Runous ja filosofia

Runous on usein täsmällistä ja tarkkaa sortumatta käsitteiden väkivaltaisuuteen. Käsitteet tarttuvat ja yrittävät tehdä tuntemattomasta tunnetun, mutta runous luo tuntemattomaan suhteen tuntemattomana; se ei muuta sitä läpinäkyväksi. Siksi ajattelen samoin kuin Blanchot, filosofi tai epäfilosofi, että runous on kokemus tuntemattomasta oudosta.

Runous on täsmällistä, sanon. Mirkka Rekola kirjoittaa: ”Vanhan ajattelun metodit eivät ole niiden ongelmien, joissa elämme.” Tämä on täsmällisesti sanottu. Aforismi asettaa ajattelulle, myös filosofiselle ajattelulle, haasteen, iskee sen kylkeen kipeän piikin. Alamme epäillä: ehkä metodimme ovat liian vanhoja, ehkä ne eivät ole niiden ongelmien, joissa elämme.

On mahdollista sanoa, että filosofia on syntynyt runoudesta. Siihen voi uskoa. Voiko Herakleitoksen tai Empedokleen tapauksessa erottaa runouden ja filosofian? Filosofia ja runous ovat myös eron ja erottautumisen jälkeen inspiroineet tosiaan. Välillä ne luovat epäileväisiä ja kriittisiä katseita toisiinsa.

Ainakin filosofia ja runous kohtaavat konkreettisella, jopa väkivaltaisella tavalla, kun ne tulkitsevat toisiaan, puhuvat toisistaan. Filosofit ovat toistuvasti tarttuneet joihinkin runouden teksteihin (Heidegger Hölderlinin teoksiin, Hegel Sofokleen Antigoneen etc).

Sofokleen Antigonella on on ollut monia filosofisia tulkitsijoita: Aristoteles, Hegel, Heidegger, Lacan etc. Tämä tragedia on kiehtonut ajattelijoita melkein enemmän kuin Oidipus. En ole Hegel, mutta minäkin olen teoksen lumoissa. En siksi, että olisin filosofi; minusta se vain on suurta runoutta, yksi ihmiskunnan historian suurimmista taideteoksista.

On Antigonen hahmoa korostavat (Heidegger, Lacan) ja “juonta” korostavat (Aristoteles) tulkinnat. Aristoteles on oikeassa arvostellessaan tulkintoja, jotka irrottavat sankarin yhteydestä, kokonaisuudesta, tilanteesta, mutta ”juoni” ei ole koko draama; kompositiossa on muitakin, ei-lineaarisia, syvyyssuuntaisia ulottuvuuksia. Kun Antigone kohtaa kuninkaan, tilanne voisi olla ohi aikaisemmin, mutta vielä Antigone puhuu, ja kuoro reagoi. Antigonen monologi ja kuoron puhe todistavat siis väitteeni: draamaan kuuluu myös syvyysulottuvuus, jota ilman tragedia ei olisi niin koskettava.

Silti tärkeää ei ole löytää oikeaa, parempaa tulkintamenetelmää. Ongelma, jossa elämme, ei ole tulkintaongelma. Ongelma on pikemminkin runouden (taiteen) ja elämän välirikko. Uuden menetelmän pitäisi mahdollistaa niiden lähentämisen. Menetelmä ei tulkitse, vaan käyttää taidetta, tuo runouden elämään.

Vanhan ajattelun metodit eivät toimi. Jo Sofokleen tragedia todistaa väitteen. Näytelmän kauhistuttavat seuraukset johtuvat siitä, että kuningas Creon ei halua ”tulla naiseksi”. Hän pelkää, että jos hän antaa periksi Antigonelle, auktoriteetin uhmaajalle, hänestä tulee nainen ja Antigonesta mies. Tämän seurauksena elävänä hautakuoppaan ei viedä vain naista, joka kieltäytyy olemasta kiltti tyttö, vaan myös kuninkaan poika. Ylpeys ja pelko naiseksi tulemisesta jäykistävät kuninkaan mielen, kiinnittävät hänet tuhoisaan päätökseen.

Filosofian ja runouden ei tarvitse solmia uutta liittoa tai sulautua, mutta jos koemme, näemme, että meidän ongelma – ongelma, jossa olemme – liittyy taiteen ja elämän etääntymiseen toisistaan, filosofian pitää keksiä keinoja saada runoudesta inspiraatiota. Ehkä silloin sankarimme on uudestaan Antigone ja osaamme uhmata kuninkaan jähmettynyttä mieltä, joka pelkää tulla naiseksi.

Affirmaatio

Affirmaatio tarkoittaa filosofiassa myöntämistä, negaation eli kieltämisen ”vastakohtaa”. Sana ”vastakohta” lainausmerkeissä, koska kyseessä on vastakohta vain ns. dialektisessa ajattelussa. Vastaparien suhde on toisenlainen kuin minkälaiseksi se yleensä hahmotetaan.

Myöntää, olla affirmatiivinen, myönteinen. Mitä se merkitsee? Täytyy olla tarkka. On myönteisiä, myöntäviä lauseita, jotka ovat negatiivisia, elämän kieltäviä. Affirmatiivisuus – niin kuin minä sen ymmärrän – on muutoksen, muuttuvuuden, katoamisen ja syntymisen myöntämistä. Affirmaativuus, joka on muutoksen myöntämistä, ei merkitse passiivista alistumista, resignoitumista eikä välttämättömyyden ihailua siksi, ettei voi muuttaa todellisuutta. Affirmaation on enemmänkin aktiivista osallistumista olemassaoloon, heittäytymistä olemassaoloon.

Affirmaativuus ei poissulje kritiikkiä eikä vallitsevien arvojen tuhoamista. Mutta se ei voi olla niin kuin ilkeä satiiri pelkästään tuhoamista; se synnyttää uutta. Tästä syystä kuvaamaani affirmatiivisuutta voi verrata Mihail Bahtinin hahmottelemaan karnevaaliin. Voisi väittää enemmänkin: Karnevaali on affirmatiivisuuden voimallisin ja selkein kulturaalinen ilmaus. Bahtinin kuvaama karnevaali on muutoksen iloa, muotoutumisen ja uuden syntymisen juhlaa.

Mikä voisi olla kaunis esimerkki affirmatiivisuudesta, myöntämisestä? Mirkka Rekolan lause: ”Niin laulaa päivä liekkeinä katoamisen iloa.”