Itsenäisyys

(Frederic Leighton: Antigone)

Mitä on itsenäisyys, riippumattomuus? Se ei merkitse, ettei ihmisellä olisi siteitä, tarkemmin sanoen yhteyksiä. Itsenäinen kulkee samalla tavalla muiden joukossa, hengittää samaa ilmaa, voi olla että käy kaupassakin – ei siis välttämättä ole oman ruokansa tuottaja. Itsenäisyys ei tarkoita irrallisuutta, vaan tietynlaista suhdetta omaan itseensä.

Sana autonomia sanoo paljon. Se tulee sanoista auto, itse ja nomos, sääntö tai laki. Se merkitsee itsemääräämisoikeutta, riippumattomuutta siinä merkityksessä, että joku on oman itsensä laki ja sääntö. Autonomia on sitä, ettei olemisen tapaa määrittele ulkopuolinen laki. Klassinen esimerkki on Sofokleen Antigone, josta käytetään näytelmässä sanaa autonomos,  autonominen. Antigone kapinoi Theban hallitsijan, Kreonin, käskyä ja lakia vastaan halutessaan haudata veljensä: hän seuraa siis omaa, moraalista lakiaan.  

Filosofien joukossa Immanuel Kant on esimerkki ajattelijasta, joka antoi autonomialle erityisen merkityksen. Se mitä hän sanoo kirjoituksessaan Mitä on valistus antaa sellaisen kuvan, että autonomia on nimenomaan suhde omaan itseen; se on sellainen suhde, joka sallii meidän käyttää omaa järkeämme ja toimia oman moraalimme pohjalta. Laiskuus ja pelko estävät meitä antamasta itsellemme lupaa, valtuuksia tähän.

Lähtökohtani ei ole erityisen teoreettinen. Minua kiinnostaa se mitä tapahtuu, mitä on tapahtunut viimeisten vuosikymmenien aikana – se miten autonomiasta on tullut vaatimus ja lähtökohta monien instituutioiden, käytäntöjen, arvostelulle. Naiset ovat vaatineet itsenäisyyttä, itsemääräämisoikeutta. Toiset ryhmät ovat vaatineet, etteivät muut määrittelisi, miten he saavat elää. Monta kertaa tällaisten vaatimusten sisältönä on, että ihmistä kohdeltaisiin itsenäisenä. Kun nostetaan esiin kysymys autonomiasta, kyse mistään teoreettisesta ongelmasta, vaan etiikasta ja konkreettisista ongelmista. Autonomia ei ole vain jotain, johon pystytään tai ei pystytä; vaatimus pitää sisällään ajatuksen, että myös toista pidetään itsenäisenä.

Autonomian vaatimus saa aina vastaansa vastustajan, heteronomian, pyrkimyksen lisätä valtaansa. Heteronomia merkitsee riippuvuutta toisen säätämästä laista. Koska autonomia merkitsee mahdollisuutta elää oman lakinsa mukaisesti ja sitä koskeva vaatimus esitetään kamppailussa, painiottelussa, vastustajan kanssa, eettinen kysymys on samalla poliittinen. Mukana on väistämättä mukana pohdinta siitä, miten ja missä pääsee osallistumaan itseä koskevien päätösten tai lakien tekemiseen.

Me emme elä ilman autonomiaa vain alisteisessa asemassa, suhteessa johonkin hierarkiassa meitä korkeampaan. Myös prinssi tai ministeri voi olla riippuvainen alemassa asemassa olevasta. Hän tietenkin tarvitsee työntekijöitään, palvelijoitaan tai alamaisiaan tekemään asioita, mutta hän voi olla riippuvainen näkymättömällä ja vahingollisella tavalla. Esimerkki tästä on imartelu. Alamainen imartelee prinssiään, jotta saisi tämän hyväntahtoisuuden ja anteliaisuuden osakseen. Prinssi, joka ei kestä totuutta ja suostuu tulemaan imarrelluksi, tulee riippuvaiseksi tästä imartelusta, valheesta tehden itsestään huomaamattaan myös erittäin haavoittuvaisen: imartelijan antama väärä kuva saattaa särkyä.

Autonomia merkitsee siis suhdetta itseensä itsenäisenä ja suhdetta toiseen itsenäisenä. Se syntyy, herää eloon, vain kamppailussa – myös itsensä kanssa. Niin kuin Jussi Kotkavirta sanoo Kantin valistustekstiä kommentoivassa kirjoituksessaan: ”Ihminen asettuu vastustamaan jotain itsessään.”

Jos tahtoo olla autonominen, ei voi olla tahdoton. Täytyy tahtoa ja tietää mitä tahtoo. Tahdotonta ohjaa joku muu. Jos joku on autonominen, se merkitsee, että hän rakentaa elämäänsä. Tässä elämälle annetussa rakenteessa – tai koheesiossa – ilmenee tekojen ja tahtomisen yhteys, oman tahtonsa aktiivinen suuntaaminen. Työ, jonka joutuu tekemään itsensä kanssa, vaatii ajattelua, itsetutkiskelua. Itsetutkiskelun tarkoitus ei kuitenkaan ole välttämättä vain kysyä, mitä tahtoo. On syytä kysyä, mikä on tarpeellista ja onko se välttämätöntä mitä on tarpeellisena, välttämättömänä, pidetty.

Kantia seuraten voisi (siis) sanoa, että tietty kriittinen asenne, pyrkimys luoda kuva tai idea tiedosta ja sen rajoista, on tärkeää autonomialle. Itsenäisyys ei silti merkitse, ettei koskaan, missään tapauksessa, noudattaisi toisten laatimaa lakia. Lain noudattaminen – tai totteleminen – vain perustuu eri asiaan. Se lähtee autonomiasta; se ei ole sokeaa tottelemista. Tämä on pysyvä haaste sille, joka laatii lain, antaa määräyksen tai ohjaa toimimaan jollakin tavalla. Hänen täytyy perustella, selittää, vakuuttaa; hänen ohjeensa on koko ajan, pysyvästi kyseenalaistettu, epäluotettu, kun ihminen on autonominen.

Antigone seisoo pysyvästi edessämme toisenlaisena esimerkkinä. Hän on lainrikkoja, rikollinen, koska ei noudata Kreonin ja kaupungin lakia, vaan seuraa omaa periaatetettaan, on omalakinen. Autonomiassa on tämä vaara: se saattaa joutua ristiriitaan vallan kanssa. Se saattaa näyttää, ettei oikeus ole oikeudenmukainen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Runous ja filosofia

Runous on usein täsmällistä ja tarkkaa sortumatta käsitteiden väkivaltaisuuteen. Käsitteet tarttuvat ja yrittävät tehdä tuntemattomasta tunnetun, mutta runous luo tuntemattomaan suhteen tuntemattomana; se ei muuta sitä läpinäkyväksi. Siksi ajattelen samoin kuin Blanchot, filosofi tai epäfilosofi, että runous on kokemus tuntemattomasta oudosta.

Runous on täsmällistä, sanon. Mirkka Rekola kirjoittaa: ”Vanhan ajattelun metodit eivät ole niiden ongelmien, joissa elämme.” Tämä on täsmällisesti sanottu. Aforismi asettaa ajattelulle, myös filosofiselle ajattelulle, haasteen, iskee sen kylkeen kipeän piikin. Alamme epäillä: ehkä metodimme ovat liian vanhoja, ehkä ne eivät ole niiden ongelmien, joissa elämme.

On mahdollista sanoa, että filosofia on syntynyt runoudesta. Siihen voi uskoa. Voiko Herakleitoksen tai Empedokleen tapauksessa erottaa runouden ja filosofian? Filosofia ja runous ovat myös eron ja erottautumisen jälkeen inspiroineet tosiaan. Välillä ne luovat epäileväisiä ja kriittisiä katseita toisiinsa.

Ainakin filosofia ja runous kohtaavat konkreettisella, jopa väkivaltaisella tavalla, kun ne tulkitsevat toisiaan, puhuvat toisistaan. Filosofit ovat toistuvasti tarttuneet joihinkin runouden teksteihin (Heidegger Hölderlinin teoksiin, Hegel Sofokleen Antigoneen etc).

Sofokleen Antigonella on on ollut monia filosofisia tulkitsijoita: Aristoteles, Hegel, Heidegger, Lacan etc. Tämä tragedia on kiehtonut ajattelijoita melkein enemmän kuin Oidipus. En ole Hegel, mutta minäkin olen teoksen lumoissa. En siksi, että olisin filosofi; minusta se vain on suurta runoutta, yksi ihmiskunnan historian suurimmista taideteoksista.

On Antigonen hahmoa korostavat (Heidegger, Lacan) ja “juonta” korostavat (Aristoteles) tulkinnat. Aristoteles on oikeassa arvostellessaan tulkintoja, jotka irrottavat sankarin yhteydestä, kokonaisuudesta, tilanteesta, mutta ”juoni” ei ole koko draama; kompositiossa on muitakin, ei-lineaarisia, syvyyssuuntaisia ulottuvuuksia. Kun Antigone kohtaa kuninkaan, tilanne voisi olla ohi aikaisemmin, mutta vielä Antigone puhuu, ja kuoro reagoi. Antigonen monologi ja kuoron puhe todistavat siis väitteeni: draamaan kuuluu myös syvyysulottuvuus, jota ilman tragedia ei olisi niin koskettava.

Silti tärkeää ei ole löytää oikeaa, parempaa tulkintamenetelmää. Ongelma, jossa elämme, ei ole tulkintaongelma. Ongelma on pikemminkin runouden (taiteen) ja elämän välirikko. Uuden menetelmän pitäisi mahdollistaa niiden lähentämisen. Menetelmä ei tulkitse, vaan käyttää taidetta, tuo runouden elämään.

Vanhan ajattelun metodit eivät toimi. Jo Sofokleen tragedia todistaa väitteen. Näytelmän kauhistuttavat seuraukset johtuvat siitä, että kuningas Creon ei halua ”tulla naiseksi”. Hän pelkää, että jos hän antaa periksi Antigonelle, auktoriteetin uhmaajalle, hänestä tulee nainen ja Antigonesta mies. Tämän seurauksena elävänä hautakuoppaan ei viedä vain naista, joka kieltäytyy olemasta kiltti tyttö, vaan myös kuninkaan poika. Ylpeys ja pelko naiseksi tulemisesta jäykistävät kuninkaan mielen, kiinnittävät hänet tuhoisaan päätökseen.

Filosofian ja runouden ei tarvitse solmia uutta liittoa tai sulautua, mutta jos koemme, näemme, että meidän ongelma – ongelma, jossa olemme – liittyy taiteen ja elämän etääntymiseen toisistaan, filosofian pitää keksiä keinoja saada runoudesta inspiraatiota. Ehkä silloin sankarimme on uudestaan Antigone ja osaamme uhmata kuninkaan jähmettynyttä mieltä, joka pelkää tulla naiseksi.