Itsekunnioitus tässä maailmassa

(Hannah Arendt)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) Restaurante Bahia "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Itsensä kunnioittaminen on asenne, suhde itseen. Kun Immanuel Kant puhui itsekunnioituksesta, sen vastakohdaksi määrittyi orjamaisuus, kyvyttömyys arvostaa itseään ja siitä seuraava omien oikeuksiensa väheksyminen. Orjamaisuus, omien oikeuksiensa unohtaminen, on moraalista epäonnistumista. Tässä näkemyksessä on mielenkiintoista se, että suhde itseen, itsekunnioitus näyttäytyy poliittisena teemana. On merkityksellistä, ei sattumanvaraista, että 1700-luvun ajattelussa kysymys itsekunnioituksesta kytkettiin oikeuksiin.

Oikeuksia ei takaa mikään julistus eikä mikään laki. Ne hankitaan, ne taistellaan itselle. Mikään ei takaa oikeuksia ja ne voidaan ottaa pois, mutta nämä monesti epämääräiset ja yhtä usein heikot voimat, oikeudet, ovat ihmisten ase vallankäyttäjän edessä. Niiden tarkoitus on rajoittaa liiallista, liian pitkälle menevää vallankäyttöä. Kantin ajatuksissa niiden unohtaminen tai laiminlyöminen liittyy vääränlaiseen suhteeseen itseensä.

Voidaan siis sanoa, että itsekunnioitus on oikeuksien lähde. Koska oikeuksia ei takaa mikään, työ ja kamppailu jatkuu. Kun puheiden ja tekojen kautta jaetaan maailma kahtia, erotetaan ne joilla on oikeuksia niistä joilla niitä ei ole. Tämä monella tavalla vaarallinen operaatio. Ei ymmärretä, että olemme samassa veneessä. Jos joltain yksilöltä tai ryhmältä otetaan oikeudet, ne voidaan ottaa myös meiltä.

Niin Kantin kuin monen muunkin, esimerkiksi monessa kohdassa vastakkaisen Nietzschen ajattelussa, itsekunnioitus moraalisena ominaisuutena kytkeytyy autonomisuuteen. Moraalisen toimijan autonomisuus, kyky omalakisuuteen, näyttäytyy itsekunnioituksen perustana. Tai toisella tavalla sanottuna niitä ei ole ilman toisiaan.

Tietenkin itsekunnioitus on ollut suuri, merkittävä, arvostettu asia jo ennen 1800- ja 1700-lukuja. Se ei silti – jostain syystä – ole kovin selvästi hahmottuva, helposti määriteltävä asia. Todennäköisesti siksi, että kunnioitus sinänsä on poliittinen sana ja sellaisena ambivalentti. Vanhempaa, siis auktoriteettia, pitää kunnioittaa. Tässä ja monessa muussa paikassa kunnioittaminen samastuu pelkoon tai on ainakin samansukuinen. Miksi esimerkiksi Kant puhuu itsekunnioituksen puolesta? Kaiken aikaa, melkein missä tahansa tekstissä, missä hän puhuu moraalifilosofisista kysymyksistä, hän sanoo itserakkautta moraalisuuden vastakahdaksi. Hän vihaa itserakkautta tekemättä esimerkiksi samanlaista erottelua kuin Aristoteles, joka erotti todellisen rakkauden itseensä ja pseudoitserakkauden. Miksi siis itsekunnioitus on hyvä, jos itseään ei saisi rakastaa?

Mitä on itsekunnioitus tänään, tässä maailmassa? Tarvitaanko sitä? Onko sattumaa, ettemme oikeastaan tiedä mitä se on? Miten se meiltä otetaan pois? Miten voisimme rakentaa tällaisen, itseä kunnioittavan, suhteen itseemme? Koska katseeni on vino, melkein ilkeä, joudun toteamaan: Kunnioitus, niin toisen kuin oman itsenkin kunnioitus, ansaitaan. Ilkeä huomio tämä on siksi, että joutuu kysymään, ansaitseeko oman itsensä kunnioituksen.

Kun Hannah Arendt julkaisi tunnetut kirjoituksensa Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä ja pahuuden banaalisuudesta (1963), häntä vastaan hyökättiin; sanottiin hänen suhtautuvan epäkunnioittavasti uhreihin, juutalaisiin ja kaikkiin. Hän oli epämukava, ylimielinen ja suorastaan petturi. Mutta eivätkö nimenomaan itsekunnioitus ja itsenäisyys olleet hänen voimansa? Eivätkö ne mahdollistaneet hänen sanansa, suoruutensa ja kykynsä nähdä kauheampi, vaikeampi totuus? Kuka tahansa, ei kukaan, yksi harmaa byrokraatti oli oikeudessa: hänen tavanomainen puolustuksensa (”tottelin vain käskyjä”) osoitti, että kyseessä oli systeemi, ei yksittäisten hirviömäisten yksilöiden pahuus. Olisiko Hannah Arendt voinut kunnioittaa itseään, jos hän olisi kirjoittanut vain sen minkä ihmiset halusivat kuulla? Eikö itsekunnioitus vaadi monesti sitä, että rohkenemme olla epämukavia? Eikö se vaadi sitä, että kestämme epämukavuutta?

Margarette von Trottan Arendtista kertovan elokuvan (Hannah Arendt 2012) lopussa päähenkilön miesystävä kysyy, olisiko hän julkaissut sen mitä julkaisi, jos olisi tiennyt minkä vihan ja raivon saa päällensä. Ilman mitään dramaattisuutta, lyhyen hiljaisuuden jälkeen Arendt toteaa lakonisesti: ”Tietenkin.”

(Hannah Arendt)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Itsenäisyys

(Frederic Leighton: Antigone)

Mitä on itsenäisyys, riippumattomuus? Se ei merkitse, ettei ihmisellä olisi siteitä, tarkemmin sanoen yhteyksiä. Itsenäinen kulkee samalla tavalla muiden joukossa, hengittää samaa ilmaa, voi olla että käy kaupassakin – ei siis välttämättä ole oman ruokansa tuottaja. Itsenäisyys ei tarkoita irrallisuutta, vaan tietynlaista suhdetta omaan itseensä.

Sana autonomia sanoo paljon. Se tulee sanoista auto, itse ja nomos, sääntö tai laki. Se merkitsee itsemääräämisoikeutta, riippumattomuutta siinä merkityksessä, että joku on oman itsensä laki ja sääntö. Autonomia on sitä, ettei olemisen tapaa määrittele ulkopuolinen laki. Klassinen esimerkki on Sofokleen Antigone, josta käytetään näytelmässä sanaa autonomos,  autonominen. Antigone kapinoi Theban hallitsijan, Kreonin, käskyä ja lakia vastaan halutessaan haudata veljensä: hän seuraa siis omaa, moraalista lakiaan.  

Filosofien joukossa Immanuel Kant on esimerkki ajattelijasta, joka antoi autonomialle erityisen merkityksen. Se mitä hän sanoo kirjoituksessaan Mitä on valistus antaa sellaisen kuvan, että autonomia on nimenomaan suhde omaan itseen; se on sellainen suhde, joka sallii meidän käyttää omaa järkeämme ja toimia oman moraalimme pohjalta. Laiskuus ja pelko estävät meitä antamasta itsellemme lupaa, valtuuksia tähän.

Lähtökohtani ei ole erityisen teoreettinen. Minua kiinnostaa se mitä tapahtuu, mitä on tapahtunut viimeisten vuosikymmenien aikana – se miten autonomiasta on tullut vaatimus ja lähtökohta monien instituutioiden, käytäntöjen, arvostelulle. Naiset ovat vaatineet itsenäisyyttä, itsemääräämisoikeutta. Toiset ryhmät ovat vaatineet, etteivät muut määrittelisi, miten he saavat elää. Monta kertaa tällaisten vaatimusten sisältönä on, että ihmistä kohdeltaisiin itsenäisenä. Kun nostetaan esiin kysymys autonomiasta, kyse mistään teoreettisesta ongelmasta, vaan etiikasta ja konkreettisista ongelmista. Autonomia ei ole vain jotain, johon pystytään tai ei pystytä; vaatimus pitää sisällään ajatuksen, että myös toista pidetään itsenäisenä.

Autonomian vaatimus saa aina vastaansa vastustajan, heteronomian, pyrkimyksen lisätä valtaansa. Heteronomia merkitsee riippuvuutta toisen säätämästä laista. Koska autonomia merkitsee mahdollisuutta elää oman lakinsa mukaisesti ja sitä koskeva vaatimus esitetään kamppailussa, painiottelussa, vastustajan kanssa, eettinen kysymys on samalla poliittinen. Mukana on väistämättä mukana pohdinta siitä, miten ja missä pääsee osallistumaan itseä koskevien päätösten tai lakien tekemiseen.

Me emme elä ilman autonomiaa vain alisteisessa asemassa, suhteessa johonkin hierarkiassa meitä korkeampaan. Myös prinssi tai ministeri voi olla riippuvainen alemassa asemassa olevasta. Hän tietenkin tarvitsee työntekijöitään, palvelijoitaan tai alamaisiaan tekemään asioita, mutta hän voi olla riippuvainen näkymättömällä ja vahingollisella tavalla. Esimerkki tästä on imartelu. Alamainen imartelee prinssiään, jotta saisi tämän hyväntahtoisuuden ja anteliaisuuden osakseen. Prinssi, joka ei kestä totuutta ja suostuu tulemaan imarrelluksi, tulee riippuvaiseksi tästä imartelusta, valheesta tehden itsestään huomaamattaan myös erittäin haavoittuvaisen: imartelijan antama väärä kuva saattaa särkyä.

Autonomia merkitsee siis suhdetta itseensä itsenäisenä ja suhdetta toiseen itsenäisenä. Se syntyy, herää eloon, vain kamppailussa – myös itsensä kanssa. Niin kuin Jussi Kotkavirta sanoo Kantin valistustekstiä kommentoivassa kirjoituksessaan: ”Ihminen asettuu vastustamaan jotain itsessään.”

Jos tahtoo olla autonominen, ei voi olla tahdoton. Täytyy tahtoa ja tietää mitä tahtoo. Tahdotonta ohjaa joku muu. Jos joku on autonominen, se merkitsee, että hän rakentaa elämäänsä. Tässä elämälle annetussa rakenteessa – tai koheesiossa – ilmenee tekojen ja tahtomisen yhteys, oman tahtonsa aktiivinen suuntaaminen. Työ, jonka joutuu tekemään itsensä kanssa, vaatii ajattelua, itsetutkiskelua. Itsetutkiskelun tarkoitus ei kuitenkaan ole välttämättä vain kysyä, mitä tahtoo. On syytä kysyä, mikä on tarpeellista ja onko se välttämätöntä mitä on tarpeellisena, välttämättömänä, pidetty.

Kantia seuraten voisi (siis) sanoa, että tietty kriittinen asenne, pyrkimys luoda kuva tai idea tiedosta ja sen rajoista, on tärkeää autonomialle. Itsenäisyys ei silti merkitse, ettei koskaan, missään tapauksessa, noudattaisi toisten laatimaa lakia. Lain noudattaminen – tai totteleminen – vain perustuu eri asiaan. Se lähtee autonomiasta; se ei ole sokeaa tottelemista. Tämä on pysyvä haaste sille, joka laatii lain, antaa määräyksen tai ohjaa toimimaan jollakin tavalla. Hänen täytyy perustella, selittää, vakuuttaa; hänen ohjeensa on koko ajan, pysyvästi kyseenalaistettu, epäluotettu, kun ihminen on autonominen.

Antigone seisoo pysyvästi edessämme toisenlaisena esimerkkinä. Hän on lainrikkoja, rikollinen, koska ei noudata Kreonin ja kaupungin lakia, vaan seuraa omaa periaatetettaan, on omalakinen. Autonomiassa on tämä vaara: se saattaa joutua ristiriitaan vallan kanssa. Se saattaa näyttää, ettei oikeus ole oikeudenmukainen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila