Itsekunnioitus

 

Emerson

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 17.11./18.11./19.11.

Kristityt käyttivät sanaa humilitas, nöyryys; heille se oli suhde itseen, jossa oma itse poljetaan mahdollisimman alas. Nöyrä alentaa itseään. Nöyryys oli oman tahdon arvon ja merkityksen mitätöimistä. Se ei ollut pelkästään alistumista (subditio) tai passiivisuutta, vastarinnan hylkäämistä (patientia), sillä nöyrä sanoi: ”En tahdo tahtoa.”

Friedrich Nietzsche kysyy teoksessaan Hyvän ja pahan tuolla puolen, mitä on jalous. Vastaus on mielenkiintoinen. Jaloksi eivät tee tietynlaiset teot. Olennaisempaa on usko. Nietzsche kirjoittaa: ”Jalo sielu kunnioittaa itseään.” Jos joku on tälla tavalla jalo, se ei ole mikään pieni saavutus. Se ei ole pieni saavutus vain siksi, että monilla ihmisillä on taipumus halveksia ja alentaa itseään. Koko kulttuuri sotii tällaista pyrkimystä vastaan. Nietzsche on kapinallinen.

Kaikenlainen itsensä rakastaminen ja itseensä luottaminen on alennettu eurooppalaisessa kulttuurissa, myös filosofiassa. Yksi sankarillinen poikkeus oli Ralph Waldo Emerson (1803-1882), jota Nietzsche luki. Jaloa erottavan uskon ja itsekunnioituksen teema löytyy Emersonilta. Hän puhui itseluottamuksesta käyttäen sanoja self-reliance ja self-trust, mutta myös sellaista ilmaisua kuin believe on one´s thought (uskoa omiin ajatuksiinsa).

Termi self-reliance ei ole sattumanvarainen. Reliance merkitsee luottamusta, mutta siitä juontuu myös sana reliant, joka merkitsee sitä, että on riippuvainen jostakin. Verbi rely (on) on luottamista, mutta myös riippuvaisuutta jostakin. Itseluottamus – sillä tavalla kuin Emerson sen ymmärtää – on tukeutumista itseensä, riippumattomuutta ja itsenäisyyttä. Monesti hyve on vain konformismia, mukautumista. Emerson tekee itseluottamuksesta hyveen ja asettaa sen mukautumista vastaan. 

Itseluottamus oli hyve Emersonille, mutta kauan se on ollut pikemminkin pahe. Kun varhaiskristityt tekivät itsessään kulttuurivallankumousta, he asettuivat erityisesti kreikkalaista itseluottamusta vastaan. Kristityt eivät halunneet luottaa itseensä, vaan Jumalaan. Tämä luottamus oli – ainakin joissakin tapauksissa – eräänlaista rohkeutta. Parhaat kristityt luottivat  Häneen myös Tuomiopäivänä niin kuin näemme Johanneksen ensimmäisestä kirjeestä. Myös marttyyrit todistavat tästä luottamuksesta. Kristittyjen elämä kuitenkin muuttui nopeasti ja luottamuksen sijalle tuli enenevässä määrin pelko. Ihmisen tulee vapista ja totella. Pelastusta ei voi etsiä omin päin; ihminen tarvitsee pastoria. Jos ihminen ei voi luoda itse luottamuksellista suhdetta Jumalaan, hänen on tehtävä itsestään valvonnan kohde, sillä itsestä löytyy vain pahaa. Omaan itseen ei voi luottaa. Itseluottamuksesta tuli ylimielisyyttä.

”Jalo sielu kunnioittaa itseään”, kirjoitti Nietzsche, papin poika. Kristitty, joka soti ylimielistä luottamusta ja itseluottamusta vastaan, kunnioitti Jumalaa ja uskonnollista auktoriteettia. Kunnioituksen merkki oli totteleminen. Nietzsche yritti palauttaa kunnian itsekunnioitukselle.

Oliko hänen tehtävänsä mahdoton? Oliko tehtävä seurausta hulluudesta tai aivokasvaimesta? Nietzsche kehotti ajattelemaan ja oppimaan toisella tavalla, jotta me voisimme jonain päivänä tuntea toisella tavalla. Näin hän kirjoitti jo varhaisessa teoksessaan Morgenröte...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Seneca, orjuus ja itsekunnioitus

(Rubens: Senecan kuolema)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. (Torstai jää pois)

Miksi on niin vaikea puhua itsekunnioituksesta? Se ei johdu psykologisen katseemme heikkoudesta, vaan sen liiallisuudesta; alamme heti puhua itsetunnosta ja muista hämäristä asioista. Se johtuu myös kasvatuksesta. Meidät opetettiin – siihen kului satoja vuosia – kunnioittamaan kaikkea muuta kuin itseämme: Jumalaa, isää, auktoriteettia.

Senecalla oli vielä selkeä käsitys siitä, mitä oli itsekunnioitus ja millainen suhde itseen oli väärä, vältettävä, vahingollinen. Vapaus merkitsi sitä, ettei ollut itsensä orja. Olla itsensä orja (sibi servire) oli raskainta; se oli vakavin, vaarallisin orjuuden muoto. Hänellä oli myös täsmällinen käsitys siitä mitä tämä orjuuden laji oli ja hänellä oli mielenkiintoisia huomioita siitä, miten taistella sitä vastaan.

Stoalaisilla on ankarien maine, mutta Senecan ensimmäinen askel vapauteen on se, ettei vaadi itseltään liikaa. Hän tarkoitti vaatimuksilla ihmisen taipumusta tehdä itselleen vaikeuksia: liikoja ponnistuksia, liikoja töitä, liikaa poliittisia tehtäviä. Toinen askel vapauteen on irrottautuminen taipumuksesta palkanmaksuun, korvauksen antamiseen: kun olemme tehneet jonkin työn, haluamme maksaa siitä itsellemme, palkita itsemme. Ongelma, itsensä orjuuttaminen, johtuu siis kahdesta asiasta. Asetamme itsellemme erilaisia velvollisuuksia ja pyrimme saamaan siitä etuja (mainetta, rahaa, kunniaa). Tämä suhde itseen, joka rakentuu velvollisuuksista, velasta, palkinnoista tai hyödystä, on orjuutta.

Seneca suositteli luonnon tutkimista voidakseen päästä eroon tällaisesta orjuuden muodosta, jossa ihminen oman itsensä orja. Tällä kertaa minua kiinnostaa kuitenkin kaksi muuta asiaa. Senecan hahmottelema orjuus näkökulmana meidän tapaamme elää ja tämän teeman yhteys itsekunnioitukseen.

Senecan kuvaama itsensä orja – aktiivinen, itseään velvoittava, hyötyä tai palkintoa etsivät ihminen on meille kauhean tuttu: Me olemme tuollaisia ja meillä on jopa velvollisuus olla tuollaisia. Senecan kuvaus voisi luoda mielenkiintoisen näkökulman aikamme tutuimpiin, tavallisimpiin sairauksiin: stressiin ja addiktioihin. Itsekunnioitus suhteena itseensä näyttäytyy kuvauksen perusteella sekä edellytyksenä vapaudelle että tulokseksi, seuraukseksi irrottautumisesta, suhteen muuttumisesta.

Onko meidän siis ryhdyttävä stoalaisiksi? Ei. Voisimme silti opetella jotain, auttaa itseämme irti omasta epämääräisyydestämme, omasta psykologisoimisestamme. Yhdestä asiasta emme nimittäin voi olla ylpeitä: olemme huonoja ihailemaan. Emme osaa ihailla esimerkiksi jonkun ihmisen ihailtavuutta, hänen esimerkkinsä inspiroituutta. Miten meillä voisi olla silmät nähdä elämäntavan ihailtavuus, sillä meillä ei ole mitään sanastoa siihen, vain pelkkä psykologia.

Senecan tapauksessa on mielenkiintoista ja ihailtavaa se, että suhde itseen oli tarkasti ajateltu: oli olemassa tavoite ja oli olemassa keinot. Sanoilla ”itse” ja ”vapaus” oli täsmällinen merkitys.

Voimme luoda myös näkökulman omiin käytäntöihimme – omiin kaikkein rakastetuimpiin toimintoihin, ihailtuun aktiivisuuteen ja nautintoihimme – Senecan ajatusten kautta. Ehkä voimme katsoa näitä käytäntöjämme hymy huulilla, jos tiedämme, että ne ovat olleet jollekin toiselle surkeinta, köyhintä, mitä ihminen on tehnyt. Kun tajuamme sen, voimme ymmärtää myös, etteivät ne ole mitään välttämätöntä, jotain meihin kuuluvaa: voimme ehkä astua eteenpäin, olla vihdoinkin tyhjän päällä ja tehdä jotain muuta. Jos me jonain päivänä kunnioitamme itseämme...

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA 18. HUHTIKUUTA KLO 13.30. PAIKKA: RAVINTOLA KUKKO, SAUNAN TERASSI. AIHE: HALLITSEMISEN TAITO JA EPÄLUULO

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Itsekunnioitus tässä maailmassa

(Hannah Arendt)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) Restaurante Bahia "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Itsensä kunnioittaminen on asenne, suhde itseen. Kun Immanuel Kant puhui itsekunnioituksesta, sen vastakohdaksi määrittyi orjamaisuus, kyvyttömyys arvostaa itseään ja siitä seuraava omien oikeuksiensa väheksyminen. Orjamaisuus, omien oikeuksiensa unohtaminen, on moraalista epäonnistumista. Tässä näkemyksessä on mielenkiintoista se, että suhde itseen, itsekunnioitus näyttäytyy poliittisena teemana. On merkityksellistä, ei sattumanvaraista, että 1700-luvun ajattelussa kysymys itsekunnioituksesta kytkettiin oikeuksiin.

Oikeuksia ei takaa mikään julistus eikä mikään laki. Ne hankitaan, ne taistellaan itselle. Mikään ei takaa oikeuksia ja ne voidaan ottaa pois, mutta nämä monesti epämääräiset ja yhtä usein heikot voimat, oikeudet, ovat ihmisten ase vallankäyttäjän edessä. Niiden tarkoitus on rajoittaa liiallista, liian pitkälle menevää vallankäyttöä. Kantin ajatuksissa niiden unohtaminen tai laiminlyöminen liittyy vääränlaiseen suhteeseen itseensä.

Voidaan siis sanoa, että itsekunnioitus on oikeuksien lähde. Koska oikeuksia ei takaa mikään, työ ja kamppailu jatkuu. Kun puheiden ja tekojen kautta jaetaan maailma kahtia, erotetaan ne joilla on oikeuksia niistä joilla niitä ei ole. Tämä monella tavalla vaarallinen operaatio. Ei ymmärretä, että olemme samassa veneessä. Jos joltain yksilöltä tai ryhmältä otetaan oikeudet, ne voidaan ottaa myös meiltä.

Niin Kantin kuin monen muunkin, esimerkiksi monessa kohdassa vastakkaisen Nietzschen ajattelussa, itsekunnioitus moraalisena ominaisuutena kytkeytyy autonomisuuteen. Moraalisen toimijan autonomisuus, kyky omalakisuuteen, näyttäytyy itsekunnioituksen perustana. Tai toisella tavalla sanottuna niitä ei ole ilman toisiaan.

Tietenkin itsekunnioitus on ollut suuri, merkittävä, arvostettu asia jo ennen 1800- ja 1700-lukuja. Se ei silti – jostain syystä – ole kovin selvästi hahmottuva, helposti määriteltävä asia. Todennäköisesti siksi, että kunnioitus sinänsä on poliittinen sana ja sellaisena ambivalentti. Vanhempaa, siis auktoriteettia, pitää kunnioittaa. Tässä ja monessa muussa paikassa kunnioittaminen samastuu pelkoon tai on ainakin samansukuinen. Miksi esimerkiksi Kant puhuu itsekunnioituksen puolesta? Kaiken aikaa, melkein missä tahansa tekstissä, missä hän puhuu moraalifilosofisista kysymyksistä, hän sanoo itserakkautta moraalisuuden vastakahdaksi. Hän vihaa itserakkautta tekemättä esimerkiksi samanlaista erottelua kuin Aristoteles, joka erotti todellisen rakkauden itseensä ja pseudoitserakkauden. Miksi siis itsekunnioitus on hyvä, jos itseään ei saisi rakastaa?

Mitä on itsekunnioitus tänään, tässä maailmassa? Tarvitaanko sitä? Onko sattumaa, ettemme oikeastaan tiedä mitä se on? Miten se meiltä otetaan pois? Miten voisimme rakentaa tällaisen, itseä kunnioittavan, suhteen itseemme? Koska katseeni on vino, melkein ilkeä, joudun toteamaan: Kunnioitus, niin toisen kuin oman itsenkin kunnioitus, ansaitaan. Ilkeä huomio tämä on siksi, että joutuu kysymään, ansaitseeko oman itsensä kunnioituksen.

Kun Hannah Arendt julkaisi tunnetut kirjoituksensa Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä ja pahuuden banaalisuudesta (1963), häntä vastaan hyökättiin; sanottiin hänen suhtautuvan epäkunnioittavasti uhreihin, juutalaisiin ja kaikkiin. Hän oli epämukava, ylimielinen ja suorastaan petturi. Mutta eivätkö nimenomaan itsekunnioitus ja itsenäisyys olleet hänen voimansa? Eivätkö ne mahdollistaneet hänen sanansa, suoruutensa ja kykynsä nähdä kauheampi, vaikeampi totuus? Kuka tahansa, ei kukaan, yksi harmaa byrokraatti oli oikeudessa: hänen tavanomainen puolustuksensa (”tottelin vain käskyjä”) osoitti, että kyseessä oli systeemi, ei yksittäisten hirviömäisten yksilöiden pahuus. Olisiko Hannah Arendt voinut kunnioittaa itseään, jos hän olisi kirjoittanut vain sen minkä ihmiset halusivat kuulla? Eikö itsekunnioitus vaadi monesti sitä, että rohkenemme olla epämukavia? Eikö se vaadi sitä, että kestämme epämukavuutta?

Margarette von Trottan Arendtista kertovan elokuvan (Hannah Arendt 2012) lopussa päähenkilön miesystävä kysyy, olisiko hän julkaissut sen mitä julkaisi, jos olisi tiennyt minkä vihan ja raivon saa päällensä. Ilman mitään dramaattisuutta, lyhyen hiljaisuuden jälkeen Arendt toteaa lakonisesti: ”Tietenkin.”

(Hannah Arendt)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila