Itsekunnioitus

 

Emerson

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 17.11./18.11./19.11.

Kristityt käyttivät sanaa humilitas, nöyryys; heille se oli suhde itseen, jossa oma itse poljetaan mahdollisimman alas. Nöyrä alentaa itseään. Nöyryys oli oman tahdon arvon ja merkityksen mitätöimistä. Se ei ollut pelkästään alistumista (subditio) tai passiivisuutta, vastarinnan hylkäämistä (patientia), sillä nöyrä sanoi: ”En tahdo tahtoa.”

Friedrich Nietzsche kysyy teoksessaan Hyvän ja pahan tuolla puolen, mitä on jalous. Vastaus on mielenkiintoinen. Jaloksi eivät tee tietynlaiset teot. Olennaisempaa on usko. Nietzsche kirjoittaa: ”Jalo sielu kunnioittaa itseään.” Jos joku on tälla tavalla jalo, se ei ole mikään pieni saavutus. Se ei ole pieni saavutus vain siksi, että monilla ihmisillä on taipumus halveksia ja alentaa itseään. Koko kulttuuri sotii tällaista pyrkimystä vastaan. Nietzsche on kapinallinen.

Kaikenlainen itsensä rakastaminen ja itseensä luottaminen on alennettu eurooppalaisessa kulttuurissa, myös filosofiassa. Yksi sankarillinen poikkeus oli Ralph Waldo Emerson (1803-1882), jota Nietzsche luki. Jaloa erottavan uskon ja itsekunnioituksen teema löytyy Emersonilta. Hän puhui itseluottamuksesta käyttäen sanoja self-reliance ja self-trust, mutta myös sellaista ilmaisua kuin believe on one´s thought (uskoa omiin ajatuksiinsa).

Termi self-reliance ei ole sattumanvarainen. Reliance merkitsee luottamusta, mutta siitä juontuu myös sana reliant, joka merkitsee sitä, että on riippuvainen jostakin. Verbi rely (on) on luottamista, mutta myös riippuvaisuutta jostakin. Itseluottamus – sillä tavalla kuin Emerson sen ymmärtää – on tukeutumista itseensä, riippumattomuutta ja itsenäisyyttä. Monesti hyve on vain konformismia, mukautumista. Emerson tekee itseluottamuksesta hyveen ja asettaa sen mukautumista vastaan. 

Itseluottamus oli hyve Emersonille, mutta kauan se on ollut pikemminkin pahe. Kun varhaiskristityt tekivät itsessään kulttuurivallankumousta, he asettuivat erityisesti kreikkalaista itseluottamusta vastaan. Kristityt eivät halunneet luottaa itseensä, vaan Jumalaan. Tämä luottamus oli – ainakin joissakin tapauksissa – eräänlaista rohkeutta. Parhaat kristityt luottivat  Häneen myös Tuomiopäivänä niin kuin näemme Johanneksen ensimmäisestä kirjeestä. Myös marttyyrit todistavat tästä luottamuksesta. Kristittyjen elämä kuitenkin muuttui nopeasti ja luottamuksen sijalle tuli enenevässä määrin pelko. Ihmisen tulee vapista ja totella. Pelastusta ei voi etsiä omin päin; ihminen tarvitsee pastoria. Jos ihminen ei voi luoda itse luottamuksellista suhdetta Jumalaan, hänen on tehtävä itsestään valvonnan kohde, sillä itsestä löytyy vain pahaa. Omaan itseen ei voi luottaa. Itseluottamuksesta tuli ylimielisyyttä.

”Jalo sielu kunnioittaa itseään”, kirjoitti Nietzsche, papin poika. Kristitty, joka soti ylimielistä luottamusta ja itseluottamusta vastaan, kunnioitti Jumalaa ja uskonnollista auktoriteettia. Kunnioituksen merkki oli totteleminen. Nietzsche yritti palauttaa kunnian itsekunnioitukselle.

Oliko hänen tehtävänsä mahdoton? Oliko tehtävä seurausta hulluudesta tai aivokasvaimesta? Nietzsche kehotti ajattelemaan ja oppimaan toisella tavalla, jotta me voisimme jonain päivänä tuntea toisella tavalla. Näin hän kirjoitti jo varhaisessa teoksessaan Morgenröte...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Vapaus ja tahto

Augustinus
 Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Päivät/ajat ovat:

Keskiviikkoisin Espanjan aikaa klo 11.00 (Suomen aikaa klo 12.00)

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 4.marraskuuta ja 6.marraskuuta:

Vapaan tahdon ongelma ei ole ainoa tapa asettaa kysymystä tahdosta ja vapaudesta. Se voi olla huonosti asetettu. Siinä oletetaan vapaus joksikin annetuksi ja joksikin, joka on olemassa ennen toimintaa, tahtomista. Myös tahtominen on hahmoteltu epäilyttävästi. Sitä ei nähdä tapahtumana tai prosessina. Mukana on mielikuva olennosta, haamusta meissä. Sama mikä pätee oletukseen vapaudesta, pätee oletukseen tahdosta. Oletetaan, että meissä asuu tahto, joka on olemassa ennen toimintaa, tahtomista.

Historiallinen ja kriittinen kysymys, joka koskee ns. vapaan tahdon ongelmaa, joka todellisuudessa on vapaan valinnan ongelma (arbitrium viittaa valintaan, ei tahtoon, tulee sanasta arbiter, tuomari): Miksi ja miten tästä on tullut ongelma? Vaikka antiikin maailmassa oli näkemyksiä siitä, miten ja missä määrin ihminen voi ohjata omaa toimintaansa, kysymys muuttui intensiiviseksi ennen kaikkea keskiajalla ja uudella ajalla. Kysymyksen lähde – kysyjän olemisen tapa – kiinnittyi tuonpuoleiseen, Jumalaan ja käsitykseen maailman järjestyksestä. Tästä syystä riita tai ristiriita on koskenut determinismiä ja vapaata tahtoa. Jumala määrittää kaiken maailmassa. Hyväksyen tämän teologit hermostuivat. Eikö ihminen voi valita, tehdä tai olla tekemättä ja jos näin, miten hän voi olla vastuullinen olento?

Tahdon oletetaan olevan kyky, atominkaltaisen sielun voima, joka vaikuttaa asiantiloihin. Historialliset dokumentit osoittavat, ettei edes kristillinen ajattelu käytännössä hahmottanut asiaa näin. Varhaiskristityiltä lähtien luostareiden perusperiaatteita oli totteleminen. Munkin täytyy totella, alistua toisen tahtoon. Munkin tottelevaisuus ei ollut vain tietynlainen suhde toiseen, vaan olemassaololle annettu rakenne ja suhde itseen; sen ilmaisu oli humilitas, nöyryys. Tahto toimii tahtoa vastaan, tahtoo alistaa toisen tahtoonsa. Alistettu tahtoo olla tahtomatta, tahtoo olla pistämättä vastarintaa, estettä toisen tahdolle. Humilitas merkitsee, että alistuja luopuu omasta tahdostaan ja työskentee itsensä kanssa omaa tahtoaan vastaan.

Hallitsemisen tavassa, josta käytettiin kreikaksi nimitystä tekhne tekhnom, latinaksi arsantium (tietoisuuden ohjaus), totteleminen on väline ja olennaisen piirre ohjaajan ja ohjatun suhteessa, mutta myös päämäärä ja tavoite. Missään ei ole näkyvissä edes rivien välissä klassista kysymystä vapaasta tahdosta, mutta se ei merkitse, ettei tässä asetettaisi kysymystä tahdosta ja vapaudesta. Vapaus – jos se olisi mahdollista tai toivottavaa – merkitsisi tässä sitä, että säilyttää oman tahtonsa, ei alistu toisen tahtoon. Filosofisesti kysymys on hyvin erilainen. Se ei koske determinismiä ja indeterminismiä, vaan sitä, onko tahto itsenäinen vai alistunut.

On selvää, ettei kristinuskon vaikea suhde tahtoon ilmennyt vain tietoisuuden ohjauksessa, munkin ja ylemmän suhteessa. Perinteisesti oli erotettu tahdonalainen ja tahdoton (tahtomaton) toiminta. Tahtomatonta oli esimerkiksi seksuaalinen halu. Augustinus käyttää samaa erottelua, mutta hänen ajattelunsa tekee erilaisia operaatioita, jotta tahdoton halu voitaisiin nähdä tahdonalaisena – sellaisena, jossa tahto tahtoo halua, suostuu siihen. Tällainen operaatio oli Augustinukselle tärkeä, jotta halu – ja myös vääränlainen tahto – voitaisiin asettaa syytteeseen.

Augustinus kehitti jopa omaperäisen vision Eedenin seksielämästä. Ennen syntiinlankeemusta seksuaalielämä oli tahdonalaista. Libido, kontrolloimaton halu ja groteski seksielämä, oli synnin seurausta. Pintapuolinen katsaus näihin näkemyksiin antaa vaikutelman ristiriitaisuudesta. Paratiisissa tahto oli hyvä asia, viattomuuden tae. Syntiinlankeemuksen jälkeen tahtoa, suostumusta, tarvitaan syntisyyteen. Augustinus vastaisi varmaan syytökseen ristiriitaisuudesta todeten, että tilanne on ollut kovin erilainen sen jälkeen, kun lähdimme Eedenistä itään.

Vaikka me olisimme haluttomia menemään luostariin emmekä olisi valmiita luopumaan omasta tahdostamme ja valmiita tottelemaan toista kaikessa ja kokonaan, tämä käytäntö mahdollistaa aivan toisenlaisen näkökulman tahdon ja vapauden teemaan kuin perinteellinen kysymys vapaasta tahdosta. Jos vapaus nähdään vapautena toisen tahdosta, se merkitsee itsenäisyyttä. Jos tahtominen nähdään aktiviteettina, jossa subjekti säilyttää itsenäisyytensä, se merkitsee vapautta: tahtominen vapauttaa.

Jos vuosisatoja kestänyt kiistely ja argumentointi vapaan tahdon puolesta tai sitä vastaan on ollut hedelmätöntä, koska se ei ole auttanut ketään elämään paremmin, voimme nyt kysyä toisenlaisia, ehkä parempia kysymyksiä. Ehkä tahtominen sittenkin on mukana onnellisuudessa. Vapaus ei välttämättä ole pelkästään pelottavaa; alistumattomallakin on omat nautintonsa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ylpeys

(Bosch: Ylpeys)

Soberbia tai orgullo eli ylpeys on seitsemän pahimman synnin joukossa (termi espanjaksi on pecados capitales, ei pecados mortales). Ylpeys tulkitaan pöyhkeydeksi, omahyväisyydeksi, oman itsen nostamiseksi muiden yläpuolelle, siis itsensä liialliseksi arvostamiseksi.

Ylpeyden vastakohdaksi ajatellaan nöyryys, vaatimattomuus. Nursian Pyhä Benedictus (480-547) näki, että vaatimattomuus, nöyryys, merkitsee itsensä tuntemista viimeiseksi. Nöyryys oli hänelle kenen tahansa määräysten ottamista vastaan, omasta tahdosta luopumista. Eikä se ole vain omasta tahdosta luopumista, vaan myös sen tietämistä, että oma tahto on paha tahto.

Senecalla nimitti vielä oman tahdon kyvyttömyyttä tahtoa omaa vapauttaan tyhmyydeksi (stultitia). Aikaisemmin ylpeys ei ollut paha asia, ei-toivottava asia. Jotkut ihmiset ajattelivat, että heillä on syytä olla ylpeitä. Ainoastaan liiallinen ylpeys, itsensä luuleminen jumalaksi, herätti epäilyjä; siitä käytettiin kreikassa nimitystä hybris.

Jos ja kun ylpeyttä ei ajatella synniksi, vaan saavutukseksi tai seuraukseksi, kysymys ei ole siitä, miten voimme välttää ylpistymisen. Silloin voimme kysyä itseltämme: Miten elää niin, että voi olla ylpeä tavastaan elää? Filosofia on parhaimmillaan – tai pahimmillaan – loukannut ihmisten ylpeyttä. Kaiken maailman sokrateet ovat ilmestyneet sanomaan, ettemme voi olla ylpeitä siitä, miten elämme.

Milloin voi epäillä, ettei meillä ole syytä olla ylpeitä? Esimerkiksi silloin, kun jokin meidän itsellemme antamistamme ohjeista on vain sanoja, ei tekoja. Tai kun nuo sanat ovat merkityksettömiä. Joku sanoo: ”Ole oma itsesi.” Kun emme tiedä edes kunnolla, mitä se merkitsee, emme voi olla kovin ylpeitä tavastamme elää.

Eläjä on kunnioitettava – hänellä on syytä olla ylpeä – jos hän elää todella, kokee jotain. Tämä on minun näkökulmani. Tämä on nuoli, joka on ammuttu jostain ja jonka olen napannut. Filosofoimiseni lähtökohta on kysymys: ”Miten elää?” Tämä kysymys merkitsee, että ihminen luo oman olemassaolon tavan, elää tavallaan ja hänelle kehittyy siis oma ethos. Jos hänellä oma ethos, hän voi olla ylpeä.

Ethos merkitsee erityisesti sitä, millaisen suhteen ihminen luo itseensä ja toisiin. Se ei merkitse sitä millaisen elämän hän elää, vaan miten hän elää. Elämässä tapahtuu koko ajan asioita, joita ihminen ei valitse, ei hallitse eikä vallitse. Kuvitella voivansa päättää minkä kaiken läpi nuoli lentää on vääränlaista ylpeyttä, pöyhkeyttä. Vaikutamme siihen, miten se lentää, kuinka korkealta ja millaisessa kaaressa.

Vääränlainen ylpeys torjuu. Tapahtuma tai sanat eivät pääse ihmisen sisään, jos se on jotain hallitsematonta, kuvitelman ja suunnitelman vastaista. Olisi opittava se minkä Mirkka Rekola tiesi: ”On niin säteittäin asia, ettet saa siitä otetta, mutta se saa sinut.”

Yksi sana pyörii päässäni, on pyörinyt siitä lähtien, kun se pääsi sisään: nöyryys. Tahtoisin sen selittää. Ilman painolasteja, ilman ristejä. Se ei ole ylpeyden vastakohta, vaan sen myöntämistä, että olemme osa maailmaa: emme ole sen ulkopuolella. Nöyryys, vaatimattomuus, merkitsee mahdollisuutta kuunnella, ei oman tahtonsa hylkäämistä. Tällaisen vaatimattomuuden myötä saattaisimme ansaita olla ylpeitä.