Tyhmyyttä vastaan

 

Filosofiakahvila 3.2./4.2./5.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Friedrich Nietzsche kirjoittaa Iloisen tieteen fragmentissa 328 vahingon tekemisestä tyhmyydelle. Hän  aloittaa todeten, että erilaiset saarnat egoismia vastaan ovat tehneet vahinkoa egoismille (ja se on hyödyttänyt laumavaistoa niin kuin sankarillisen individualismin puolustaja toteaa). Ihminen on menettänyt hyvän omantunnon etsiä itsestään onnellisuuden lähteitä. Toteamus on mielenkiintoinen: Nietzsche sanoo, että saarnaaminen on vaikuttanut.

Nietzsche vertaa tätä tilannetta tai kulttuuria antiikin maailmaan, jossa Sokrates ja muut sanoivat jotain hyvin erilaista. He sanoivat, että ihmisten tyhmyys, ajattelemattomuus ja naapurien mielipiteiden kuunteleminen on syy heidän onnettomuuteensa. Saksalaisfilosofi toteaa jättävänsä sivuun kysymyksen siitä, olivatko antiikin filosofit enemmän oikeassa kuin myöhempien aikojen saarnaajat. Hän toteaa vain, että filosofia otti tyhmyydeltä hyvän omantunnon, teki vahinkoa tyhmyydelle.

Katkelma todellakin sanoo, että yhdellä ja toisella puheella, saarnaamisella tai filosofien sanomisilla,  on vaikutuksia. On huomionarvoista, ehkä ironista, että Nietzsche käyttää myös toisen esimerkin yhteydessä sanaa ”omatunto”. Sana on ihan hyvä, jos ajattelemme vaikka 1700-luvun filosofien ja oppineiden, ns. valistuksen levittäjien, puheita. Ne häiritsivät ihmisiä, poistivat heidän rauhallisuuttaan ja uinuvaa omaatuntoa.

Nietzsche ei sano, mitä hän tarkoittaa tyhmyydellä, mutta käyttää sanaa ajattelemattomuuden yhteydessä. Hän viittaa hyvin tuntemaansa antiikin maailmaan. Tyhmyys oli muuta kuin älyn puutetta. Olen itse käyttänyt esimerkkinä stoalaisia, jotka halusivat auttaa ihmisiä pois stultitian tilasta. Stultitia, tyhmyys, ei ollut älyn puutetta, vaan tahdon ja luonteen heikkoutta. Se ilmeni huolestumisena, pelkona ja epävakautena tapahtumien edessä. 

Hannah Arendt tahtoi, että ihmiset ajattelisivat. Hän totesi kuulijoilleen pahuuden asuvan muussakin kuin pahojen ihmisten pahoissa teoissa; ihmiset hyväksyvät sen kaikessa hiljaisuudessa. Kun häneltä kysyttiin, mitä voimme tehdä, hän vastasi:”Täytyy ajatella.” Kriittiinen ajattelu oli hänelle vastarintaa. Voisi kuvitella Arendtin samastaneen tyhmyyden ajattelemattomuuteen ja sillä oli moraalisia seurauksia. Joidenkin Arendtin tekstien valossa tulee sellainen kuva, että hänelle tyhmyys oli kyvyttömyyttä kuvitella itsensä toisen saappaisiin.

Ranskalaiset, esimerkiksi Gustave Flaubert ja Gilles Deleuze, käyttävät joskus sanaa bête, joka merkitsee tyhmää, mutta myös petoa tai elukkaa. Flaubert ja Deleuze  eivät nähdäkseni yrittäneet sanoa, että eläimet ovat tyhmiä, ihmiset älykkäitä. Deleuze sanoi (nimenomaan kirjassaan Nietzschestä), ettei tyhmyys ole erehtymistä, vaan pikemminkin ajattelun alhaisuutta. Tässäkin näkemyksessä tyhmyys on jotain muuta kuin älyn puutetta ja sillä on moraalisia konnotaatioita.

Myöskään Flaubertin visioissa tyhmyys ja ajattelu eivät poissulje toisiaan. Hänen romaaninsa Bouvard ja Pécuchet (1881) satirisoi tyhmyyttä ja vulgaarisuutta. Kirjan päähenkilöiden älyllinen uutteruus ja uteliaisuus ei tunne rajoja, mutta kirjailijan vision ytimessä on ajatus, että tyhmyys on olennainen osa inhimillistä olemassaoloa...

Jos näemme tyhmyyden ajattelun toisina kasvoina, Nietzschen filosofialle antama tehtävä on vaikea; ei riitä, että sanoo toisen sanovan jotain hassua ja ajattelematonta. Filosofin pitäisi ehkä oppia myös omista virheistään, kehittää itsessään valmiutta tähän oppimiseen. Pitäisi voittaa ylimielisyys...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tahdosta

Fichte
 Filosofiakahvila 29.10./30.10./31.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Mikä on tahto? Se on se, joka meissä sanoo: “Teen tuon toisella tavalla, hajotan tuon taulun…”

Olen tullut toistuvasti tahdon ongelman eteen. Esimerkiksi filosofiakahvilassa olen törmännyt usein siihen, että ajatteleminen ei ole meille jotain automaattista ja luonnollista. Filosofia tarvitsee filosofian tahtoa, ei erityisenlaista älyä puhumattakaan koulutuksesta. Toinen alue, jossa joutuu tahtoa koskevan kysymyksen eteen on kun yrittää saada selkoa valtasuhteista, meitä ympäröivästä ja meidät läpäisevästä valtasuhteiden verkosta. Joku herra esimerkiksi tahtoo minun käyttäytyvän tietyllä tavalla. Minä en ehkä tahdo olla orja.

Kun yritän ajatella tahdon ja vallan kiemuroita, yritän unohtaa Schopenhauerin ja katson omaa historiaamme. Kristityt käyttivät sanaa humilitas, nöyryys; heille se oli suhde itseen, jossa oma itse poljetaan mahdollisimman alas. Nöyrä alentaa itseään. Nöyryys oli oman tahdon arvon ja merkityksen mitätöimistä. Se ei ollut pelkästään alistumista (subditio) tai passiivisuutta, vastarinnan hylkäämistä (patientia), sillä nöyrä sanoi: ”En tahdo tahtoa.”

Minulla on siis hypoteesi tahdosta: se sanoo jotain (”Hajotan tuon taulun” tai ”En tahdo tahtoa.”). Kuvittelen, että tätä hypoteesia voisi tukea Johann Gottlieb Fichten (1762-1814) teeseillä.  (Olen kertonut aikaisemmin.) Fichten ajattelun ydin oli hänen käsityksensä subjektista, Minästä. Olennaisempaa kuin psykologiset piirteet on dialektinen suhde subjektin ja ei-subjektin (Minän ja ei-Minän) välillä. Synteesin mahdollisuus näiden välillä vaikuttaa lähes mahdottomalta; sen ainoa mahdollisuus on toiminnassa. Fichten Minä ei ole psykologinen minä; se on aktiivisuus, ja Minän aktiivisuus on tahto. Se ilmenee esimerkiksi, kun ihminen päättää jotain, nousee jotain vastaan, sanoo: ”Nyt riittää.”

Jos joku vallankäyttäjä voi vaikuttaa tahtooni tai viedä sen pois, on mahdollista kysyä, voiko itse vaikuttaa omaan tahtoonsa. Tämä kysymys on noussut esiin, kun olemme puhuneet stoalaisuudesta ja heidän käsityksestään tyhmyydestä. Kun stoalaiset, esimerkiksi Seneca,  puhuivat tyhmyydestä, he käytti sanaa stultitia. Stultitia ei ole älyn tai ymmärryksen puutetta, vaan eräänlainen tahdon sairaus tai ainakin tila, josta pitäisi päästä ulos. Tyhmyys on tila, jossa tahto ei kuulu itselleen.

Tyhmyys lakkaa hetkellä, kun ihminen keskeyttää sen mitä hän tekemässä, keksii tahdon ja sanoo: ”Mistä nuo tulivat sanomaan, miten meidän on elettävä?” Tyhmyys tai tahdon tahdottomuus on teema, jossa yhdistyy kysymys ajattelemisen tahdosta ja vallasta. Tyhmyyden loppuminen on siis kapinaa. Jos yritämme harjoittaa tahtoamme, on kysyttävä, miten tehdä itsestään kapinallinen.

Puhuin vuonna 2020 tahdosta ja mielikuvituksesta. Yritin ajatella tahtoa toisella tavalla kuin yleensä, kun se liitetään tietoisuuteen. Käytin hyväksi Gaston Bachelardin teoksen L’air et  les songes (1934) sitaattia: ”Mielikuvitus ja Tahto ovat saman syvän voiman kaksi aspektia. Se joka pystyy kuvittelemaan, pystyy tahtomaan. Mielikuvitukseen joka elähdyttää tahtoamme kytkeytyy tahto kuvitella, tahto elää se minkä on kuvitellut.”

Totesin, että Bachelardille mielikuvitus on uudistava, luova voima. Sillä on erityinen ja vahva eettinen merkitys.  Se muuttaa oneirisen energian moraaliseksi energiaksi. Tahto ymmärrettynä mielikuvitukseen liittyväksi näyttää, että kyse on enemmän luomisesta, maailman muokkaamisesta.

Viittaan tähän tahdon ja mielikuvituksen yhteyteen tuodakseni esiin mahdollisuuden, että tahdon kehittäminen ja harjoittaminen saattaa olla oman mielikuvituksensa kehittämistä, sen päästämistä lentoon...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Hämmennys ja epävarmuus II: Stoalaisuus

Epiktetos

Estado de alarma (hätätila) kestää Espanjassa ainakin 15 päivää, todennäköisesti kauemmin. Tästä syystä filosofiakahvila on toistaiseksi peruttu. Julkaisen kahvittelijoiden ja muiden iloksi tai hämmennykseksi sarjan hämmennyksestä ja epävarmuudesta. Tämä stoalaisuutta käsittelevä osa on sarjan toinen.

Otan esimerkiksi filosofisen koulukunnan, joka oli vastaus epävarmuuteen: stoalaisuus. Tämä ainakin on yleinen historioitsijoiden tekemä tulkinta. Stoalaisuus syntyi kriisistä, poliksen, kaupunkivaltion hajoamisesta. Kun kaupunkivaltiot katosivat, yksilö jäi ilman turvaa. Hän oli yksin. Hän keskusteli itsensä kanssa, ei toisten samanarvoisten kansalaisten kanssa.

Pintapuolinen, nopea vilkaisu stoalaiseen ajatteluun näyttää, millä tavalla se vastasi epävarmuuteen. Hellenistisen ajalla syntyneen ja Rooman valtakunnan tärkeimmän koulukunnan tavoitteena oli ataraksia, mielenrauha. Ihmisen oli hyvä tavoitella hyveellisyyttä, jotta voisi tehdä oikeanlaisia arvostelmia. Virheellisten arvostelmien ajateltiin johtavan intohimoisiin tunteisiin (pathos), sellaisiin kuin viha, pelko tai halu. Mielenrauha merkitsi itsenäisyyttä, riippumattomuutta ulkomaailman tapahtumista. Suurena tavoitteena oli olla heilahtamasta ulkomaailman vaikutuksista.

Stoalaisten etiikassa oli yksi helposti väärinymmärretty käsite: apatheia. Tunteettomaan tilaan, tunteiden puuttumiseen pyrkiminen ei kuulosta haluttavalta, ja apatia merkitsee meille muuta kuin hyvää asiaa. Se merkitsi itsensä hallitsemista ja itsenäisyyttä, mielenrauhan taetta.  Sille annettiin aivan toisenlainen merkitys varhaiskristittyjen keskuudessa. Se merkitsi tietenkin tunteiden, intohimojen, karkottamista, mutta tavoite oli toinen: totteleminen. Kreikkalainenkin saattoi hetkellisesti, väliaikaisesti, alistaa tahtonsa esimerkiksi lääkärin neuvomana, mutta sillä oli tietty tarkoitus: tervehtyminen. Kristityt keksivät tottelemisen tottelemisen vuoksi. Apatheia merkitsi egoistisen oman tahdon kitkemistä. Merkitys oli siis tietyllä tavalla päinvastainen. Kun stoalainen pyrki apatiaan, hän pyrki siihen, ettei ole passiivinen. Kristitty tähtäsi oman tahdon alistamiseen toisen tahtoon.

Pieni lainaus Epiktetoksen Käsikirjasta, yhdestä stoalaisesta klassikosta, auttaa ymmärtämään sekä ajatusta mielenrauhasta että apatiasta ja niiden yhteyden ideaan riippumattomuudesta:

”Öljysi on valunut maahan, viinisi varastettu; sano itsellesi: Tämä on sisäisen tyyneyden (apatheia) ja mielenrauhan (ataraksia) hinta. Mitään ei saa ilmaiseksi.”

Tämä pieni katkelma on opettavainen myös siksi, että näemme, miten  tähän päämäärään pyrittiin. Ulkoiset asiat (öljyn valuminen maahan, viinin katoaminen), jotka potentiaalisesti voisivat liikuttaa mieltä, otetaan eräänlaisena kokeena, mahdollisuutena harjoittaa sisäistä tyyneyttä ja mielenrauhaa. Siksi stoalainen puhuu itselleen, kehottaa itseään, muistuttaa itseään. Itselleen puhuminen oli tekniikka, jonka avulla hän vaikutti itseensä, lujitti mieltään.

Jopa stoalaisten tietoteoreettiset näkemykset olivat kytköksissä näihin tekniikoihin. Me saamme aistien kautta aistimuksia, jotka jättävät jäljen mieleen. Tämä jäljen nimi oli fantasia, joka on käännetty eri teksteissä esimerkiksi vaikutelmaksi tai mielikuvaksi, teknisemmissä käännöksissä representaatioksi. Mielellä on kyky tehdä arvostelmia eli hyväksyä tai hylätä vaikutelma ja täten päätyä oikeaan käsitykseen todellisuudesta. Epiktetos käytti portinvartijametaforaa. Sinun oltava vaikutelmia (fantasia) suhteen kuin portinvartija, joka pysäyttää ja kysyy: ”Kuka sinä olet?” Tällä pyrkimyksellä pyritään oikeaan käsitykseen todellisuudesta, mutta myös mielenrauhaan. Usein siteerattu Epiktetoksen lausahdus: ”Meitä ei häiritse se mitä on, vaan se, mikä on käsityksemme siitä.”

Stoalaisten yksi tapa vasta epävarmuuteen oli erottaa se mihin voi vaikuttaa ja mihin ei. He katsoivat, että yleensä voi vaikuttaa itseensä, ei ulkoisiin asioihin (varkaisiin, sairauksiin jne.). Heillä oli myös erityinen, kuuluisa ja aika epämiellyttävä tekniikka, jonka avulla oli tarkoitus valmistautua ja valmentautua tuleviin tapahtumiin, mahdollisiin koetuksiin.  Sen nimi oli praemediatio malorum. Kirjaimellisesti se merkitsee pahojen asioiden ennalta-ajattelemista.

Se on meditaatiota, toisin sanoen mielikuvituksen käyttöä itsensä kehittämisessä. Idea ei ole kuvitella tulevaisuus, joka vaikuttaisi todennäköiseltä, vaan kuvitella kaikkein pahin mahdollinen tilanne. Kuvitella se vaikkei se olisi todennäköinen. Jotta meditaatio olisi tehokas, ei ajateltu tätä pahinta mahdollista tilannetta ajallisen etäisyyden päässä tulevaksi, vaan jo tapahtuneeksi: Ei esimerkiksi kuviteltu, että jonain kaukaisena ajankohtana joutuu maanpakoon, vaan kuviteltiin se jo tapahtuneeksi.

Toiset koulukunnat (esimerkiksi epukurolaiset) pitivät tätä harjoitusta turhana. Stoalaiset eivät kuitenkaan pyrkineet lisäämään kärsimyksiään, vaan vakuuttamaan itsensä siitä, että nämä pahat asiat (maanpako tai kuolema) eivät todellisuudessa olleet mitään (pahoja asioita). Samalla se oli todellakin valmistautumista väistämättä tuleviin vastoinkäymisiin. Muistettakoon, että stoalaiset todella elivät turvattomassa maailmassa, jossa ihmisen asema ja tilanne oli aina epävarma. Monet heistä todellakin joutuivat maanpakoon ja toiset teloitettiin.

Stoalaiset halusivat auttaa ihmisiä pois stultitian tilasta. Stultitia, tyhmyys, ei ollut älyn heikkoutta, vaan tahdon ja luonteen heikkoutta. Se ilmeni huolestumisena, pelkona ja epävakautena tapahtumien edessä. Monet stoalaisten – myös epikurolaisten – harjoitukset näyttävät pyrkivän ihan erilaiseen asiaan kuin  praemediatio malorum . Ne pyrkivät siihen, että ajattelija yritti vetää ajatuksensa pois tulevaisuudesta, epävarmasta tulevaisuudesta, joka kiihottaa mieltä, tekee siitä levottoman, huolestuneen.

Ero hallitsijoiden ”mahdollisen tapahtuman” ja filosofien ”tapahtuman” välillä ei ole tapahtuman  luonteessa: molemmissa tapauksissa se voi olla varkaus tai elintarvikkeen häviäminen, kriisi tai katastrofi. Stoalaiset esimerkkinä tuovat esiin kuitenkin varsin suuren eron. Heidän asenne tai strategia ei ollut poliittinen ohjelma, jonka tarkoitus on taata viljavarastot tulevaisuudessa. Se ei ollut yritys vaikuttaa mahdollisiin tapahtumiin tai niiden vaikutuksiin maailmassa. Stoalaisuus oli yritys vaikuttaa itseensä tapahtumien vastaanottajana, yritys säilyttää tyyneys tapahtui mitä tapahtui. Se oli epävarmuuden etiikka, täysin toisenlainen vastaus ja tapa ottaa vastaan tapahtuma. Mahdolliseen ikävään, kauheaan, pahaan tapahtumaan valmistauduttiin meditaation, ei strategisen suunnitelman avulla. Siltä otettiin voima. Toisaalta kiinnityttiin nykyhetkeen, käsillä oleviin asioihin, käännettiin katse pois mahdollisista tapahtumista, niiden levottomaksi tekevältä vaikutukselta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Miksi maailma on tyhmä?

Filosofiakahvila alkaa Torre del Marissa 13.syyskuuta, Fuengirolassa 3.lokakuuta.

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Lapsi kysyi: ”Miksi maailma on tyhmä?” Yleensä tällaiseen vastaa äiti tai isä tai setä: ”Älä puhu hassuja.” Minä sanoisin, että näin vastaavat ovat itse vähän hassuja. Itse pohdin ensin, onko kysymys hyvä, kiinnittyykö se johonkin todelliseen ongelmaan. Tietenkin näin myös, että kysymyksessä on vaikeita sanoja, hiukan tai paljon epämääräisiä sanoja niin kuin ”maailma” tai ”tyhmä”. Tyypillisesti lapsi kysyy ”miksi”. Sana on melkein yleisen hälytyksen arvoinen. Niin tässäkin tapauksessa. On nimittäin niin, että kysymykseen vastaaminen vaatisi selvästi monimutkaisen ilmiön selittämistä yksinkertaistavasti.

Pidän kysymystä silti arvossa. Siinä on jotain mielenkiintoista, jopa jaloa. Filosofitkin, jotka joskus ovat hyökänneet tyhmyyttä vastaan, panneet sitä häpeämään, ovat olleet jaloja – ainakin enemmän kuin nuo ikuiset erehdyksen viholliset. Hyökkääjäfilosofien, taistelijoiden, ajatuksissa ei ole ollut koskaan älyn puute. Tyhmyys on pahempaa kuin älyn puute tai erehtyminen. Senecalle se oli – hän käytti vahvaa sanaa stultitia – eräänlainen tahdon sairaus: tahto ei tahdo omaa vapauttaan. Nietzsche ei ole kaukana, sillä hänelle tyhmyys oli ennen kaikkea alistumista tai mukautumista lähimmäisen mielipiteeseen. Samassa hengessä ehdotan, että tyhmyys asustaa ajattelussa ja tekee ajattelun mahdottomaksi.

Tyhmyys on ihmisen ajattelun piirre, vielä enemmän eräänlainen rakenne hänen ajattelussaan. Älyllinen toiminta, älyn harjoittaminen, pyrkii erehdyksen ja virheen poissulkemiseen. Näin päädymme kategorioihin tai kategorisuuteen. Tässä on mukana moraali, siis yleiset tavat, jopa yleiset mielipiteet. Älyn harjoittaminen voi siis olla tyhmyyttä tai johtaa tyhmyyteen. Tyhmyyden hiipivä vaikutus: uteliaisuus sammuu, seikkailu päättyy. Se on jotakin, joka johtaa ajattelemattomuuteen. Tätähän vastaan filosofia on aina taistellut niin kuin Nietzschekin muistuttaa Iloisessa tieteessä. Voimme siis vastata kysymykseen, miksi maailma on tyhmä: ”Liian vähän filosofeja.”

Kysymyksen voi ottaa silti toisin, ei niin kirjaimellisesti. Kysymys ei välttämättä etsi niinkään selitystä, vaan on enemmän vaatimus: ”Ajatelkaa!” Kun ajattelee tätä vaatimusta, herää kauhea epäilys, ettei tyhmyys ole pelkästään passiivisuutta, ajattelemattomuutta, vaan pyrkimystä ja tahtoa tyhmyyteen, aktiivista kieltäytymistä.

Aktiivisen kieltäytymisen voi ajatella olevan puolustusmekanismi. Sitä se todennäköisesti on: kieltäydyn näkemästä todellisuutta jotta se ei minua satuttaisi, kieltäydyn seikkailusta joka on aina astumista epävarmuuteen. Jälleen palaamme kysymykseen filosofian tehtävästä. Jos ajattelee filosofiaa askeesina, harjoituksena, on nähtävä, että sen tehtävä on ennen kaikkea varustaa meitä elämään; se on valmentautumista kohtamaan erilaiset tapahtumat. Ensimmäinen askel on puolustusmekanismin hajottaminen, sen heittäminen pois.  

Jotta filosofia olisi vastalääke, askeesin (harjoituksen) pitää myös irrottautua tutusta, jo tunnetusta; on mentävä tuntemattomaan eteen, tehtävä itsestä vastaanottavainen, herkempi. Sanomme: ”Kaikkihan tiedämme...” Jotta emme näin sanoisi, joudumme hidastamaan älyllistä toimintaamme emmekä voi kieltää tyhmyyttä, sen mukanaoloa ajattelussa. Joudumme katsomaan tyhmyyttä silmiin. Onko paradoksi, että kamppaillaksemme tyhmyyttä vastaan, emme voi sitä kieltää? Ei se mitään, jos on. Paradoksit ovat hyväksi ajattelulle.

En siis tiedä, onko maailma tyhmä. En tiedä, onko se hyvä kysymys. Vaikuttaa siltä, että kysymys pitäisi muotoilla toisin. En ole varma. Nopeakin vilkaisu tyhmyyteen näyttää sen olevan moraalinen ongelma ja vaarallinen tekijä maailmassa. Se on vaarallinen myös siten, että aina onnistumme näkemään sen toisissa, harvoin itsessä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ylpeys

(Bosch: Ylpeys)

Soberbia tai orgullo eli ylpeys on seitsemän pahimman synnin joukossa (termi espanjaksi on pecados capitales, ei pecados mortales). Ylpeys tulkitaan pöyhkeydeksi, omahyväisyydeksi, oman itsen nostamiseksi muiden yläpuolelle, siis itsensä liialliseksi arvostamiseksi.

Ylpeyden vastakohdaksi ajatellaan nöyryys, vaatimattomuus. Nursian Pyhä Benedictus (480-547) näki, että vaatimattomuus, nöyryys, merkitsee itsensä tuntemista viimeiseksi. Nöyryys oli hänelle kenen tahansa määräysten ottamista vastaan, omasta tahdosta luopumista. Eikä se ole vain omasta tahdosta luopumista, vaan myös sen tietämistä, että oma tahto on paha tahto.

Senecalla nimitti vielä oman tahdon kyvyttömyyttä tahtoa omaa vapauttaan tyhmyydeksi (stultitia). Aikaisemmin ylpeys ei ollut paha asia, ei-toivottava asia. Jotkut ihmiset ajattelivat, että heillä on syytä olla ylpeitä. Ainoastaan liiallinen ylpeys, itsensä luuleminen jumalaksi, herätti epäilyjä; siitä käytettiin kreikassa nimitystä hybris.

Jos ja kun ylpeyttä ei ajatella synniksi, vaan saavutukseksi tai seuraukseksi, kysymys ei ole siitä, miten voimme välttää ylpistymisen. Silloin voimme kysyä itseltämme: Miten elää niin, että voi olla ylpeä tavastaan elää? Filosofia on parhaimmillaan – tai pahimmillaan – loukannut ihmisten ylpeyttä. Kaiken maailman sokrateet ovat ilmestyneet sanomaan, ettemme voi olla ylpeitä siitä, miten elämme.

Milloin voi epäillä, ettei meillä ole syytä olla ylpeitä? Esimerkiksi silloin, kun jokin meidän itsellemme antamistamme ohjeista on vain sanoja, ei tekoja. Tai kun nuo sanat ovat merkityksettömiä. Joku sanoo: ”Ole oma itsesi.” Kun emme tiedä edes kunnolla, mitä se merkitsee, emme voi olla kovin ylpeitä tavastamme elää.

Eläjä on kunnioitettava – hänellä on syytä olla ylpeä – jos hän elää todella, kokee jotain. Tämä on minun näkökulmani. Tämä on nuoli, joka on ammuttu jostain ja jonka olen napannut. Filosofoimiseni lähtökohta on kysymys: ”Miten elää?” Tämä kysymys merkitsee, että ihminen luo oman olemassaolon tavan, elää tavallaan ja hänelle kehittyy siis oma ethos. Jos hänellä oma ethos, hän voi olla ylpeä.

Ethos merkitsee erityisesti sitä, millaisen suhteen ihminen luo itseensä ja toisiin. Se ei merkitse sitä millaisen elämän hän elää, vaan miten hän elää. Elämässä tapahtuu koko ajan asioita, joita ihminen ei valitse, ei hallitse eikä vallitse. Kuvitella voivansa päättää minkä kaiken läpi nuoli lentää on vääränlaista ylpeyttä, pöyhkeyttä. Vaikutamme siihen, miten se lentää, kuinka korkealta ja millaisessa kaaressa.

Vääränlainen ylpeys torjuu. Tapahtuma tai sanat eivät pääse ihmisen sisään, jos se on jotain hallitsematonta, kuvitelman ja suunnitelman vastaista. Olisi opittava se minkä Mirkka Rekola tiesi: ”On niin säteittäin asia, ettet saa siitä otetta, mutta se saa sinut.”

Yksi sana pyörii päässäni, on pyörinyt siitä lähtien, kun se pääsi sisään: nöyryys. Tahtoisin sen selittää. Ilman painolasteja, ilman ristejä. Se ei ole ylpeyden vastakohta, vaan sen myöntämistä, että olemme osa maailmaa: emme ole sen ulkopuolella. Nöyryys, vaatimattomuus, merkitsee mahdollisuutta kuunnella, ei oman tahtonsa hylkäämistä. Tällaisen vaatimattomuuden myötä saattaisimme ansaita olla ylpeitä.

Tyhmyydestä

Kun stoalaiset puhuivat tyhmyydestä, he käytti sanaa stultitia. Stultitia ei ole älyn tai ymmärryksen puutetta, vaan eräänlainen tahdon sairaus. Se on tila, josta pitäisi päästä ulos, ja siinä yrittää filosofia auttaa. Tyhmyys, mielettömyys, josta filosofia yrittää auttaa pääsemään irti, on tila, jossa tahto ei kuulu itselleen; tahto ei tahdo omaa vapauttaan.

Tyhmyys lakkaa siis hetkellä, kun ihminen tai ihmiset keskeyttävät sen mitä he ovat tekemässä, alkavat tehdä jotain muuta. Ihmiset keksivät tahdon ja sanovat: ”Mistä nuo tulivat sanomaan, miten meidän on elettävä?” Tyhmyyden loppuminen on siis kapinaa.

Yksi tämän kurjan tilan, tyhmyyden, piirteistä, on sen sinnikkyys. Jos ihminen on tässä tilassa eikä osaa tahtoa, hän ei välttämättä tahdo myöskään siitä eroon. Ei ainakaan yksin. Siksi me joskus tarvitsemme toista: ystävää, filosofia, ihmistä joka sanoo totuuden.

Jos ja kun joku tahtoo auttaa toista tai itseään eroon tyhmyydestä, hänen ongelmansa on kuulijan puute. Emme kuuntele toista emmekä edes itseämme. Jokin välähdys on pitänyt syttyä tyhmässä päässä ennen kuin se kuulee. Mutta filosofi voi yrittää lennättää kipinöitä, toivoa niiden sytyttävän jotain.

Se on erikoinen tunne, kun tyhmässä päässä liikahtaa jotain. Tällainen herääminen ei kokemukseni mukaan merkitse suurempaa oppineisuutta, ei edes paremman järkeilytaidon saavuttamista, vaan tahtoa olla toisin ja asioiden näkemistä uusin silmin. Siksi paras filosofin teos ei ole mutkikkain ja täydellisin teos; se on lause tai lauseita, tekstejä tai puheita, jotka viiltävät auki kuoren, räväyttävät silmillemme sen mitä me olemme. Tunne saattaa olla epämiellyttävä. Siihen voi liittyä häpeää. Alamme hävetä tyhmyyttämme.

Me teemme tyhmyydestä usein toisten tyhmyyttä. Tämä on tyhmyyttä, sillä meidän olisi nähtävä, uskallettava myöntää, että se on aina ”meidän tyhmyyttämme”, ”omaa tyhmyyttämme”. Olen aikaisemmin todennut, että monesti filosofien pakkomielle on erehdys (error). Tyhmyys ei ole kuitenkaan erehdystä. Jos lapsi erehtyy sanomaan, että kolmen ja kahden summa on kuusi, hän erehtyy, ja tyhmä on aikuinen, joka häntä tyhmänä pitää. Tyhmyys ei ole ajattelemattomuutta, vaan tietynlaista ajattelua. Se on enemmän sukua alhaisuudelle ja julmuudelle kuin erehtymiselle.

Todellinen ongelma on tyhmyyden institutionalisoiminen. Siitä tehdään sääntö. Kun lapselle esitetään kysymyksiä, joihin hänen odotetaan antavan oikeita vastauksia, olemme tyhmentämässä häntä. Hänen on opittava kysymään. Lopulta tyhmyys, tahdon sairaus, on kyvyttömyyttä kysyä, problematisoida, tehdä erotteluja.

Onko tämän tuskallisempaa aihetta? Tyhmyys ei johda välttämättä tietynlaisiin poliittisiin aatteisiin, mutta poliittiset aatteet johtavat moniin tyhmyyksiin. Miten tyhmyys ylitetään? Milloin lakkaamme tahtomasta omaa tyhmyyttämme? ”Minä olen tyhmyydelle vihainen kuin rakkikoira”, sanoo Nummisuutarien Esko. Hän ei ole kaikkein älykkäin, mutta hänellä on enemmän, paljon suurempi aarre: viha tyhmyyttä kohtaan.

Mutta missä nämä tyhmyyden vastustajat piileskelevät? Mihin he menivät? Onko ajattelu todellisuudessa liian usein tyhmyyden lisäämistä, sen tukemista ovelan taktiikan avulla?

Mitä on tyhmyyden ulkopuolella? Mikä on se tila, johon pääsemme, jos pääsemme tyhmyydestä? Onko se viisaus? Jos se merkitsee sitä, että tahto osaa tahtoa omaa vapauttaan, eikö sille pitäisi antaa nimeksi vapaus? Ehkä sen nimi voisi olla itsenäisyys, jos seuraamme Kantin ajatusta tyhmyydestä ”itseaiheutettuna alaikäisyyden tilana”.