Hämmennys ja epävarmuus II: Stoalaisuus

Epiktetos

Estado de alarma (hätätila) kestää Espanjassa ainakin 15 päivää, todennäköisesti kauemmin. Tästä syystä filosofiakahvila on toistaiseksi peruttu. Julkaisen kahvittelijoiden ja muiden iloksi tai hämmennykseksi sarjan hämmennyksestä ja epävarmuudesta. Tämä stoalaisuutta käsittelevä osa on sarjan toinen.

Otan esimerkiksi filosofisen koulukunnan, joka oli vastaus epävarmuuteen: stoalaisuus. Tämä ainakin on yleinen historioitsijoiden tekemä tulkinta. Stoalaisuus syntyi kriisistä, poliksen, kaupunkivaltion hajoamisesta. Kun kaupunkivaltiot katosivat, yksilö jäi ilman turvaa. Hän oli yksin. Hän keskusteli itsensä kanssa, ei toisten samanarvoisten kansalaisten kanssa.

Pintapuolinen, nopea vilkaisu stoalaiseen ajatteluun näyttää, millä tavalla se vastasi epävarmuuteen. Hellenistisen ajalla syntyneen ja Rooman valtakunnan tärkeimmän koulukunnan tavoitteena oli ataraksia, mielenrauha. Ihmisen oli hyvä tavoitella hyveellisyyttä, jotta voisi tehdä oikeanlaisia arvostelmia. Virheellisten arvostelmien ajateltiin johtavan intohimoisiin tunteisiin (pathos), sellaisiin kuin viha, pelko tai halu. Mielenrauha merkitsi itsenäisyyttä, riippumattomuutta ulkomaailman tapahtumista. Suurena tavoitteena oli olla heilahtamasta ulkomaailman vaikutuksista.

Stoalaisten etiikassa oli yksi helposti väärinymmärretty käsite: apatheia. Tunteettomaan tilaan, tunteiden puuttumiseen pyrkiminen ei kuulosta haluttavalta, ja apatia merkitsee meille muuta kuin hyvää asiaa. Se merkitsi itsensä hallitsemista ja itsenäisyyttä, mielenrauhan taetta.  Sille annettiin aivan toisenlainen merkitys varhaiskristittyjen keskuudessa. Se merkitsi tietenkin tunteiden, intohimojen, karkottamista, mutta tavoite oli toinen: totteleminen. Kreikkalainenkin saattoi hetkellisesti, väliaikaisesti, alistaa tahtonsa esimerkiksi lääkärin neuvomana, mutta sillä oli tietty tarkoitus: tervehtyminen. Kristityt keksivät tottelemisen tottelemisen vuoksi. Apatheia merkitsi egoistisen oman tahdon kitkemistä. Merkitys oli siis tietyllä tavalla päinvastainen. Kun stoalainen pyrki apatiaan, hän pyrki siihen, ettei ole passiivinen. Kristitty tähtäsi oman tahdon alistamiseen toisen tahtoon.

Pieni lainaus Epiktetoksen Käsikirjasta, yhdestä stoalaisesta klassikosta, auttaa ymmärtämään sekä ajatusta mielenrauhasta että apatiasta ja niiden yhteyden ideaan riippumattomuudesta:

”Öljysi on valunut maahan, viinisi varastettu; sano itsellesi: Tämä on sisäisen tyyneyden (apatheia) ja mielenrauhan (ataraksia) hinta. Mitään ei saa ilmaiseksi.”

Tämä pieni katkelma on opettavainen myös siksi, että näemme, miten  tähän päämäärään pyrittiin. Ulkoiset asiat (öljyn valuminen maahan, viinin katoaminen), jotka potentiaalisesti voisivat liikuttaa mieltä, otetaan eräänlaisena kokeena, mahdollisuutena harjoittaa sisäistä tyyneyttä ja mielenrauhaa. Siksi stoalainen puhuu itselleen, kehottaa itseään, muistuttaa itseään. Itselleen puhuminen oli tekniikka, jonka avulla hän vaikutti itseensä, lujitti mieltään.

Jopa stoalaisten tietoteoreettiset näkemykset olivat kytköksissä näihin tekniikoihin. Me saamme aistien kautta aistimuksia, jotka jättävät jäljen mieleen. Tämä jäljen nimi oli fantasia, joka on käännetty eri teksteissä esimerkiksi vaikutelmaksi tai mielikuvaksi, teknisemmissä käännöksissä representaatioksi. Mielellä on kyky tehdä arvostelmia eli hyväksyä tai hylätä vaikutelma ja täten päätyä oikeaan käsitykseen todellisuudesta. Epiktetos käytti portinvartijametaforaa. Sinun oltava vaikutelmia (fantasia) suhteen kuin portinvartija, joka pysäyttää ja kysyy: ”Kuka sinä olet?” Tällä pyrkimyksellä pyritään oikeaan käsitykseen todellisuudesta, mutta myös mielenrauhaan. Usein siteerattu Epiktetoksen lausahdus: ”Meitä ei häiritse se mitä on, vaan se, mikä on käsityksemme siitä.”

Stoalaisten yksi tapa vasta epävarmuuteen oli erottaa se mihin voi vaikuttaa ja mihin ei. He katsoivat, että yleensä voi vaikuttaa itseensä, ei ulkoisiin asioihin (varkaisiin, sairauksiin jne.). Heillä oli myös erityinen, kuuluisa ja aika epämiellyttävä tekniikka, jonka avulla oli tarkoitus valmistautua ja valmentautua tuleviin tapahtumiin, mahdollisiin koetuksiin.  Sen nimi oli praemediatio malorum. Kirjaimellisesti se merkitsee pahojen asioiden ennalta-ajattelemista.

Se on meditaatiota, toisin sanoen mielikuvituksen käyttöä itsensä kehittämisessä. Idea ei ole kuvitella tulevaisuus, joka vaikuttaisi todennäköiseltä, vaan kuvitella kaikkein pahin mahdollinen tilanne. Kuvitella se vaikkei se olisi todennäköinen. Jotta meditaatio olisi tehokas, ei ajateltu tätä pahinta mahdollista tilannetta ajallisen etäisyyden päässä tulevaksi, vaan jo tapahtuneeksi: Ei esimerkiksi kuviteltu, että jonain kaukaisena ajankohtana joutuu maanpakoon, vaan kuviteltiin se jo tapahtuneeksi.

Toiset koulukunnat (esimerkiksi epukurolaiset) pitivät tätä harjoitusta turhana. Stoalaiset eivät kuitenkaan pyrkineet lisäämään kärsimyksiään, vaan vakuuttamaan itsensä siitä, että nämä pahat asiat (maanpako tai kuolema) eivät todellisuudessa olleet mitään (pahoja asioita). Samalla se oli todellakin valmistautumista väistämättä tuleviin vastoinkäymisiin. Muistettakoon, että stoalaiset todella elivät turvattomassa maailmassa, jossa ihmisen asema ja tilanne oli aina epävarma. Monet heistä todellakin joutuivat maanpakoon ja toiset teloitettiin.

Stoalaiset halusivat auttaa ihmisiä pois stultitian tilasta. Stultitia, tyhmyys, ei ollut älyn heikkoutta, vaan tahdon ja luonteen heikkoutta. Se ilmeni huolestumisena, pelkona ja epävakautena tapahtumien edessä. Monet stoalaisten – myös epikurolaisten – harjoitukset näyttävät pyrkivän ihan erilaiseen asiaan kuin  praemediatio malorum . Ne pyrkivät siihen, että ajattelija yritti vetää ajatuksensa pois tulevaisuudesta, epävarmasta tulevaisuudesta, joka kiihottaa mieltä, tekee siitä levottoman, huolestuneen.

Ero hallitsijoiden ”mahdollisen tapahtuman” ja filosofien ”tapahtuman” välillä ei ole tapahtuman  luonteessa: molemmissa tapauksissa se voi olla varkaus tai elintarvikkeen häviäminen, kriisi tai katastrofi. Stoalaiset esimerkkinä tuovat esiin kuitenkin varsin suuren eron. Heidän asenne tai strategia ei ollut poliittinen ohjelma, jonka tarkoitus on taata viljavarastot tulevaisuudessa. Se ei ollut yritys vaikuttaa mahdollisiin tapahtumiin tai niiden vaikutuksiin maailmassa. Stoalaisuus oli yritys vaikuttaa itseensä tapahtumien vastaanottajana, yritys säilyttää tyyneys tapahtui mitä tapahtui. Se oli epävarmuuden etiikka, täysin toisenlainen vastaus ja tapa ottaa vastaan tapahtuma. Mahdolliseen ikävään, kauheaan, pahaan tapahtumaan valmistauduttiin meditaation, ei strategisen suunnitelman avulla. Siltä otettiin voima. Toisaalta kiinnityttiin nykyhetkeen, käsillä oleviin asioihin, käännettiin katse pois mahdollisista tapahtumista, niiden levottomaksi tekevältä vaikutukselta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Erakon katoaminen

(Nursian pyhä Benedictus)

Kristityille itsensä harjoittamisen idea oli voimakkaammin kuin pakanallisille askeesin harjoittajille kieltäymys ja sitä kautta kilvoittelu: paheiden kitkeminen ja hyveiden istuttaminen. Varhaiskristityt käyttivät silti vielä hyvin samantapaista terminologiaa kuin jotkut antiikin filosofit. He kirjoittivat kreikaksi ja puhuivat ”sydämen puhtaudesta” käyttäen sanaa apatheia, joka oli monien filosofien käyttämä sana.

Yksinäisyys oli monesti osa harjoitusta; se oli ”filosofian äiti”, sanoi  Nilus Siinailainen. Yksinäisyydessä oli rauhaa samalla tavalla kuin luostarielämässä parhaimmillaan. Ulkoinen rauha siirtyy sydämen rauhaksi ja mahdollistaa tietoisen yhteyden korkeimpaan.

Yksinäisyys ei ollut passiivisuutta; se oli taistelukenttä, missä taisteltiin demoneja vastaan. Ennen kaikkea se oli kristityille maailmasta vetäytymistä, maailmallisuuden hävittämistä. Pyhä Basil (330-379) määritteli kirjoituksessaan Regula brevis kolme yksinäisyyden tasoa: 1)ihmisten pakeneminen 2)hiljaisuuden tarkkaileminen 3)rauha. Rauhaan pyrkivä yksinäisyys oli ensin, ennen muuta, pakenemista ihmisten luota, vetäytymistä maailmasta.

Pyhä Johannes Cassianus (360-435) perusti tietonsa ja viisautensa autiomaan erakkojen ajatuksiin. Kreikan sana anachoreo (vetäytyä) kuvasti asennetta ja käytäntöä: kyse oli vetäytymisestä muualle, maaseudulle. Anachoresis (vetäytyminen) ei merkinnyt absoluuttista yksinäisyyttä, vaan kontaktien vähentämistä maailmaan.

Jo pian Cassianuksen jälkeen asenne muuttui. Nursian Pyhällä Benedictuksella (480-547) oli itselläänkin erakkokokemuksia, mutta abottina hän kiinnitti huomiota sääntöjen selvään ilmaisemiseen. Yksinäisyys näyttäytyi siis vaarallisena, eräänlaisena anarkiana, säännöttömyytenä. Abotti suhtautui epäluuloisesti vaeltaviin munkkeihin (gyrovagues). Erakko pystyi hänen mukaansa olemaan vasta valmentautumisen jälkeen, sen jälkeen kun on saanut muilta tukea.

Ilmeisesti vaeltavien munkkien maine oli välillä hyvinkin huono. Se vähensi omalta osaltaan erakkouden arvostusta. Jokatapauksessa luostarit alkoivat vierastaa yksinäisiä hyvin varhain, jo ennen 1100-lukua, jolloin erilaiset erakkoliikkeet alkoivat yleistyä.

Epäluulo naisten, erityisesti nunnien, yksinäisyyteen on kuvaavaa. Keskiaikaisilla naisilla ei ollut lupaa eikä yleensä mahdollisuutta elää yksin. Nunnilla ei ollut lupaa täydelliseen tai merkittävään yksinäisyyteen. Yksinäisyys, taistelu demonia vastaan, ajateltiin vaaralliseksi. Naisten, heikomman sukupuolen, ei uskottu pystyvän tällaiseen kamppailuun.

Erakkoliikehdintöjen yleistymisen myötä kirkolliset auktoriteetit alkoivat puhua heitä vastaan yleisesti, erityisesti 1200-luvulla.  Kirkon miehet kokivat, ettei yksinäisyys ollut vaarallista vain yksinäisyydessä hyökkäävien demonien takia. Yksinäiset, erakot, olivat erillään, siis mahdollisesti hallitsemattomissa. Tämän myötä kirkko alkaa asettaa vastakkain luostarikäytännön ja erakkouden. Hermit, erakko, tulee sanasta eremos, autiomaa ja munkkia taas sanasta monachos, yksi; se merkitsi jonkun olevan yksi joukossa, yksi yhteisössä.

Francesco Petrarca (1304-1374) kirjoitti laajasti yksinäisyydestä useissa teoksissaan (De otio religioso, De vita solitaria, Secretum). Hän puolusti yksinäisyyttä. Kirjoitukset muodostuivat apologiaksi.  Hänelle yksinäisyys oli varmasti idealisoitua ja se oli joskus enemmän halun kohde kuin harjoitettu elämänmuoto. Silti hän liitti sen aina askeesiin, itsensä harjoittamiseen, niin kuin varhaiskristitytkin. Hän tunsikin heidän kirjoituksiaan ja ajatteluaan samoin kuin edeltävän ajan filosofeja, erityisesti stoalaista ajattelua.

Keskustelu ja yksinäisyyttä vastaan käyty kampanjointi oli ollut kiihkeää jo ennen häntä. Tuomas Akvinolainen (1225-1275) kirjoittaa asiasta Summa Theologiassa. Kysymys, jonka hän nostaa esiin ja jota hän kommentoi on tämä: Onko yhteisössä elävien uskonnollisten elämä parempaa kuin yksinäisyydessä elävien?” Tuomaan mukaan yksinäisyys ei ole täydellistä ja se sopii vain väliaikaisesti. Julkinen, avoin erakkous, näyttäytyy hänelle tottelemattomuutena.

Petrarkan puolustus oli yksinäinen ääni. Erakkous oli kadonnut, erakko karkotettu. Hänet karkotettiin jo ennen hulluutta ja naurua. Ymmärrettävistä syistä monet ovat seuranneet Petrarkan esimerkkiä, puolustaneet yksinäisyyttä, kaivanneet sitä: Emerson, Thoreau, Nietzsche. Ajattelijoita ja vaeltajia, jotka pyytävät saada jäädä rauhaan.

Mainitsen nämä 1800-luvun ajattelijat siksi, että samaan aikaan tai vähän sen jälkeen, vuosisadan loppupuolella, alkoi kehittyä yksinäisyyden sosiologisointi. Émile Durkheim (1858-1917) puhui ulkopuolelle jäämisen vaarasta. Kun yhteiskunnassa tapahtuu muutoksia, kun kaikille ei olekaan enää paikkaa yhteisössä, he kokevat olevansa ulkopuolella ja tästä kokemuksesta Durkheim käyttää termiä anomie. Kreikan termi anomia merkitsee kirjaimellisesti laittomuutta. Se on sekä tunnetta yksinäisyydestä että normittomuutta; se on tila, joka lisää rikollisuutta ja itsemurhia.

Vaikka Durkheim ajatteli irtaantuneena kirkon huolesta, hänen huolensa oli homologinen; yksinäisyys, ulkopuolisuus, oli yhteiskunnan kyvyttömyyttä saada palvelemaan yhteiskunnan päämääriä. Se oli vaarallista. Kirkon miehet ja abotit puhuivat säännöistä, Durkheim normeista.

...

Joskus haikailemme yksinäisyyteen, autiomaahan. Se on osa henkistä historiaamme ja se vietiin meiltä pois. Autiomaan mahdollisuus kätkettiin, jotta olisimme yhdessä niin kuin muut. Pelkäämme mennä sinne. Jostain takaa kuuluu kuiskaus: ”Siellä hyökätään päällesi, pysy luonamme.” Silti, ainakin salassa, menemme yksinäisyyteen, koska on ajateltava, kysyttävä myös miten meistä tehtiin munkkeja. Kysyn, olenko munkki, olenko yksi vai olenko monta. Etsin autiomaata,  olen autiomaa, tyhjä paikka, jossa jokin määrittelemätön on mahdollista.