Elämä

Aiheena Torre del Marissa 2.5.Keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

On tunnetusti vaikea sanoa mitä on elämä. Se on outo ja ohimenevä tila, jonka merkkejä ovat esimerkiksi aineenvaihdunta, kasvu ja moduliinirakenne (elävän olennon rakentuminen soluista) jne. Puhumme asiasta biologisesti, mutta ihmiset osasivat puhua elämästä ennen kuin kehittivät biologiaa tai osasivat tutkia asiaa luonnontieteellisesti.

Antiikin kreikkalaisilla oli kaksi sanaa, jotka merkitsevät elämää: zoe ja bios. Zoe oli sana, joka oli lähempänä biologista ymmärrystä; se merkitsi elämää paljaana, sellaisenaan, ilman määreitä; se oli jotain yhteistä ihmisille, eläimille, kasveille. Bios oli elämä, jota voitiin arvioida, sitä voitiin sanoa hyväksi tai huonoksi. Filosofia kiinnittyi biokseen, syntyi ja kehittyi suhteessa siihen; se problematisoi ihmisen tavan elää ja kysyi, miten elämää voi arvioida. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että biologian teema on zoe, filosofian bios. Sokrateella oli mielessä arvioitavissa oleva elämä, kun hän sanoi Kritonissa, ettei pidä arvostaa kaikkein korkeimmalle elämistä; hyvin eläminen on tärkeämpää.

Viime vuosikymmeninä on yhteiskuntafilosofisen ja sosiologisen keskustelun yksi suuri aihe, ongelma, ollut biovalta: vallankäyttö, kontrollointi ja manipulointi, joka kohdistuu elämään. Huomion kohteeksi nousevat syntyvyys, kuolevuus, seksuaalisuus jne. Teeman nosti esiin Michel Foucault ja sitä on kehitellyt eri suuntaan esimerkiksi Giorgio Agamben. Vallankäytön kohde, valtamekanismien huomioima elämä on zoe, paljas ja biologinen elämä, ei elämä arvioitavissa olevana bioksena. Agamben puhuu alastomasta elämästä (nuda vita), joka eroaa elämästä muotona. Hän kuvaa kauhistuttavia mekanismeja, jotka erottavat elämän elämästä muotona. Näiden mekanismien huipentuma on Auschwitz.

Kun luemme Agambenia ja muita samantapaisia biovallan kriitikoita, opimme, että meiltä puuttuu bios, elämä elämänmuotona, arvioitavissa oleva elämä. Se ei näyttäydy tarkalleen ottaen mahdottomuutena, mutta ajattelu ja politiikka eivät tavoita sitä.

Minulla on ehdotus tai kysymys, joka ei ratkaise ongelmaa, vaan lähestyy sitä toisesta kulmasta. Ehdotuksen lähtökohta on tällainen: Elämää arvioidaan elämässä. Lause merkitsee, muun muassa, että arvioiva ja arvottava olento on elävä. Voimme yhä ajatella kreikkalaisesti ja erottaa toistaan zoen ja bioksen, mutta tämä erottelu ei merkitse vastakohtaisuutta tai edes sitä, että nämä kaksi sanaa eivät puhuisi samasta asiasta, ainakin jollakin tasolla.

Kuvitelkaamme siis, että tahdomme elämän olevan arvioitavissa; tahtoisimme esimerkiksi sanoa, mitä on hyvä elämä. Heti kohtaamme kysymyksen siitä, kuka arvioi. Entä jos se ei ole kukaan, joku subjekti, ihminen tai jumala, vaan elämä meissä? Zoe, paljas elämä, ei ole sitä minkälaisena se näyttäytyy vallankäytön (biovalta) kohteena. Se on jotain aktiivisempaa: sen merkkejä ovat aineenvaihdunta ja kasvu, esimerkiksi. Elävä olento, vaikka kuinka alkeellinen, käyttää informaatiota ympäristöstä, suuntautuu sen avulla saadakseen jotain mitä se pitää hyvänä. Se esimerkiksi pitää jotain kasvia parempana kuin toista; se arvottaa. Arvottaessaan se ei toteuta kenenkään suunnitelmaa eikä suunnittele oman lajinsa jatkumista; elämä toteutuu siinä, toteuttaa itseään. Tämän alkeellisen olennon elämä voidaan nähdä sellaisena mistä kreikkalaiset käyttivät sanaa zoe, mutta tämä alaston elämä, josta ei voi puhua hyvänä tai huonona, on arviointia.

Ehdotukseni lähtökohta on siis lause: Elämää arvioidaan elämässä. Voimme erottaa elämän paljaana (zoe) ja elämän arvioitavissa olevana (bios), mutta paljas ja alaston, kaikkein alkeellisin elämä on jo arviointia. Bios on jotain, jota zoe tahtoo (käyttääkseni filosofisesti ongelmallista sanaa). Palatkaamme siis ongelmaan, kysymykseen biovallasta. Jos todella on vallankäyttöä, joka kadottaa bioksen, hävittää kysymyksen elämästä arvioitavissa olevana, se ei tee pelkästään jotain julmaa: se vähentää elämisen mahdollisuuksia, elämän elävyyttä. Elämää halutaan pidentää ja jossain määrin siinä onnistutaan, mutta ei osata ajatella laatua, intensiteettiä, elämän elävyyttä.

On olemassa yksi käsite, ikkuna, joka voisi avata  meille toisen tavan katsoa, ajatella, tuntea, elää: error, erehdys. Latinan errare ei merkitse vain erehdystä, vaan myös vaeltamista. Mikään muu käsite ei tavoita niin hyvin elämän omaa liikettä, sen liikkuvuutta...

(Sam Sandqvist luennoi aiheesta Aika: Ikuinen arvoitus?Lauantaina 28.5. Klo 16.30. Paikka: Con Corazonmari El Copo -kadulla, Torre del Mar)

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2015/10/elama-erehdys.html

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Elämä, erehdys

(George Canguilhem)

Oli kauhea houkutus otsikoida toisella tavalla, sillä tietenkin otsikko voisi olla Elämä: erehdys. Näinhän voidaan sanoa, väittää, kun puhutaan elämää vastaan. Ajattelu kieltämättä on usein elämää vastaan, mutta elämän ja erehdyksen yhteyden voi nähdä toisin, puhumatta niin paljon pahaa elämästä ja erehdyksestä.

On tunnettu tosiasia, että filosofit ovat inhonneet erehdystä, sanoneet sitä totuuden vastakohdaksi ainakin yhtä usein kuin valhetta. Teologit ovat olleet astetta vihamielisempiä, sanoneet, että erehdys on demonista. Erehdystä inhotessa he ovat inhonneet elämää; elämä on erehtymistä. Elämä tarvitsee erehdystä. Kilpikonna jättää munansa krokotiilin munien sekaan, ja krokotiili erehtyy viemään nekin veteen turvaan.

Esimerkkini filosofista, joka osasi ajatella toisin erehdyksestä, on George Canguilhem (1904-1995). Epäilemättä hänen inspiraation lähteinään olivat Friedrich Nietzsche ja hänen oma opettajansa Gaston Bachelard. Bachelardin mukaan erehdys on kaiken tietämisen edellytys; totuus on enemmänkin korjattu erehdys.

Vaikka Canguilhem oli niin kuin oppi-isänsäkin epistemologiaan ja tieteen historiaan erikoistunut filosofi, hän vei erehdyksen käsitteen toisaalle, pois puhtaasti tieto-opillisesta pohdinnasta. Tämä toteutui melkein vahingossa, erehdyksessä, kun hän pohti tieto-opillisia kysymyksiä ja elämää tutkivien tieteiden historiaa. Erehdys ei ollut hänelle harhautumista tieto-opillisella tasolla; erehdys oli fysiologista. Erehdys kiinnittyi elämään; se näyttäytyi ei vain tiedon edellytyksenä, vaan elämänä, elämän elävyytenä. Tietenkään Canguilhem ei ollut ensimmäinen, joka puhui erehdyksestä fysiologisella tasolla. Jo englantilainen lääkäri Sir Archibald Garrod (1857-1936) puhui ”metabolismin synnynnäisestä erehdyksestä”.

Erehdys liittyy fysiologisella tasolla sairauteen, sen mahdollisuuteen, mutta sillä on silti positiivinen puolensa. Canguilhem ei nimittäin näe sairautta yksinkertaisesti terveyden vastakohtana, vaan elimellisenä osana terveyttä. Ihminen on terve, kun voi sairastua ja toipua. Yksilö ei ole sairas, kun ei ole onnistunut sopeutumaan ympäristöön, vaan silloin, kun ei enää kykene vaikuttamaan, luomaan omia normejaan. Elimistö ”erehtyy”, kun se ryhtyy taistelemaan jotakin vastaan turhaan (autoimmuunisairaudet), mutta erehtymiseen liittyy jotakin positiivista, koska se saattaa mahdollistaa muutoksen, jotain uutta: uuden normin, tien ulos normaalista.

Yksi esimerkki erehdyksestä fysiologisella tasolla voisi olla mutaatio. Mutaatiot aiheuttavat tietenkin esimerkiksi syöpää, mutta se on edellytyksenä myös geneettiselle variaatiolle, ja tämä muuntelu on auttaa jotain eliötä, eliöpopulaatiota, selviytymään.

Error, erehdys, juontuu latinan sanasta errare, joka ei merkitse vain erehtymistä, vaan myös vaeltamista. Kun filosofi – tai joku muu – on tahtonut olla kartesiolainen, hän on halunnut kestävää, pysyvää varmuutta, pohjaa: hän on konstituoinut itsensä tietämisen subjektina, jolle erehdys on tiedollista erehtymistä. Vastakkainen asenne on eräänlainen vaeltajan etiikka – tai kulkukissan moraali, jota määrittelee valmius erehtyä, kiinnittyminen elämään, elävään elämään, eksymiseen. Silloin suhde itseen on toinen; silloin säilytämme itsessämme jotain ratkaisematonta, epävakaata, huojuvaa, epäsäännöllistä. Silloin ajattelija, vaeltaja, ei kiinnitä kysymystään vain tietoon, vaan myös elämään. Ehkä vasta sitten, kun olemme ottaneet tämän vaarallisen sanan, elämän, ajatteluumme, osaamme sijoittaa itsemme sen keskelle, voimme alkaa puhua elämisen taidosta.

Erehtykäämme siis, niin opimme. Erehtykäämme, vaeltakaamme, niin ylitämme annetun rajat, luomme itseemme ja maailmaan vapaamman suhteen. Erehtykäämme, olkaamme eläviä. Voi olla suuri vaatimus, että olisimme toisin. Siitä on silti kyse erehdyksessä tai vaelluksessa; se paljastaa, että olemme elossa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kuka oli George Canguilhem?

(George Canguilhem tulee olemaan esimerkkinä ajattelijasta, joka ajatteli toisin erehdyksestä, kun aiheena ensi syksynä on Elämä, erehdys)

George Canguilhem (1904-1995) oli ranskalainen filosofi ja lääkäri. Järjestys oli tämä: ensin filosofi, sitten lääkäri. Filosofisen koulutuksen saanut monsieur Canguilhem kiinnostui lääketieteestä, koska kaipasi jotain konkreettista. Nietzsche aikanaan kaipasi lääkäreitä, jotka olisivat filosofeja tai päinvastoin. Haave ei ollut täysin uusi; jo Rabelais, lääkäri, oli puhunut siitä, että filosofiaan pitäisi tuoda lääketiedettä ja lääketieteeseen filosofiaa. Jossain mielessä Canguilhem toteutti tämän unelman käsinkosketeltavalla tavalla.

Lopulta Canguilhem oli filosofina erityisesti epistelomogiaan ja tieteen historiaan erikoistunut ajattelija ja tutkija. Se ei ollut myöskään sattumaa, sillä hän oli yhden merkittävän epistemologin ja tieteen historian uudistajan, Gaston Bachelardin, oppilas. Canguilhem julkaisi lääketieteen tohtorinväitöskirjansa Essai sur quelques problèmes concernant le normal et lo patologique vuonna 1943. Se on filosofinen teos lääketieteen käsitteistä ja niiden historiasta.

Toisen maailmansodan aikana hän toimi lääkärinä ja salassa vastarintaliikkeessä (hänen peitenimensä oli Lafont). Myöhemmin hän oli professorina muun muassa Strasburgissa ja Sorbonnen yliopistossa. Monet tunnetut -60-luvulla mainetta saavuttaneet filosofit kuten Louis Althusser, Gilles Deleuze, Michel Foucault ja Jacques Derrida ovat olleet hänen oppilaitaan tai saaneet vaikutteita häneltä. Monet heistä puhuivat hänestä hellästi, vaikka kerrotaankin tarinoita, että Canguilhem ei ollut aina helppo. Väitetään, että hän yritti opettaa professoreille filosofiaa huutamalla.

Bachelardin tutkimushaiheet liittyivät tieto-opillisesti vahvalla pohjalla oleviin luonnontieteisiin, fysiikkaan ja kemiaan; Canguilhem kehitti samantapaista, historiallista menetelmää ja analyysitapaa soveltaen sitä lääketieteeseen ja biologiaan. Hänen työnsä ovat monella tavalla opettavaisia. Esimerkiksi La formation du concept de réflexe aux XVII^e et XVIII^e siècles (1955) osoittaa, että biologiassa merkittävä refleksin (reflex) käsite, joka on vaikuttanut mekanistisiin käsityksiin biologiassa, ei ollut sattumanvarainen; se oli yhteydessä arvoihin ja ideologioihin.

Vaikka Canguilhem kiinnostaa minua erityisesti siksi, että hän voi toimia esimerkkinä ajattelijasta, joka näkee erehdyksen radikaalisti eri tavalla kuin skolastikot tai Descartes, hänen kauttaan ja hänen avullaan voi päästä käsiksi moniin mielenkiintoisiin, monien filosofien tavoittamattomiin ongelmiin, esimerkiksi kysymykseen terveydestä ja sairaudesta...

Ajattelen, että terveydestä ja sairaudesta – niihin liittyvässä kysymyksessä – on jotain filosofisesti ongelmallista ( Olen käsitellyt aihetta aikaisemmin http://koetinkivet.blogspot.com.es/2013/03/sairaus-terveys-ja-yhteiskunta.html ). Sairauden – sen miten siihen suhtaudumme – voi nähdä laajemmin kulturaalisena ja yhteiskunnallisena kysymyksenä, joka on esimerkillinen tai ”etuoikeutettu” ongelma, toisin sanoen sellainen, että se paljastaa, näyttää meille jotain. Silti sanon omana, vaatimattomana näkemyksenäni, että Canguilhem on vielä erityisen hedelmällinen ja opastava oman metodinsa ja siihen liittyvän selkeyden ansiosta. Käsitteiden luonne ja niiden yhteys ongelmiin tulee paljon selvemmin esiin kuin lukiessa ”tavanomaista” filosofista artikkelia...

Olen tehnyt tämän merkinnän Canguilhemista myös siksi, että olen ottanut ensi syksyn ohjelman motoksi nämä sanat filosofi-lääkärin väitöskirjan johdannosta:

”Filosofia on ajattelua, jolle mikä tahansa outo materiaali on hyvää. Lisäksi voisimme sanoa: minkä tahansa hyvän materiaalin pitää olla sille outoa.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ensi syksyn aiheet ja kiitokset

Filosofiakahvilan aiheet syksyllä 2015

”Filosofia on ajattelua, jolle mikä tahansa outo materiaali on hyvää. Lisäksi voisimme sanoa: minkä tahansa hyvän materiaalin pitää olla sille outoa.”- George Canguilhem

1.Mikä on tapahtuma?

2.Sota, rationaalisuus ja vastavoima

3.Elämä, erehdys

4.Totuus ja alastomuus

5.Epälopullisuuden periaate

6.Minä ja olosuhteet

7.Käytännöllistä filosofiaa: identiteetistä eroon

8.Sanat, asiat, käsitteet

9.Yksinkertaisuuden idea

10.Laiskuus – Oikeus vai pahe?

Kiitokset kaikille filosofiakahvilaan osallistuneille! Suunnittelen teille jo ohjelmaa pään vaivaksi...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Idolit

(Francis Bacon)

Francis Baconilla oli teoria idoleista, huonoista ajatustottumuksista. Idoli, aavekuva, saa ihmisen erehtymään. Hän luetteli neljä erilaista idolityyppiä: suvun idolit (ihmislajin ominaisuuksista juontuvat virhekäsitykset), luolan idolit (yksilön subjektiivisesta näkökulmasta juontuvat virhekäsitykset), torin idolit (kielen käytöstä johtuvat virhekäsitykset) ja teatterin idolit (auktoriteettien iskostamat harhaluulot).

Suvun idolit syntyvät esimerkiksi meille ominaisesta liioittelusta, niiden perustalta tehdyistä yleistyksistä. Luolan idoleita takertuu mieleemme, koska meistä tulee sattuman, kasvatuksen ja ympäristön takia rajoittuneita.  Torin idolit syntyvät, koska sanoilla on oma tahto, oma suunta; ne ilmaisevat asioita, joita emme tarkoita ja se johtuu paljon siitä, että käytämme sanoja tietämättä mitä ne merkitsevät. Teatterin idolit saavat jalansijaa, kun väärät filosofit levittävät vääristyneitä käsityksiä hallitakseen ihmisiä, jotka eivät heidän puheitaan osaa kyseenalaistaa.

Olisi mielenkiintoista ja mahdollisesti hauskaa lukea filosofian historiaa kamppailuna näiden idolien kanssa. Wittgenstein miekkailemassa torin idoleita vastaan, Foucault ottamassa judo-otetta teatterin idolista ja Nietzsche ratsastamassa peitsi ojossa kaikkia noita idoleita vastaan!

Baconin lääke oli todellinen, syitä koskeva tieto, joka erotetaan selvästi uskomuksista.  Toinen, uudempi vaatimus oli se, että tiedon pitää perustua kokeisiin. Bacon unohti sattuneesta syystä ainakin yhden idolin: tieteen. Hän nimittäin oli yksi tieteen voittokulkua valmisteleva ajattelija. Hän tahtoi ihmisen irti harhaluuloistaan, jotta hän voisi ajatella selkeästi, tieteellisesti ja alistaa siten luonnon palvelukseensa. Tähänkin asenteeseen on liitettävissä yksi tai useampia huono ajatustottumus.

En halua ryhtyä täydentämään Baconin luomaa luetteloa idoleista. Vaikka pidänkin luetteloista, se saattaisi olla liian pitkä. Jos haluamme häiritä ajatustottumuksiamme, voimme kysyä, onko erehtyminen vaarallisinta mitä voimme tehdä. Bacon lyö kyntensä harhoihin, mutta joskus pitäisi vasaroida totuuksiakin.

Harhautumista on monenlaista. Joskus se merkitsee sitä, että eksyy merkityltä polulta, toisinaan eksymistä omalta polulta. Hamartia, erehdys, ei ollut kreikkalaisille synti. Aristoteles käytti tätä käsitettään Runousopissa, ja hamartia, traaginen erehdys, merkitsi virheen tekemistä tilanteessa, jossa ei voi toimia oikein. Tragedian sankari yrittää toimia oikein tilanteessa, jossa se on mahdotonta. Erehdystä tarkoittava  latinan kielen sana tulee sanasta error, jonka verbimuoto on errare. Se merkitsi erehtymistä, mutta myös ampumista harhaan ja siirtymistä paikasta toiseen, vaeltamista.

Idolit, aavekuvat ja epäjumalat, eivät yksinkertaisesti harhauta; ne panevat jäljittelemään. Idolit tekevät siis merkityn polun, astuvat eteemme jäljiteltävinä esimerkkeinä. Ne harhauttavat meidät toisessa merkityksessä: ne eksyttävät omalta polultamme. Jos jäljittelemme idolia, sanomme mitä idoli sanoo; meillä ei ole enää omaa sanaa, omaa ääntä. Idoli estää meitä erehtymästä, siirtymästä paikasta toiseen, vaeltamasta; se kiinnittää meidät itsensä eteen. Idoli sanoo, että erehdys on syntiä, lain rikkomista.

Meidän edessämme olevalla idolilla on kaksi sanomaa, kahdet kasvot. Ensimmäinen sanoma on tämä: Moraali on laki. Joskus se tarkoitti jotain aivan muuta. Hyveellinen – rohkea ja oikeudenmukainen – ihminen kehitti itsessään taipumusta, kykyä, luonnetta. Hän ei pyrkinyt noudattamaan lakia, vaan tekemään itsestään jaloa. Toinen sanoma määrää meitä pysymään paikallamme, olemaan koko ajan sama.

Tyhmyydestä

Kun stoalaiset puhuivat tyhmyydestä, he käytti sanaa stultitia. Stultitia ei ole älyn tai ymmärryksen puutetta, vaan eräänlainen tahdon sairaus. Se on tila, josta pitäisi päästä ulos, ja siinä yrittää filosofia auttaa. Tyhmyys, mielettömyys, josta filosofia yrittää auttaa pääsemään irti, on tila, jossa tahto ei kuulu itselleen; tahto ei tahdo omaa vapauttaan.

Tyhmyys lakkaa siis hetkellä, kun ihminen tai ihmiset keskeyttävät sen mitä he ovat tekemässä, alkavat tehdä jotain muuta. Ihmiset keksivät tahdon ja sanovat: ”Mistä nuo tulivat sanomaan, miten meidän on elettävä?” Tyhmyyden loppuminen on siis kapinaa.

Yksi tämän kurjan tilan, tyhmyyden, piirteistä, on sen sinnikkyys. Jos ihminen on tässä tilassa eikä osaa tahtoa, hän ei välttämättä tahdo myöskään siitä eroon. Ei ainakaan yksin. Siksi me joskus tarvitsemme toista: ystävää, filosofia, ihmistä joka sanoo totuuden.

Jos ja kun joku tahtoo auttaa toista tai itseään eroon tyhmyydestä, hänen ongelmansa on kuulijan puute. Emme kuuntele toista emmekä edes itseämme. Jokin välähdys on pitänyt syttyä tyhmässä päässä ennen kuin se kuulee. Mutta filosofi voi yrittää lennättää kipinöitä, toivoa niiden sytyttävän jotain.

Se on erikoinen tunne, kun tyhmässä päässä liikahtaa jotain. Tällainen herääminen ei kokemukseni mukaan merkitse suurempaa oppineisuutta, ei edes paremman järkeilytaidon saavuttamista, vaan tahtoa olla toisin ja asioiden näkemistä uusin silmin. Siksi paras filosofin teos ei ole mutkikkain ja täydellisin teos; se on lause tai lauseita, tekstejä tai puheita, jotka viiltävät auki kuoren, räväyttävät silmillemme sen mitä me olemme. Tunne saattaa olla epämiellyttävä. Siihen voi liittyä häpeää. Alamme hävetä tyhmyyttämme.

Me teemme tyhmyydestä usein toisten tyhmyyttä. Tämä on tyhmyyttä, sillä meidän olisi nähtävä, uskallettava myöntää, että se on aina ”meidän tyhmyyttämme”, ”omaa tyhmyyttämme”. Olen aikaisemmin todennut, että monesti filosofien pakkomielle on erehdys (error). Tyhmyys ei ole kuitenkaan erehdystä. Jos lapsi erehtyy sanomaan, että kolmen ja kahden summa on kuusi, hän erehtyy, ja tyhmä on aikuinen, joka häntä tyhmänä pitää. Tyhmyys ei ole ajattelemattomuutta, vaan tietynlaista ajattelua. Se on enemmän sukua alhaisuudelle ja julmuudelle kuin erehtymiselle.

Todellinen ongelma on tyhmyyden institutionalisoiminen. Siitä tehdään sääntö. Kun lapselle esitetään kysymyksiä, joihin hänen odotetaan antavan oikeita vastauksia, olemme tyhmentämässä häntä. Hänen on opittava kysymään. Lopulta tyhmyys, tahdon sairaus, on kyvyttömyyttä kysyä, problematisoida, tehdä erotteluja.

Onko tämän tuskallisempaa aihetta? Tyhmyys ei johda välttämättä tietynlaisiin poliittisiin aatteisiin, mutta poliittiset aatteet johtavat moniin tyhmyyksiin. Miten tyhmyys ylitetään? Milloin lakkaamme tahtomasta omaa tyhmyyttämme? ”Minä olen tyhmyydelle vihainen kuin rakkikoira”, sanoo Nummisuutarien Esko. Hän ei ole kaikkein älykkäin, mutta hänellä on enemmän, paljon suurempi aarre: viha tyhmyyttä kohtaan.

Mutta missä nämä tyhmyyden vastustajat piileskelevät? Mihin he menivät? Onko ajattelu todellisuudessa liian usein tyhmyyden lisäämistä, sen tukemista ovelan taktiikan avulla?

Mitä on tyhmyyden ulkopuolella? Mikä on se tila, johon pääsemme, jos pääsemme tyhmyydestä? Onko se viisaus? Jos se merkitsee sitä, että tahto osaa tahtoa omaa vapauttaan, eikö sille pitäisi antaa nimeksi vapaus? Ehkä sen nimi voisi olla itsenäisyys, jos seuraamme Kantin ajatusta tyhmyydestä ”itseaiheutettuna alaikäisyyden tilana”.