Syntiä se on

(Kuva: Sassa Takala-Welp)

Kristinuskoa on syytetty synnin käsitteen tuomisesta ajatteluun ja elämään. Se on uskoakseni liioittelua. On myös turha liioitella synnin käsitteen merkitystä kristinuskossa, sillä tärkeämpää kuin itse synnin merkitys, on ollut se, miten ihminen puhuu omasta synnistään, tunnustaa sen. Mutta kristinuskolle osoitettu syytös on paljastava: Synnistä halutaan eroon.

Vieläkin puhutaan synnistä, ainakin kun joku on syntisen hyvää. Mainoskieli näyttää mitä ajattelemme: uskomme synnin olevan jotain hauskaa, nautinnollista, hyvää. Se on silti vakava asia, vieläkin. Synti ei ole vain moraaliin liittyvä sana; se on uskonnollinen sana. Se määritellään useimmiten nimenomaan uskonnollisen säädöksen tai ohjeen rikkomiseksi. Se voi olla ”paha teko” tai oikean, hyvän teon, velvollisuuden tahallinen välttäminen. Synti on määritelmällisesti Jumalan tahdon loukkaamista. Koska se on uskonnollinen sana, jotkut teologit sanovat: Synti on eroa Jumalasta. Tämä selittänee sen, että ateisteja on niin paljon vihattu ja vainottu. Ateismi on synti par exellence.

Vertailun vuoksi todettakoon, että sellaisissa uskonnoissa – esimerkiksi buddhalaisuudessa - joissa väärä teko ei minkään jumalallisuuden tahdon loukkaamista, ei ole synnin käsitettä. Buddhalaisuudessa korostuu huomattavasti enemmän tekojen seuraukset; siksi olennainen käsite on karma, ei synti.

Varhaiskristityt käyttivät synnistä kreikan sanaa hamartia, joka merkitsee erehtymistä, sitä ettei pääse päämäärään, ampuu ohi. Myös hebrean sana synnille (jattáʼth) merkitsee nimenomaan ohiampumista. Tämä synnin ja erehdyksen läheisyys on varmaan osaltaan vaikuttanut siihen, että filosofiassa on erehdystä niin pelätty, kauheasti vältelty. Filosofitkin ovat langenneet, antaneet uskonnon vaikuttaa.

Synti on ollut vaikuttava sana, olennainen osa tapaamme ymmärtää moraaliset kysymykset. Sanan kytkeytymisellä Jumalan tahtoon ja lakiin on seurauksensa, monella tavalla kohtalokkaat. Ensinnäkin se on kytkenyt moraalin lakiin, tehnyt moraalista ”juridista”. Synti on rikos. Tästä seuraa, että moraalisessa ajattelussa korostuvat toisaalta joidenkin tekojen vältettävyys ja toisaalta velvollisuus. Se miten jotain tehdään ei saa huomiota.

Koska Jumalan laki on kaikkia koskeva, siitä seuraa vaatimus, että moraali olisi universaalia, kaikille sama. Tästä puolestaan seuraa vähintäänkin se, että moraalisessa ajattelussa on sokeita pisteitä. Ei esimerkiksi huomata, että eri tilanteessa tai asemassa olevalla ihmisellä voi olla aivan erilaiset velvollisuudet. Kun halutaan, että moraali on kaikille sama, tehdään väistämättä väkivaltaa: pistetään kaikki samaan ruotuun.

Synti moraalisena käsitteenä on ongellinen käsite myös siksi, että liittyessään elimellisesti jumalallisuuteen se vähentää mahdollisuutta ajatella moraalia ihmisten välisenä asiana: Olemme vastuussa Jumalan edessä - emme ihmisten, emme planeetan, emme itsemme. Kun moraali kytkeytyy tuonpuoleiseen, se tekee moraalista usein tuomitsevaa, ehkä aina.

Eräänlaisesta uususkonnollisuudesta huolimatta ihmiset eri puolilla maailmaa ovat jo vuosikymmenien ajan ravistelleet synnin käsitettä harteiltaan. Se ei tarkoita, että kaikesta oltaisiin tekemässä sallittua; se ei tarkoita moraalin kuolemaa. Ihmiset eivät vain enää halua alistua samalla tavalla: he etsivät toisenlaisia kriteerejä, toisenlaista etiikkaa. Mainoskielen runoilu on tätä samaa prosessia: sanalta viedään voima, merkitys, vaikka sen voimakkuutta hyväksikäytetään. Kyse on eräänlaisesta ivamukaelmasta, jossa samalla tunnustetaan ivatun ajatuksen voima.

Mainosten lisäksi populäärikulttuuri tekee paljon työtä meidän eteemme, meidän puolestamme. Pet Shop Boysin It's A Sin käyttää uskonnon kieltä ja näyttää tarkemmin, tehokkaammin kuin filosofien kirjoitukset mistä on kyse:

”Se on syntiä/Kaikki mitä olen tehnyt/Kaikki mitä tulen tekemään/Kaikki paikat joissa olen ollut/Kaikki paikat joihin menen/Se on syntiä.” (It's a sin/Everything I've ever done/Everything I ever do/Every place I've ever been/Everywhere I'm going to/It's a sin)

Voisi leikkiä moraalisaarnaajaa, käyttää moraalisaarnaajan sanoja, ihan suoraan: ”Meidän on vältettävä syntiä.” Mutta nyt sanat tarkoittavat jotain muuta...

(El Bosco: Ahmattius)

Tiistaina 8.11. luento ESPANJA NYT! Paikka: Los Bolichesin seurakuntakoti. Aika: Klo 14.00. Sama luento Torre del Marissa 9.11. Paikka: Con Corazonmari. Aika: Klo 13.00.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofiakahvilan aiheet syksyllä 2016

Lokakuun ensimmäiseltä viikolta aiheet Fuengirolassa ja Torre del Marissa:

(Jean le Rond D'Alembert, yksi 1700-luvun koirista)

Filosofiakahvila jatkuu syksyllä, vaikkei tulekaan olemaan Sofian ohjelmistossa. Otan oikeudekseni mahdollisuuden muuttaa ohjelmaa - joko tarpeen tai oikun mukaan. Se on yksi syy, miksi jatkan ns. "omaan laskuun". Mutta tässä siis luonnos, ehdotus:

1.Pakolainen ja ajatus

2.1700-luvun koirat

3.Anaksimandro ja oikeudenmukaisuus

4.Itsekunnioitus tässä maailmassa

5.Onnellisuus: Troyan hevonen

6.Syntiä se on

7.Anarkismi

8.Terrorismi – Nuoriso ilman valoa

9.Viekkaus 

10.Mitä uutinen söi?

Syyskuussa (alkaen 14.9.) Torre del Marissa ylimääräiset aiheet:

1.Mitä sanoa itselleen?

2.Tekniikat ja teknologia

3.Miksi minä en ole filosofi?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Idolit

(Francis Bacon)

Francis Baconilla oli teoria idoleista, huonoista ajatustottumuksista. Idoli, aavekuva, saa ihmisen erehtymään. Hän luetteli neljä erilaista idolityyppiä: suvun idolit (ihmislajin ominaisuuksista juontuvat virhekäsitykset), luolan idolit (yksilön subjektiivisesta näkökulmasta juontuvat virhekäsitykset), torin idolit (kielen käytöstä johtuvat virhekäsitykset) ja teatterin idolit (auktoriteettien iskostamat harhaluulot).

Suvun idolit syntyvät esimerkiksi meille ominaisesta liioittelusta, niiden perustalta tehdyistä yleistyksistä. Luolan idoleita takertuu mieleemme, koska meistä tulee sattuman, kasvatuksen ja ympäristön takia rajoittuneita.  Torin idolit syntyvät, koska sanoilla on oma tahto, oma suunta; ne ilmaisevat asioita, joita emme tarkoita ja se johtuu paljon siitä, että käytämme sanoja tietämättä mitä ne merkitsevät. Teatterin idolit saavat jalansijaa, kun väärät filosofit levittävät vääristyneitä käsityksiä hallitakseen ihmisiä, jotka eivät heidän puheitaan osaa kyseenalaistaa.

Olisi mielenkiintoista ja mahdollisesti hauskaa lukea filosofian historiaa kamppailuna näiden idolien kanssa. Wittgenstein miekkailemassa torin idoleita vastaan, Foucault ottamassa judo-otetta teatterin idolista ja Nietzsche ratsastamassa peitsi ojossa kaikkia noita idoleita vastaan!

Baconin lääke oli todellinen, syitä koskeva tieto, joka erotetaan selvästi uskomuksista.  Toinen, uudempi vaatimus oli se, että tiedon pitää perustua kokeisiin. Bacon unohti sattuneesta syystä ainakin yhden idolin: tieteen. Hän nimittäin oli yksi tieteen voittokulkua valmisteleva ajattelija. Hän tahtoi ihmisen irti harhaluuloistaan, jotta hän voisi ajatella selkeästi, tieteellisesti ja alistaa siten luonnon palvelukseensa. Tähänkin asenteeseen on liitettävissä yksi tai useampia huono ajatustottumus.

En halua ryhtyä täydentämään Baconin luomaa luetteloa idoleista. Vaikka pidänkin luetteloista, se saattaisi olla liian pitkä. Jos haluamme häiritä ajatustottumuksiamme, voimme kysyä, onko erehtyminen vaarallisinta mitä voimme tehdä. Bacon lyö kyntensä harhoihin, mutta joskus pitäisi vasaroida totuuksiakin.

Harhautumista on monenlaista. Joskus se merkitsee sitä, että eksyy merkityltä polulta, toisinaan eksymistä omalta polulta. Hamartia, erehdys, ei ollut kreikkalaisille synti. Aristoteles käytti tätä käsitettään Runousopissa, ja hamartia, traaginen erehdys, merkitsi virheen tekemistä tilanteessa, jossa ei voi toimia oikein. Tragedian sankari yrittää toimia oikein tilanteessa, jossa se on mahdotonta. Erehdystä tarkoittava  latinan kielen sana tulee sanasta error, jonka verbimuoto on errare. Se merkitsi erehtymistä, mutta myös ampumista harhaan ja siirtymistä paikasta toiseen, vaeltamista.

Idolit, aavekuvat ja epäjumalat, eivät yksinkertaisesti harhauta; ne panevat jäljittelemään. Idolit tekevät siis merkityn polun, astuvat eteemme jäljiteltävinä esimerkkeinä. Ne harhauttavat meidät toisessa merkityksessä: ne eksyttävät omalta polultamme. Jos jäljittelemme idolia, sanomme mitä idoli sanoo; meillä ei ole enää omaa sanaa, omaa ääntä. Idoli estää meitä erehtymästä, siirtymästä paikasta toiseen, vaeltamasta; se kiinnittää meidät itsensä eteen. Idoli sanoo, että erehdys on syntiä, lain rikkomista.

Meidän edessämme olevalla idolilla on kaksi sanomaa, kahdet kasvot. Ensimmäinen sanoma on tämä: Moraali on laki. Joskus se tarkoitti jotain aivan muuta. Hyveellinen – rohkea ja oikeudenmukainen – ihminen kehitti itsessään taipumusta, kykyä, luonnetta. Hän ei pyrkinyt noudattamaan lakia, vaan tekemään itsestään jaloa. Toinen sanoma määrää meitä pysymään paikallamme, olemaan koko ajan sama.