Sama laki härälle ja leijonalle

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU Filosofiakahvila  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00, Fuengirola 

William Blake (1755-1827) kirjoitti yhdessä pääteoksessaan (Marriage of Heaven and Hell) : “Sama laki härälle ja leijonalle on alistusta.” Tässä tiivistyy ongelma, jota ei haluta ajatella. Haluamme ihmisten olevan saman lain alla ja samanarvoisia lain edessä. On todellakin yhteiskunnallinen ongelma, jos esimerkiksi rikas on etuoikeutetussa asemassa lain edessä. Tämä vääryys, jota yritetään poistaa, ei kuitenkaan merkitse, ettei oikeus joutuisi ottamaan huomioon olosuhteita, ihmisen taustaa, esimerkiksi terveydentilaa jne. Lainlaatija ja oikeuslaitos tasapainoilee joskus onnistuneesti, joskus vähemmän. Missään ei kukaan uskalla silti ajatella, että sama laki voisi olla vääryys tai alistamista.

Minua ei nyt kiinnosta paremman lain ehdottaminen tai oikeuskäytäntöjen uudistaminen. Minua kiinnostaa se, miten lainopillinen ja oikeuteen liittyvä ajattelu siirtyy ihmisten välille, jokapäiväiseen elämään. Mitä tahansa kaunista periaatetta (varsinkin jos se on hyvin abstraktisti muotoiltu) voidaan käyttää melkein mihin tahansa tarkoitukseen. Kun vaikka ns. maahanmuuttokriittinen puhe ja retoriikka esittää, että maahanmuuttajien pitäisi noudattaa lakia, puhujat eivät aina huomaa omaa lainrikkomustaan. Harvoin jokapäiväisen elämän turhat tai tarpeelliset puheet ja teot ovat varsinaista lainopillista tulkintaa. Niissä pikemminkin jäljitellään oikeudenkäynnin tiettyjä piirteitä tai rooleja: olemme syyttäjiä, todistajia, syytettyjä, tuomareita.

Mitä tapahtuu lainopillisesta näkökulmasta, kun ihminen on näissä erilaisissa rooleissa? Laki ei ole heille sama; laki vaatii heiltä eri asioita. Toisin sanoen jopa oikeuskäytäntö katsoo parhaaksi määritellä erikseen, mikä on kunkin vastuu ja mikä heitä sitoo tai on sitomatta. Tämä ei silti vielä mahdollista sen ajattelemista, että sama laki kaikille – härälle ja leijonalle – olisi alistusta. Blaken ajatus edellyttää siirtymistä toisenlaiseen paradigmaan tai jopa eri sfääriin.

Miten Blaken ajatus on mahdollinen tai mikä tekee sen ymmärrettäväksi? Miksei lain pidä olla sama härälle ja leijonalle? Härkä ja leijona kuuluvat eri lajeihin, joilla on aivan erilaiset taipumukset ja tavoitteet elämässä, erilainen ruokavalio muun muassa. Koska puhe on metaforista, voimme arvata, että Blake puhuu yksilöistä, ei lajeista. Blaken lausunto puhuu radikaalin individualismin puolesta. Tämä voi kuulostaa kauhistuttavalta ja vaaralliselta. Ajattelemme heti natsien yli-ihmistä, vaikkemme tiedä miksi. Natsismissa ei kuitenkaan ollut kyse individualismista, päinvastoin. Ajatus on tämä: me olemme singulaarisuuksia, joille ei voi olla samaa mittaa. Jos meille ei voi olla samaa mittapuuta, sellaisen käyttäminen tekee vääryyttä.

Blake antaa vääryydelle nimen, alistuksen (alkuperäistekstin sana on oppression). Lauseen tekstuaalisen kontekstin analysointi olisi pitkä ja pitkäveteinen (pirun ja enkelin väittely Jeesuksen hyveistä – väittely, jossa piru puolustaa Jeesusta enemmän). Blaken outo uskontokritiikki kohdistuu kuitenkin erityisesti Lakiin ja lakitauluihin, kiveen hakattuihin lakeihin. On kuin hän haluaisi nähdä jotain lempeämpää kuin laki, jotain hellempää.

Jos ymmärrämme Blaken lauseen, sen ei tarvitse johtaa vaatimukseen lain tai oikeuslaitoksen uudistamisesta. Se saattaa olla vaatimus tavallisen ihmisten välisen vuorovaikutuksen muuttamisesta. Jos ajattelemme uskonnollisesti (Blaken kritisoimassa mielessä) tai abstraktin lainopillisesti, emme näe ja hyväksy ajatusta, että teon luonteeseen vaikuttaa se, kuka sen tekee.

Ottakaamme esimerkiksi varastaminen. Maailman järjestys on monesti se, että köyhä lapsiensa leivän takia varastava saa kovemman rangaistuksen kuin pankkiiri, joka ajoi tuhannet köyhyyteen. (Pyydän anteeksi sosialistiselta kuulostavaa esimerkkiä). Ottakaamme toiseksi esimerkiksi abortti, joka on monen uskonnollisen heimon mukaan synnillistä ja tätä seuraten laitonta (tai melkein laitonta) monessa maassa. Abortin puolustajat (ja vastustajat) selittelevät ja spekuloivat, milloin sikiö on ihminen tai persoona. Tällainen spekulointi on minusta tyypillistä ”humanismia”. Kyse ei ole siitä, onko sikiön poistaminen ihmisen tappamista; kyse on siitä, kenelle se tehdään ja missä olosuhteissa.

Vaikka emme oppisi rakastamaan varasta tai kiittämään häntä siitä, että vapautti meidät turhuudesta, voimme ehkä kysyä: ”Entä jos jonain päivänä ihmistä ei kohdeltaisi kaltoin, kun hän on raskaana raiskauksen seurauksena?” Tämä kysymys tietysti edellyttää, että ymmärrämme, mitä tarkoittaa, että ihminen on raiskattu.

P.S.

Lopuksi tahdon huomauttaa, ettei oma motiivini ole moralistinen. En tahdo saarnata. Oma ongelmani ei ole se, että punaisten valojen edessä minun on pysäytettävä autoni. Ongelma on se, että kaikkien pitäisi mennä nukkumaan tiettyyn aikaan ja nousta tiettyyn aikaan. Muu on epäsosiaalista ja epänormaalia, hirveän epäterveellistä, siis ehkä pahempaa kuin tupakointi (joka on – tai ainakin oli -  aika sosiaalista). Motiivini on siis uteliaisuus. Voiko Blaken ajatuksen ottaa vakavasti ja voisiko se auttaa meitä ajattelemaan todellisia tilanteita, joissa joudumme elämään?

TULOSSA SEMINAARI TORRE DEL MARIIN: TULEVAISUUS EI OLE ENTISELLÄÄN (luennoitsijoina Marjatta Jabe, Sam Sandqvist, Jenni Spännäri, Pasi Färm). 16.3. klo 13.00.-17.00, paikka. La Sorrentina  C/Paseo Maritimo de Poniente (Camping Laguna Playa)

Lisätietoja, ilmoittautumisia (olisi mukava, jos ilmoittaisi myös, aikooko syödä, niin osaavat ravintolassa pistää työkalut ja pöytäliinat sen mukaan) otetaan vastaan pasifarm@yahoo.es

http://koetinkivet.blogspot.com/2019/02/tulevaisuus-ei-ole-entisellaan-torre.html

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tiedon käyttö

(Francis Bacon)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. (Torstai jää pois)

Länsimaiden suuria myyttejä: tarina tiedosta vapauttajana. Jonkun pitäisi tämä selittää. Liittynee voimallaisesti kapitalismiin. Eri ihmisten – muuan muassa Henry Fordin ja Rosa Luxenburgin suuhun on pistetty väite: ”Jos ihmiset tietäisivät mihin kapitalistinen järjestelmä perustuu, se ei kestäisi viittä minuuttia.” Se saattaa olla totta. Tieto ja tietäminen eivät silti takaa vapautta; niitä käytetään orjuuttamiseen. Neuvostoliitossa kaikki tiesivät. Siksi kesti niinkin kauan. Tieto toi kauhun, se lamaannutti. Jokainen tiesi, että Siperia odotti vastustajaa.

Tieteellistä tietoa on käytetty monella tavalla – auttamaan ihmisiä ja tuhoamaan massoja. Esitetään kauhukuvia geenimapulaatiosta jne. Tiedon vaikutus on kuitenkin arkipäiväisempää, jokapäiväisempää ja sen kavaluus näkymättömämpää. Lapsellinen, erityisesti filosofeja hymyilyttävä esimerkki: biologit etsimässä ”luonnollista moraalia”. Muun muassa biologit Edward O.Wilson ja Frans de Waal ponnistelleet tällä saralla. Siinä ei ole mitään uutta. Antropologit tekivät sitä ennen heitä. Kyse on yrityksestä perustaa moraali tietoon ihmisestä.

Ryhtymättä tällä kertaa tarkempaan kuvaukseen ja analyysiin näiden biologien pyrkimyksestä (se on tehtävä!) totean, että pyrkimys johtaa essentian, olemuksen, rakentamiseen, ja essentialismi (olemusoppi) rajoittaa mahdollisen horisonttia. Oppi olemuksesta toimii oikeutuksena käyttää valtaa, dominoida. Yksinkertainen esimerkki toiselta alalta, psykiatriasta: homoseksuaalisuutta ei pidetty normaalina, joten yritettiin parantaa ihmisiä, ojentaa poikkeavia. Kun tuetaan ”moraali” ihmisen olemukseen tai oikeutetaan sillä erilaisia toimia, tehdään jotain paljon näkymättömämpää kuin sähköshokit: mitätöidään tai lukkiutetaan mahdollisuudet käyttää vapautta.

Tieteellisen tiedon käyttö voisi olla toisenlaista. Biologian suhde filosofiaan voisi olla toinen. Filosofien ei olisi pakko nauraa. Ajattelen: Tieteen pitäisi pistää filosofoimaan. Otetaan biologian alasta, ekologiasta, esimerkki. Ekologia voi opettaa monenlaisia asioita filosofeille, antaa monta tehtävää. Esimerkinomaisesti mainitsen kaksi mahdollisuutta.

1)Ekologia voisi opettaa pois ihmisen hybriksestä, jolla on kaksi erityisenlaista seurausta nykymaailmassa. Ensinnäkin se tekee ihmisestä erillisen, luonnosta irrrallisen olennon. Toiseksi se tekee ihmisestä kontrolloijan, mestarin, luonnon hallitsijan. On kauheaa lukea mitä ”tieteen isät” – esimerkiksi Francis Bacon – kirjoittivat 1600-luvulla: luonto oli salaperäisesti feminiininen voima, jonkinlainen huora, jota piti hallita.

2)Ekologia voisi irrottaa meidät antroposentísyydestä, sellaisesta ajattelusta joka koko ajan priorisoi ihmisen.

Tahdon siis sanoa vain, että tietoa käytetään eri tavoin ja on syytä kysyä, miten sitä pitäisi käyttää. Tämä kytkee kysymyksen tietoon arvoista ja joudumme hämmennykseen, sillä tieto ja sen instituutiot eivät ole tietoisia arvoista; ne eivät sisällä automaattisesti ymmärrystä omasta paikastaan.

Nykyiset tapahtumat luovat perspektiiviharhan. Vaikka näyttää siltä, että elämme totuudenjälkeistä (post-truth) aikaa, ihmisten, kansalaisten, maailmankansalaisten – ei vain filosofien tehtävä – on ryhtyä vastuullisiksi: heidän on esitettävä kysymys arvoista. Heidän on oltava vastuullisia siinä mielessä, että he vastaavat nykyiseen tilanteeseen, nykyisen johdon normeihin. Heidän otettava niihin etäisyyttä, jotta he ymmärtäisivät ne arvot, jotka tiedon käyttöä ohjaavat. Heidän on tehtävä se, jotta tulevaisuus pysyisi avoimena – jotta sitä ei olisi päätetty ymmärtämättömien laboratoriossa.

Tämä on vaikea tehtävä. Minulla ei ole luottamusta mihinkään bioeettisiin komiteoihin. Silti on yhä tärkeämpää tajuta, että tieto on vaarallista samalla kun se on hyödyllistä. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA 25.HUHTIKUUTA KLO 13.30. PAIKKA: RAVINTOLA KUKKO, SAUNAN TERASSI. AIHE: SUOMI 100V JA VAIHTOEHTOISET TOSIASIAT.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Terrorismi - Nuoriso ilman valoa

(Paulino Pallás tekee attentaatin 1892)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.
1.Termin ongelma.

Ensinnäkin lähtökohdan tekninen, termiin liittyvä ongelma. On vaikea puhua terrorismista, koska sanaa käytetään propagandistisesti. Yksi sanoo terrorismi, toinen sanoo vapautusliike tai muuta vastaavaa.

Monet teot, toiminnat ja käytännöt, joihin ihmisiä on totutettu 1900-luvulla, saattaisivat olla luokiteltaviksi terrorismiksi, jos jotkut kansakunnat olisivat esimerkiksi ottaneet tosissaan kansainvälisen ilmailualan sopimuksen vuodelta 1923 , joka tehtiin Haagissa. Tämä koodisto kielsi ilmapommituksen tarkoituksena herättää kauhua väestössä. Tämä on syy miksi jotkut pitivät Guernican pommitusta Baskimaassa vuonna -36 terrorismina. Mutta hyvin monet pommitukset, tottakai myös Hiroshima ja Nagasaki, olisivat tällaisten kriteerien mukaan terrorismia.

Termiä tulee ranskan sanasta Terror, jota alettiin käyttämään Ranskan vallankumouksen jälkeen, 1700-luvun lopussa, kun Roberpierren johdolla jakobaanihallitus ryhtyi teloittamaan opposition edustajia. Kyse oli kauhun, pelon levittämisestä, vaikuttamisesta väkivallan ja väkivallan uhan avulla. Eli termi – ironista ehkä – tarkoitti valtionterrorismia ja nimenomaan kokonaisiin väestönosiin tai kansalaisiin kohdistunutta toimintaa, heidän ohjaamistaan.

En oleta mitään valmista, lopullista totuutta terrorismista; sanon terrorismiksi sitä mitä yleensä sanotaan terrorismiksi. Poistan ideologiset oletukset. Eli en sano esimerkiksi, että ”terrorismi on jonkun ryhmän toimintaa yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseksi”, koska tämä merkitsisi, että valtionterrorismi ei olisi terrorismia.

Jotkut toimintamuodot, esimerkiksi pommin räjäyttäminen julkisella paikalla – tyypillisesti joidenkin niin sanottujen terroristiryhmien toimintapoja – ei välttämättä ole terrorismia. Koska on myös yksittäisten ihmisten ei-poliittisia massamurhahankkeita. Esim. vuonna 1966 Austinissa, Teksasissa, ampui Charles Whitman ihmisiä yliopiston kellotornista, tappoi 15, 32 loukkaantui. Myöhemmin selvisi, että miehellä oli aivokasvain. Eli terrorismiin liittyy kuitenkin jokin poliittinen ulottuvuus; se ei määritelmällisesti voi olla mieleltään järkkyneen toimintaa. Ja tämä ei tietenkään sisällä mitään oletusta siitä, että jonkun terroristijärjestön jäsenen pitäisi olla tasapainoinen, mieleltään terve. Sitä voi epäillä heidän niin kuin kaikkien meidän tapauksessa, mutta se ei ole toiminnan ja teon syy tai motiivi.

Terrorismi on siis lähtökohdassani väkivaltaa tai sen uhkaa käyttävää, pelon ja kauhun kautta vaikuttamaan pyrkivää, toimintaa; poliittista toimintaa, poliittista väkivaltaa, myös silloin, kun mukana on vaikuttamassa uskonto tai vielä tarkemmin tulkinnat uskonnosta. Kun väkivalta on ”uskonnollista”, se on silloinkin poliittista.

 2.Terrorismi modernin maailman henkenä

Jo antiikin maailmassa oli idea tyranninmurhasta, toisin sanoen murhasta keinona vaikuttaa. Tämä idea sai uudella ajalla, jo oikeastaan 1500-luvulla, uutta tulta: kirjoitettiin ja puhuttiin oikeudesta kapinaan, vastarintaan. Voidaan ottaa espanjalainen esimerkki: Juan de Marina (1536-1624), jesuiitta, teologi ja historioitsija, joka ajatteli, että kuninkaan tulee noudattaa lakia: ei saa olla tyranni, mielivaltainen. Samoin kuin Tuomas Akvinolainen hän oikeuttaa vallankumouksen ja kuninkaan tappamisen, jos tämä on tyranni.

Vallankumoukselliset liikkeet 1800-luvulla ovat yksi terrorismin syntypaikka, koti. Siksi terrorismin historia alkaa modernissa mielessä itse asiasta Amerikan vallankumouksesta, itsenäisyyssodasta, koska se käynnisti monessa paikassa vallankumousinnon ja sitä kautta uudenlaisen, meidän ymmärtämän politiikan, jossa on mukana ideoita, ideologia; politiittiset pyrkimykset johtavat organisoitumiseen, erityisesti tietysti puolueiden organisoitumiseen, mutta monta kertaa myös toisenlaisten ryhmien järjestäyttymiseen. Vallankumous oli myös elämäntapa tai periaate, joka määritteli erityisenlaisen elämäntavan, joka varsinkin 1800-luvun alusta lähtien sai eräänlaisen ”salaliiton” tai ”salaseuran” muodon.

Terrorismia voisi katsoa, tutkia ja ajatella elämäntapana, jossa joku on äärimmäisessä tapauksessa myös kuolemaan oman ideansa tai totuutensa takia. Terrorismissa on voimakas uhrautumisen henki, myös silloin, kun se on näennäisen kaukana kaikista uskonnollisista sisällöistä. Kysymys elämäntavasta on todella voimakkaasti läsnäoleva myös puolueiden sisällä; oli ja voi sanoa jopa että yhä on olemassa kysymys kommunistisesta elämäntavasta. Myös vastapuoli on tästä tietoinen; se kuulustelee kommunistia siitä, onko elämäsi todella järjestäytynyt ideasi mukaisesti.

Terrorismin historia Espanjassa alkaa nimenomaan anarkistisesta liikehdinnästä 1890-luvulla. Terroriteko määriteltiin näin; se on ”propaganda por el hecho” tai ”propaganda por el acto”, toisin sanoen teon kautta levitettävää propagandaa. Tämä oli siis anarkistiteoreettikojen käsite; idea oli yksinkertaisesti se, että ”saarnataan esimerkin” avulla. Toisin sanoen termi liittyi – aivan eksplisiittisesti tähän antiikin maailmassa tunnettuun ideaan ”tyrannin surmaamisesta” ja toisaalta tähän vallankumoukselliseen elämäntapaan, jossa idea yritti tulla teoksi, ruumiillistua.

Mitä siis tapahtui 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa Espanjassa? Miksi alettiin tehdä terrori-iskuja? Täytyy muistaa, että Espanja eli suuren muutoksen aikaa; se oli menettämässä lopullisesti suurvalta-asemaansa, elettiin taloudellisissa vaikeuksissa, mutta myös eräänlaisessa henkisessä, moraalisessa lamassa. Tämä oli myös aikaa, jolloin alettiin ”politisoida” asioita, organisoida puolueita; muun muassa PSOE oli perustettu 1878, Baskimaan nationalistinen PNV perustettiin 1895. Oli siis yhden- ja toisensuuntaisia yrityksiä muuttaa maa, tehdä asioita. Koska se oli vaikeaa, ellei mahdotonta, jotkut alkoivat heittää pommeja. Toisin sanoen oli olosuhteet, tilanne, tuskan aihe, mutta myös pyrkimys tilanteen problematisointiin ja sen jälkeen erilaisia ideoita siitä, miten tilanne voitaisiin muuttaa; politiikka oli syntynyt ja samalla terrorismi.

Terrorismin yhteydessä voitaisiin puhua moraalisista kysymyksistä – puhutaankin, varmaan syystä. Ei pelkästään terrorismin moraalittomuuden takia, vaan myös siksi, että jotkut näkevät moraalisen oikeutuksen väkivallalle, jos vastassa on tyranni. Tarkoitus on niin monta kertaa pyhittänyt keinot, ja länsimaisessa ajattelussa se on yleinen ajatus.

3. Nuoriso ilman valoa

Itävaltalaisen, unkarilaisyntyisen kirjailijan Ödön von Horváthin (1901-1938) romaani Nuoriso ilman Jumalaa (Jugend ohne Gott 1937) kertoo siitä, miten nuoriso vääntyy vinoon, menettää inhimillisyyden. Radio pauhaa, ja nuoret toistavat pauhun omissa ainekirjoituksissaan. Kirjan päähenkilö, opettaja, joutuu ristiriitaan sekä oppilaiden, oppilaiden vanhempien ja rehtorin kanssa, kun erehtyy sanomaan: ”Myös mustat ovat ihmisiä.”

Jos nuorille annetaan koti, järjestö – julkinen tai salainen, Hitler Jugend tai jengi tai terrorijärjestö – luodaan hyvät olosuhteet epäinhimillistymiselle. Tärkeää on kasvatustyö. Horváthin kirjan rehtori muistuttaa pykälästä, joita opettajien pitää noudattaa. Lapsien sotamoraalia ei saa millään tavalla vahingoittaa. Siksi on niin vaarallista, jos sanoo mustia ihmisiksi. Uskonto on aina hyvästä; se vahvistaa käsitystä, että tarkoitus pyhittää keinot. Ryhmä on tärkeintä. Ihmiset tekevät omien taipumustensa vastaisia tekoja, jos muut tekevät.

Mutta ryhmä ja muut ihmiset eivät ole helvetti välttämättömästi. Pitää välttää ryhmän sulkeutuneisuutta, sen sulkeutumista. Claudio Magris suositteli älyllistä moniavioisuutta. Liikkuminen ja sekoittuminen muihin, liikkuminen rajojen ulkopuolelle, on jotain, jota ei pitäisi tukahduttaa. Terrorismi itää varmuudessa, ennakko-oletuksissa joita ei tutkita. Ne saavat muuttua kiveksi, teräkseksi, pommiksi, jos kukaan ei puhkaise näkymätöntä seinää, kuplaa johon sulkeuduimme.

On paljon syytöksiä, väitteitä, osittain perusteltuja, jotka sanovat: ”Länsimaat ovat itse tuottaneet tämän.” Todellisuudessa länsimaiset hallitukset ovat todella vihaisia; mikään ei häiritse hallitsijoiden mielenrauhaa niin paljon kuin terrorismi, sillä se kohdistuu siihen pisteeseen tai alueeseen, joka on hallitsemisen aluetta: hallitus yrittää taata turvallisuuden, pyyhkiä riskin ja vaaran pois, ja terrorismi osoittaa systeemien heikkouden ja haurauden. Ovatko siis syytökset epäreiluja tai tyhmiä? Epäilemättä joidenkin maiden kolonialisoiminen ja pommittaminen voi synnyttää ei-toivottuja vaikutuksia, kasvupohjaa terrorismille. Mutta sitä vaikeampi ja tuskallisempi on kysymys siitä, miten paljon terrorismista hyödytään länsimaissa. Terrorismi synnyttää pelkoa ja se oikeuttaa erilaiset ”poikkeuslait” ja myös tekee kansalaisista hiljaisia, myötämielisiä. Nuoriso ilman valoa olemme me.

(Ödön von Horváth)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Syntiä se on

(Kuva: Sassa Takala-Welp)

Kristinuskoa on syytetty synnin käsitteen tuomisesta ajatteluun ja elämään. Se on uskoakseni liioittelua. On myös turha liioitella synnin käsitteen merkitystä kristinuskossa, sillä tärkeämpää kuin itse synnin merkitys, on ollut se, miten ihminen puhuu omasta synnistään, tunnustaa sen. Mutta kristinuskolle osoitettu syytös on paljastava: Synnistä halutaan eroon.

Vieläkin puhutaan synnistä, ainakin kun joku on syntisen hyvää. Mainoskieli näyttää mitä ajattelemme: uskomme synnin olevan jotain hauskaa, nautinnollista, hyvää. Se on silti vakava asia, vieläkin. Synti ei ole vain moraaliin liittyvä sana; se on uskonnollinen sana. Se määritellään useimmiten nimenomaan uskonnollisen säädöksen tai ohjeen rikkomiseksi. Se voi olla ”paha teko” tai oikean, hyvän teon, velvollisuuden tahallinen välttäminen. Synti on määritelmällisesti Jumalan tahdon loukkaamista. Koska se on uskonnollinen sana, jotkut teologit sanovat: Synti on eroa Jumalasta. Tämä selittänee sen, että ateisteja on niin paljon vihattu ja vainottu. Ateismi on synti par exellence.

Vertailun vuoksi todettakoon, että sellaisissa uskonnoissa – esimerkiksi buddhalaisuudessa - joissa väärä teko ei minkään jumalallisuuden tahdon loukkaamista, ei ole synnin käsitettä. Buddhalaisuudessa korostuu huomattavasti enemmän tekojen seuraukset; siksi olennainen käsite on karma, ei synti.

Varhaiskristityt käyttivät synnistä kreikan sanaa hamartia, joka merkitsee erehtymistä, sitä ettei pääse päämäärään, ampuu ohi. Myös hebrean sana synnille (jattáʼth) merkitsee nimenomaan ohiampumista. Tämä synnin ja erehdyksen läheisyys on varmaan osaltaan vaikuttanut siihen, että filosofiassa on erehdystä niin pelätty, kauheasti vältelty. Filosofitkin ovat langenneet, antaneet uskonnon vaikuttaa.

Synti on ollut vaikuttava sana, olennainen osa tapaamme ymmärtää moraaliset kysymykset. Sanan kytkeytymisellä Jumalan tahtoon ja lakiin on seurauksensa, monella tavalla kohtalokkaat. Ensinnäkin se on kytkenyt moraalin lakiin, tehnyt moraalista ”juridista”. Synti on rikos. Tästä seuraa, että moraalisessa ajattelussa korostuvat toisaalta joidenkin tekojen vältettävyys ja toisaalta velvollisuus. Se miten jotain tehdään ei saa huomiota.

Koska Jumalan laki on kaikkia koskeva, siitä seuraa vaatimus, että moraali olisi universaalia, kaikille sama. Tästä puolestaan seuraa vähintäänkin se, että moraalisessa ajattelussa on sokeita pisteitä. Ei esimerkiksi huomata, että eri tilanteessa tai asemassa olevalla ihmisellä voi olla aivan erilaiset velvollisuudet. Kun halutaan, että moraali on kaikille sama, tehdään väistämättä väkivaltaa: pistetään kaikki samaan ruotuun.

Synti moraalisena käsitteenä on ongellinen käsite myös siksi, että liittyessään elimellisesti jumalallisuuteen se vähentää mahdollisuutta ajatella moraalia ihmisten välisenä asiana: Olemme vastuussa Jumalan edessä - emme ihmisten, emme planeetan, emme itsemme. Kun moraali kytkeytyy tuonpuoleiseen, se tekee moraalista usein tuomitsevaa, ehkä aina.

Eräänlaisesta uususkonnollisuudesta huolimatta ihmiset eri puolilla maailmaa ovat jo vuosikymmenien ajan ravistelleet synnin käsitettä harteiltaan. Se ei tarkoita, että kaikesta oltaisiin tekemässä sallittua; se ei tarkoita moraalin kuolemaa. Ihmiset eivät vain enää halua alistua samalla tavalla: he etsivät toisenlaisia kriteerejä, toisenlaista etiikkaa. Mainoskielen runoilu on tätä samaa prosessia: sanalta viedään voima, merkitys, vaikka sen voimakkuutta hyväksikäytetään. Kyse on eräänlaisesta ivamukaelmasta, jossa samalla tunnustetaan ivatun ajatuksen voima.

Mainosten lisäksi populäärikulttuuri tekee paljon työtä meidän eteemme, meidän puolestamme. Pet Shop Boysin It's A Sin käyttää uskonnon kieltä ja näyttää tarkemmin, tehokkaammin kuin filosofien kirjoitukset mistä on kyse:

”Se on syntiä/Kaikki mitä olen tehnyt/Kaikki mitä tulen tekemään/Kaikki paikat joissa olen ollut/Kaikki paikat joihin menen/Se on syntiä.” (It's a sin/Everything I've ever done/Everything I ever do/Every place I've ever been/Everywhere I'm going to/It's a sin)

Voisi leikkiä moraalisaarnaajaa, käyttää moraalisaarnaajan sanoja, ihan suoraan: ”Meidän on vältettävä syntiä.” Mutta nyt sanat tarkoittavat jotain muuta...

(El Bosco: Ahmattius)

Tiistaina 8.11. luento ESPANJA NYT! Paikka: Los Bolichesin seurakuntakoti. Aika: Klo 14.00. Sama luento Torre del Marissa 9.11. Paikka: Con Corazonmari. Aika: Klo 13.00.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Syyllisyys

(Bruno Caruso: Rangaistussiirtolassa)

Voisi kuvitella, että syyllisyys ei ole ongelma, jos olemme viattomia. Se ei ole niin yksinkertaista.

Ensinnäkin syyllisyys on oikeustieteellinen käsite; se merkitsee erityistä teon ja henkilön välistä suhdetta. Tässä tapauksessa henkilö on rikkonut lakia tai asetusta ja hänet voidaan asettaa tästä teosta vastuuseen. Modernissa oikeudessa ei riitä, että henkilön voidaan todeta tehneen tuon lainrikkomuksen; hänen täytyy olla myös syyntakeinen.

Suomen sana syyllinen ilmaisee nimenomaan tätä henkilön suhdetta tekoon; hän on sen syy, alkuperä. Myös espanjan sana culpabilidad on historialtaan juridinen. Sanan juurena on culpa, joka on suora lainaus latinasta, jossa sana tarkoittaa virhettä, vikaa, esimerkiksi laiminlyöntiä tai rikosta. Sana oli roomalaisen oikeuden termi.

Syyllisyys on tärkeä sana länsimaisessa moraalissa. Se kertoo siitä, että jossain vaiheessa moraali on alettu liittää lakiin, normiin, ei kysymykseen siitä, millainen ihminen on. Syyllinen, viallinen, virheen tekijä on norminrikkoja, poikkeaja. Tämä on voimallisesti syy siihen, että myös ”hullu” on nähty joskus syylliseksi – sekä Luonnon että Järjen särkijänä hän on syyllinen omaan tilaansa. Syyllisyys on siis ongelmamme, vaikka olisimme viattomia; se on osa perintöämme, ajattelutapaamme, moraaliamme.

Psykiatrit, nuo normin ystävät, tietävät myös ja hyvin, että syyllisyys voi olla ongelma, vaikka olisi viaton. Heille se ei merkitse faktista suhdetta teon ja henkilön välillä, vaan tunnetta ja tietoisuutta siitä, että on tehnyt väärin. Tiedämme myös, että syyllistäminen on eräänlainen kidutuksen muoto. Kidutuksen avulla on kautta vuosisatojen ajan yritetty saada ihminen puhumaan, paljastamaan tietoja. Se on silti myös itsetarkoituksellista. Päämääränä on vain saada ihminen nöyrtymään, kärsimään, voimaan huonosti – ja syyllisyys on yksi huonovointisuuden muoto. Syyllistäminen on laajalti esiintyvä yritys vaikuttaa meihin; meidän ajatuksiamme paheksutaan, tekoja moititaan, jotta kärsisimme. Kärsiminen on monesti se mitä meidän halutaan tehdä.

Yksinkertaisin ja myös ovelin tapa tehdä meidät syyllisiksi ei ole moittiminen, vaan tutkiminen, analysointi ja määrittely. Kun joku tekee minusta määritelmän, siihen on lähes mahdotonta vastata, vielä vähemmän jos lausuja on ”asiantuntija”, psykiatri tai puoliso. Määritelmän julmuus perustuu kahteen asiaan: 1)Saatan uskoa määritelmään ja tulla sen vangiksi. 2)Uskoessani määritelmään minusta tulee syyllinen kaikkeen mitä olen, ei vain johonkin tekoon.

Teknisesti ottaen juridiseen syyllisyyden käsitteeseen ei liity paljon ongelmia, vaikka kylläkin monenlaisia ja mielenkiintoisia oletuksia ja päätöksiä, myös joitakin epistemologisia ja ajattelun historiaan liittyviä kysymyksiä. Herra X tekee lainrikkomuksen, murhan esimerkiksi. Todetaan, että hän on teon tekijä; hän on harkinnut, suunnitellut ja toteuttanut teon, ampunut Pasin. Motiivikin löytyy: Pasi väitti herran filosofisen ajattelun olevan hävyttömän puutteellista ja tämä loukkasi teon tekijän tunteita. Syyntakeellisuuden käsitteen kautta tullaan jo toisenlaisten kysymysten eteen. Todetaan, että herra X on täysi-ikäinen. Ollaan päätetty, että tietyn ikäiset eivät ole syyntakeisia. Erilaiset asiantuntijat, psykiatrit erityisesti, arvioivat, onko tekijä mieleltään häiriintynyt. Ilokseen asiantuntijat toteavat, että tekijällä on kaksijakoinen mielialahäiriö. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että hänen mielenterveydelliset ongelmansa tekisivät hänestä syyntakeettoman. Asiantuntijat toteavat surukseen, että hän erotti oikean väärästä ja oli tietoinen tekonsa laittomuudesta. Hänet todetaan syyntakeelliseksi.

Syyllisyyden takaamiseksi on siis tarvittu todisteita teosta, sen tekemistavasta, tekijän ajatuksista, tekijän mielenterveydestä ja vielä erottelu oikean ja väärän välillä. Viime kädessä se pitää sisällään oletuksen, että ihminen olisi voinut olla tekemättä teon. Ihminen ei kykene vain johonkin tekoon; hän kykenee myös olemaan tekemättä sen. Tässä puhutaan paljon ihmisestä, ei vain teosta ja tällaista tekoa koskevasta lainsäädännöstä. Syyllisyys – joka oikeustieteessä määritellään henkilön ja teon väliseksi suhteeksi – on todellisuudessa enemmän: se kaivertuu häneen.

Ei siis ihme, että oikeustieteen tohtori Kafka kuvitteli kertomuksessa Rangaistusriirtolassa teloituskoneen, joka kirjoittaa terävin neuloin tuomitun ruumiiseen määräyksen, jonka hän on jättänyt noudattamatta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Käskyt

(Rembrandt: Mooses 1659)

Mikä on käsky? Onko se moraalin perusta? Sitäkö tarvitsemme, jotta olisimme moraalisia? En tiedä, mutta käskyistä ei pääse. En tee mitään muuta kuin kuuntelen puheita, joskus yritän niitä ihan työkseni analysoida. Tämä on tullut selväksi: kaikki puheet käskevät. Kaikki tietävät, että vaimon kysymys on käsky.

Kaikki tietävät, ettei sanakirjasta saa mitään selvää, mitään siitä ei opi. Kun kysyin itseäni tietävämmältä erästä sanaa suomeksi, hän vastasi: ”Katso sanakirjasta.” Noudatin käskyä toisen sanan kohdalla, sanan mandamiento, käsky, kohdalla. Sen yksi, ensimmäiseksi mainittu merkitys, on määräys tai ohje, jonka antaa joku, jolla on auktoriteettia antaa se.  Mitä helvettiä? Millä perusteella sitten vaimon sana olisi käsky? Eihän mikään pykälä anna puolisolle mitään auktoriteettia, ainakaan tässä maailman kolkassa.

Espanjan sana käskeä, mandar, tulee niin kuin arvata saattaa latinan sanasta mandare, joka merkitsi alunperin tehtävän antamista; se muodostui sanoista manus (käsi) ja dare (antaa). Käskeminen oli käteen antamista; jollekin luovutettiin jotain, hänelle annettiin käteen jotain, jotta hän antaisi sen jollekin kolmannelle. (Espanjassa on yhä muistuma tästä alkuperäisestä merkityksestä, sillä mandado on henkilö, jolle on annettu joku tehtävä tai on lähetetty toimittamaan jotain. Kuubassa se toki merkitsee myös penistä.)

Käskyssä ja sen noudattamisessa, tottelemisessa, on paradoksaalisuutta filosofisesti. Jos tottelen, en ole vapaa. Jos en ole vapaa, minulla ei voi olla mitään moraalista kysymystä mielessäni; ei ole vaihtoehtoa, valinnanvapautta. Etiikka moraalia koskeva pohdintana olisi turhaa. Etiikka ymmärrettynä ajatelluksi vapauden käytöksi olisi mahdotonta. Silti moraali ilmaisee itsensä käskyinä. Moraali ei selvästikään välitä filosofisuudesta tai johdonmukaisuudesta. Se ei välitä etiikasta.

Mutta käskyn tottelijakin ajattelee. Hän ajattelee omaa tottelemistaan, jopa perustelee sen. Ajatellessaan hän luo suhdetta itseensä, luo kuvaa itsestään ja luo enemmän tai vähemmän aktiivisen suhteen käskyyn. Jos tutkimme jonkun aikakauden tai kulttuurin moraalia, ainoa asia ei ole käsky, laki tai normi; on myös eettisen subjektin muotoutuminen. On esimerkiksi aivan erilaisia tapoja totella, koska totteleminen tai säännön noudattaminen perustuu erilaiseen perusteluun, erilaiseen alistumisen tapaan. Joku voi noudattaa lakia tai sääntöä pelkästään siksi, että se on tapana ja se on turvallisempaa, ei joudu vaikeuksiin. Silloin suhde käskyyn, lakiin, on erityisen passiivinen.  (Michel Foucault ottaa esimerkiksi uskollisuuden. Joku voi olla uskollinen siksi, että hän tunnistaa itsensä ryhmän jäseneksi, sellaisen ryhmän joka pitää sitä hyväksyttävänä tapana. Tai joku voi olla uskollinen aivan muunlaisista syistä: haluten antaa elämälleen tietynlaisen muodon, joka noudattaa tietynlaisia kriteerejä, sellaisia jotka tekevät elämästä jalon tai loisteliaan.)

Tämä passiivisuushan on suurin syy siihen, että jotkut ovat valmiita sanomaan, että kymmenestä käskystä voi pitää kiinni: niistä pidetään kiinni, koska niistä on ennenkin pidetty; niiden pysyvä asema todistaa niiden puolesta. Silti suurin osa ihmisistä ei tiedä, mitä nämä kyseiset käskyt merkitsevät, mitä niissä sanotaan, mitä ne implikoivat. Toinen käsky: ”Älä turhaan lausu Herran sinun Jumalasi nimeä.” Uusi käännös: ”Älä käytä väärin Herran, Jumalasi nimeä.” Tietääkö joku mikä on Jumalan nimi, siis osaako joku ääntää sen? Tietääkö joku mikä on nimen turhaa tai väärää käyttämistä? Kuinka moni tietää, että Mooseksen aikana Jumalan nimi oli todellinen voimasana; se oli maaginen sana, jonka avulla pystyi vaikuttamaan maailmaan, nostattamaan myrskyjä ja muuta vastaavaa. Käsky merkitsee: Älä käytä magiaa muuta kuin tiukan paikan tullen, esimerkiksi vihollisen lyömiseksi, siis tappamiseksi.

Jos kaikki puheet käskevät, ovat suoraan tai epäsuoraan imperatiivisia, mikä on tämän minun puheeni käsky? En sano: Hylätkää tämä tai tuo käsky. Puheessani on mieto, sanoisin ehdollinen käsky: Jos tahdotte vapautta, ajatelkaa, tutkikaa mitä käskyjä tottelette ja miksi, epäilkää niiden antajan auktoriteettia. Ehkä voitaisiin muotoilla toinenkin ehdollinen käsky: Jos tahdotte olla moraalisia,  älkää luottako siihen että käskyn totteleminen riittää.

Varmasti puheeni sisältää myös jotain kovempaa, ankarampaa, ehdottomampaa - varsinkin itselleni kohdistettua: Älä lannistu! Sillä suurin vaara tässä käskyjen ja vihan maailmassa on lannistuminen, toivon menettäminen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tunteiden filosofiasta, moraalista ja tunteista

 (Destutt de Tracy)

1700-luvulta lähtien jotkut alkoivat ajatella, että oikean ja väärän, hyvän ja pahan, voi erottaa ja tunnistaa siitä, millaisia tunteita herää. Esimerkiksi utilitaristit ajattelivat, että jos joku teko synnyttää myönteisiä tunteita, se on hyvä teko. Tunteista alkoi muodostua erityinen ja erilainen moraalisen huolen kohde. Aikaisemmin tunteita, intohimoja, hillittiin ja hallittiin. Nyt niitä torjuttiin ja synnytettiin.

Psykologian myötä tunteisiin kohdistuva huomio on tiivistynyt entisestään, ja tunteiden moraalinen arvo on vahvistunut. Vaikutus on yksinkertaistaen ollut kaksisuuntainen. Tunteita ollaan alettu käsitellä luonnollisina ilmiöinä; niitä kuvataan ja niiden dynamiikkaa hahmotetaan. Yksinkertaisella tasolla tunne on reaktio, jonka ajatellaan olevan normaali tai epänormaali. Toinen, moraalinen vaikutus– jos näin voi sanoa: Tietty tunne, myönteinen ja normaali, ei ole vain telos, päämäärä, vaan myös perustelu, syy. Se ei ole vain syy siinä mielessä, että se olisi toimijan motiivi, vaan syy seurata jotakin sääntöä tai periaatetta. Joissakin tapauksissa kyseinen myönteinen tunne on sääntö ja periaate.

Kun nykyaikaisessa keskustelussa puhutaan siitä, onko kaikki kunnossa ja oikein esimerkiksi ihmisten välillä, puhutaan tunteista. Jos jollakin on paha olo, silloin ollaan tehty jotain väärin. Väärin ei ole välttämättä tehnyt toinen ihminen, sillä voidaan tulkita, että pahan olon tuntija suhtautuu väärin. Jos kaikilla osapuolilla on hyvät tunteet, kaikki on kunnossa. Silloin mitään tarkistuksia ei tehdä. On helppo kuvitella, että perinteisesti aika moraalittomiakin tekoja voidaan tehdä niin, että kaikki paitsi jotkut uhrit ovat tyytyväisiä. Sitä ei tarvitse edes kuvitella; se on jokapäiväistä.

Tunteet ovat kuitenkin joskus olleet hyvin toisenlaisen filosofisen mielenkiinnon kohteena. Vaikka erilaisen filosofoinnin kysymykset nekin liittyvät suoraan tai epäsuoraan eettisiin kysymyksiin, tunteiden asema on ollut erilainen. Esimerkiksi stoalaiset eivät ajatelleet intohimoa, tunnetta (pathos) luonnollisena ilmiönä; heille siihen liittyi aina krisis, ratkaisu, arvoarvostelma ja siis logos, puhe. Toinen, modernimpi esimerkki: Heideggerin Stimmung, vire (tai epäonnistuneemmissa käännöksissä tunnelma).

Antoine Luis Claude Destutt, marquis de Tracy (1755-1836), ranskalainen sotilas, poliitikko ja filosofi on erikoinen, vähemmän tunnettu tapaus. Hän ajatteli samantapaisesti kuin David Hume, että ideat syntyvät aistimuksista (Hume käytti sanaa impresion, Destutt de Tracy sanaa sensation). ”Ajatteleminen on tuntemista”, Destutt de Tracy kirjoittaa. Hänelle tämä ei merkinnyt pelkästään sitä, että aistimuksista ja vaikutelmista muodostuu jotain monimutkaisempaa, ideoita. Kun ajattelee jotain, muodostaa esimerkiksi arvion jostakin, kyse on ajattelemisesta, teosta, jossa on mukana tunne suhteesta yhden ja toisen asian välillä. Esitän arvion Juanista: ”Juan on hyvä.” Tämä merkitsee, että tunnen Juanin ja ja hyvänälolemisen sopivan yhteen; niiden välillä on yhteensopivuussuhde.

Tunteminen, aistimuksen vastaanottaminen, on Destutt de Tracylle olennainen olemassaolon ilmiö, tapa jolla koemme olemassaolomme. Tuntiessamme tunnemme olemassaolomme, aistimukset ovat olemassaolomme muunnelmia. Tällaiset näkemykset avaavat mielenkiintoisen näkökulman tunteiden filosofiaan ja vielä enemmän filosofian ja tunteiden väliseen suhteeseen. Jos ajatteleminen, varsinkin filosofinen ajatteleminen, pyrkii muuttamaan ajatusta, se muuttaa samalla tuntemista, tuntemisen tapaa.

Tästä päästään takaisin moraaliin. Jos ajattelumme ja tuntemistapamme muuttuu, se ei merkitse, että jokin hyvänä pidetty teko ei enää olisi sitä, mutta syy tuntea se hyväksi saattaa muuttua. Meidän premissimme muuttuvat ja tunnemme toisen, erilaisen yhteyden jonkun teon ja hyvänäolemisen välillä.

Kokeellinen filosofia

Filosofia on kokeellista. Sen on syytä olla kokeellista. Filosofisessa ajattelussa ei tarvitse olla kyse teorian luomisesta, sen rakentamisesta eikä missään tapauksessa lopullisen totuuden löytämisestä. Kokeellisuus merkitsee sitä, ettei pysähdy eikä kiinnity vastauksiin, mielipiteisiin. Kokeilija ei usko lopullisiin totuuksiin.

Mutta kun puhumme kokeellisuudesta filosofiassa, emme voi samastaa koetta tieteelliseen kokeeseen. Tieteessä kokeellisuus merkitsee hypoteesin testaamista; se liittyy hypoteesiin, hypoteettisyyteen. Filosofiassa kokeellisuus merkitsee enemmän seikkailuhenkeä, halua ja uskallusta mennä tuntemattomille vesille. Filosofi ei testaa hypoteesia, vaan itseään. Jos hän testaa jotain totuutta, hän testaa sitä itsessään. Joskus hän testaa, kuinka paljon totuutta hän voi kestää.

Kun filosofi koettelee voimiaan, kokeilee, kuinka paljon hän kestää ja jaksaa, hän ei etsi muuta kuin omaa mittaansa. Hän kokeilee, kuinka kauas hän voi mennä ilman hypoteesejä ja varsinkin ilman vastauksia, ilman oletuksia, ilman synteesiä.

Luonnostelemalla tällaista kokeellisen asenteen kuvaa emme ole vielä piirtäneet esiin eroja filosofien välillä. Jotkut ajattelijat ovat kokeilijoita, koska he kokeilevat erilaisia käsitteitä, ideoita – tai jopa naamioita – luodakseen niistä näkökulmia; he katsovat, miltä heidän kokemuksensa (rakkaudet, surut, vaikeudet) näyttäytyvät näiden kokeiltavien ideoiden valossa. Tällainen filosofi on tulkitsija. Mutta ajattelija voi olla kokeilija toisella tavalla; hän voi yhdistellä ideoita, käsitteitä katsoakseen, millaisia vaikutuksia uusilla virityksillä on. Tämä kokeilija synnyttää uusia kokemuksia; hän on kokija.

Erityisesti kiinnittäisin huomiota muutoksen ja kokeellisuuden yhteyteen. Filosofi on joku, joka ei irrota itseään maailmasta, nykyisyydestä, vaan liikkuu sen läpi muuttaen itseään todellisuudessa tapahtuvien muutosten kautta, yhteydessä niihin. Hän analysoi tilannetta, nostaa esiin kysymyksiä tilanteista, joita elämme; hän kysyy, mitä tapahtuu. Tällainen on epämetafyysinen ajattelija; hän ei kysy, mitä on totuus tai mitä on kauneus, vaan tarttuu siihen mitä tapahtuu.

Epämetafyysiselle - ei enää metafyysiselle - ajattelijalle kokeilu merkitsee sen tutkimista, mikä voisi muuttua, missä jokin voisi muuttua ja miten. Kun hän on kyseenalaistanut jonkun totuuden tai itsestään selvänä pidetyn asiantilan, hän jatkaa eteenpäin, kokeilee, mitä voisi tehdä uudella vapaudella.

Annan esimerkin... Elämme eräänlaista moraalista kriisiä, moraalin puutetta. Vanhat järjestelmät eivät kanna, emme usko samoihin auktoriteetteihin, samoihin koodeihin. Olemme kyseenalaistaneet meille asetetut normit. Näin olemme valloittaneet itsellemme uutta vapautta, joka on aina hämmentävää. Millainen moraali olisi nyt mahdollinen, millainen moraali olisi tarpeellinen? Tällaisessa tilanteessa kokeilija on moraalinen kokeilija, moraalin kokeilija, eetikko, siis uuden, oman etiikan luoja.

Itsekin olen tällainen ”moralisti”. Tutkin ennen kaikkea sitä, missä määrin voimme irrottaa itsemme ihmisluonnon ideasta. Kun meillä on idea siitä, mikä ihminen on, sovitamme itseämme sen sisällyttämään normiin. Tällainen sitoutuminen johtaa moraalin, tarkemmin sanottuna etiikan puutteeseen; me pystymme sanomaan ”mitä on”, emme ”mitä voi olla”. Yritän myös kokeilla, tutkia, missä määrin etiikkaan voi luoda tyyliä. Olemme hyvin kauan kysyneet itseltämme, mitä meidän täytyy tehdä ja mihin sääntöihin alistua. On tarpeellista kysyä nyt, miten meidän täytyy tehdä. Ehkä moraali voi joskus olla muutakin kuin sääntötaulu, tuomitsijan kriiteeristö.

Mielikuvitus ja moraali

Mielikuvitus on tuomittu moraalisesti vaarallisena. Näin oli 1800-luvun alussa, kun psykiatria kehittyi. Hulluuden, mielisairauden syynä saatettiin pitää romaanien lukemista. Tämä ei ollut uutta todellisuudessa. Jo Rooman aikana oli lääkäreitä ja filosofeja, jotka varoittivat mielikuvien, varsinkin eroottisten mielikuvien, vaikutuksista, niiden voiman ajateltiin saavan ihmisen tolaltaan, tasapainosta. Näissä stoalaisissa käsityksissä on tiettyä sukulaisuutta nykyaikaiseen ajatteluun. Stoalaisten käsitys siitä, että meitä häiritsee käsitys asiasta, ei itse asia, on hyvin samantapainen kuin nykyaikaisen kognitiivisen psykologian kuva ihmismielen tilanteesta.

Mielikuvitus on siis tuomittu; se on ollut moraalin vihollinen. Kaikki eivät ole samaa mieltä. Yksi esimerkki Percy Shelley (1792-1822, Englanti): A Defense of Poetry - Runouden puolustus. Shelleyn tekstissä runous määritellään aluksi (väljästi) ”mielikuvituksen ilmaukseksi”. Ja mielikuvitus ei ole mitään moraalitonta, vaan pikemminkin moraalin tae: runoilija voi sen avulla tehdä ihmisten iloista ja suruista omiaan.

Toinen esimerkki William Blake (1757-1827 Englanti). Hänelle mielikuvitus oli kaikki: se oli oli muotoaluovaa energiaa, ja energia oli ”ikuista nautintoa”. Nämä ovat kiehtovia näkymiä mielikuvituksen historiaan. Tämähän oli se kulturaalinen mielikuvituksen kliimaksi, joka vieläkin vaikuttaa heijastusvaikutuksina, mutta jota vielä myös hävetään: huipennuksen nimi on Romantiikka.

Oma moraalini - jos sellaisesta voi puhua - on kysymisen ja uteliaisuuden moraalia. Kysyn mitä tapahtuu. Olen utelias, ja uteliaisuus tekee elämästä elämisen arvoista. Ja kysymys siitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista, on etiikan kysymys. Miten tämä suhtautuu kysymykseen mielikuvituksesta?

Tahtoisin, että mielikuvitus olisi laajempi, mutta sen takia, että näkisin paremmin, hahmottaisin todellisuuden paremmin, pääsisin käsiksi siihen. Realistin, ei romantikon moraali. Lopulta kysymys on myös siitä, minne mielikuvitus vie. Se voi viedä pois todellisuudesta tai se voi viedä sitä lähemmäksi.

Eli näin monimutkaisen ja kiemurtelevan johdannon jälkeen pääsen ongelmaan, joka ihmetyttää minua välillä. On ihmisiä, jotka pakenevat todellisuutta, tekevät kaikkensa paetakseen sitä. Tunnen jopa ihmisen, joka sanoo olevansa eskapismin harjoittaja. (Termi syntyi 1930-luvulla Englannissa viitaten arkitodellisuudesta pakenemiseen)

Kysymys on hankala tai monimutkainen. Se ei ilmene vain elokuvien ja videopelien harrastamisena. Kaikessa, kaikkialla, näkee jonkunasteista todellisuuspakoa, todellisuuden aspektien ignoroimista: yritetään olla välittämättä, väistetään, vältellään, torjutaan luota, yritetään unohtaa. Mielikuvitus voi auttaa tässä paossa. Mutta mielikuvitus voi päästää minut toisen kenkiin, auttaa näkemään todellisuuden paremmin. Kyse ei ole koskaan mielikuvituksen hyvyydestä tai pahuudesta, vaan siitä, miten käytämme sitä. Kysymys kuuluu, miten tehdä mielikuvituksesta hyve.