Basanos

FILOSOFIAKAHVILA ALOITTAA TAMMIKUUN TOISELLA VIIKOLLA 9.1.TORRE DEL MARISSA, 10.1. FUENGIROLASSA. TIISTAIN RYHMÄ ALOITTAA KOLMANNELLA VIIKOLLA 15.1. (MYÖS AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA) Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Minulla on yksi tunnussana ja se on filosofiakahvilan nimi: basanos. Sanalla on erityinen asema filosofian historiassa. Basanos oli koetinkivi, jolla kokeiltiin, onko kulta aitoa. Kivi jolla koetellaan, arvioinnin väline. Sokrateesta käytettiin tätä sanaa, koska hänen tekonsa ja puheensa tekivät elämisen tavasta uudenlaisen huomion kohteen. Vaikka emme haluaisi tai jaksaisi olla sokraattisia, tämä kokeen ja elämän välinen suhde on yhä mielenkiintoinen – jotakin jossa voi nähdä mahdollisuuksia.

Haluaisin tuoda esiin elämäntavan – ja siihen liittyvän kysymyksen – kaikessa arkipäiväisyydessään. Voisimme kehitellä arkipäivän filosofiaa, kysyä millaista on jokapäiväinen elämämme. Tämän ei tarvitse silti tarkoittaa, että huomio kiinnittyy vain yksityiseen sfääriin, esimerkiksi kotiin ja perheeseen. Voisimme uudestaan muistuttaa itseämme siitä, että yksityinen on yleistä, poliittista.

Arkipäivän filosofia voisi yrittää tuoda esiin jokapäiväisen jokapäiväisyyden, sen rutiininomaisuuden ja sen epäilyttyvävyyden. Samalla se voisi osoittaa, että tavanomainen, toistuva, arkipäiväinen valinta tai ele voi olla yhteiskunnallisesti merkittävä tai vaarallinen. Kuvittelen siis silmieni eteen filosofian, joka näyttäisi elämäntavan arkisen ja yhteiskunnallisen aspektin – yhdessä ja erikseen.

Jotta elämä ja olemisen tapa voisi olla vakavan huomion ja arvioinnin kohteena, tarvitaan koetinkiveä, testaamista ja seulomista. Ihmisen on voitava arvioida, mikä on hyvää tai huonoa siinä mitä hän tekee ja miten hän elää. Koetteleminen ja testaaminen on jatkuvaa; se toistetaan. Koe synnyttää toisenlaisen elämän, sillä siitä tulee elämäntapa, elämää organisoiva periaate. Elämä on toisenlainen, koska enää ei voi vaipua ajattelemattomuuteen.

Kun kokeesta tekee elämäntavan, maailma näyttäytyy uudessa valossa. Elämä ei ole vain sattumuksia, vaan se on jotain jota harjoitetaan ja jonka kautta muokkaamme

itseämme. Koe tekee mahdolliseksi erityisen kokemuksen, jonka kautta opimme itsestämme ja jonka kautta voimme muuttaa jotain. Jos filosofia on vielä harjoitusta ja jos filosofin kädessä on vielä koetinkivi, olemme ehkä lähempänä taidetta kuin tiedettä: laajennamme kokemuksen mahdollisuuksia. Emme yksinkertaisesti kysy, millainen on maailma. Kysymme, mitä uutta voisimme keksiä ja luoda.

Välillä tämä työ on vain pysähtymistä yhden ja toisen ajatuksen, teon tai tekemättömyyden eteen. Miten kuvata filosofoimista, joka on koettelemista? Joku ottaa käteen esineen ja kysyy: ”Mikä on tämän esineen käyttö, sen hyöty, sen arvo?” Monesti filosofi vaikuttaa ulkopuolisesta sellaiselta, jonka kädessä on vasara ja näyttää siltä, ettei hän tiedä, mitä sillä voi tehdä. Huvittuneisuus voi joskus paljastaa ihmisten tietämättömyyden tai ainakin varomattomuuden. Pysähtynyt vasaran pitelijä saattaa keksiä uusia käyttöjä.

Kun filosofoimme, yritämme nähdä jotain. Valitettavasti se tarkoittaa, että on yritettävä nähdä oudot hedelmät puissa. On nähtävä hedelmien outous. Margaret Atwoodin visioimassa dystopiassa The Handamaid's Tale opastetetaan uuteen yhteiskuntaan: ”Tämä ei ole teistä tavanomaista, mutta ajan myötä se on tavanomaista (ordinary).” Ajan myötä muurilla roikkuvat kuolleet ovat osa maisemaa. Tässä on kaikki: jokapäiväisyys ja sen vaarallisuus, jokapäiväisen elämän poliittinen ulottuvuus ja kokijan vaipuminen ajattelemattomuuteen. Tätä vastaan nousee arkipäivän filosofia. On noustava. Nolite te bastardes carborundorum.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kompastuskiven valmistamisesta

(Peter Lorre/ Lotte Lenya Kevään herääminen 1929)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Olen puhunut koetinkivistä. Olen laiminlyönyt toiset kivet, kompastuskivet. Todellakin voi puhua laiminlyönnistä, sillä jos tahdomme ajatella, muuttaa jotakin tilannetta, antaa jollekin mahdollisuudelle tilaa, jollekin elävälle happea, olla kriitikoita, emme saa vain heittää ilmaan kauniita lauseita. Meidän on valmistettava kompastuskiviä. Kenelle, mille? Tyhmyydelle, tietenkin. Mutta haluan olla täsmällisempi, mahdollisimman konkreettinen.

Tyhmyys ei ole tietämättömyyttä eikä aina edes ajattelemattomuutta. Voi olla, että ihminen soveltaa jotain tietoa toiminnassaan, seuraa jotain logiikkaa, järkeistää toimintaansa ja on silti tyhmä. Tyhmyys on kykenemättömyyttä arvioida analyysin, ajatuksen, tiedon tai totuuden arvoa ja merkitystä, niiden seurauksia. Arvostettu kanadalainen ekonomi Jean-Luc Migué ehdottaa, että pariskunnasta tehtäisiin yritys. Tarkoitus on analysoida pariskuntaa, esim. avioparia, yrityksenä ja tehdä siitä yritys, tuotantoyksikkö. Hän kysyy, mikä on pariskunta muuta kuin kahden osapuolen sopimus, joka koskee hankintoja ja saatujen hyötyjen jakamista. On tietenkin mahdollista analysoida pariskuntaa näin ja on mahdollista, että jotkut pariskunnat tekevät näin. Kukaan ei voi sanoa, että tämä olisi täydellistä rationaalisuuden puutetta. Mutta se voi silti olla tyhmää.

Kompastuskivi on – sen pitäisi olla – jokin hidaste, vaikeuttaja, pysäyttäjä toimijalle, joka mahdollisesti toimii täydellisen rationaalisesti, mutta arvaamatta tekemisensä vaarallisuutta, sen mahdollista tuhoavuutta. Tästä syystä kompastuskiven valmistaminen tai kritiikki vaativat muutakin kuin typeryyden, älyttömyyden ilmiantamista. Se on tarttumista rationalisoinnin muotoihin. Haluan tehdä vaikeaksi monen työn, esimerkiksi sosiaalityöntekijän tai lääkärin. Sitä tarkoittaa kompastuskiven tekeminen.

Otan yhden esimerkin ja teen sen yksinkertaistaen, luonnosmaisesti: koulutuksen. Kouluissa ollaan ennen ja nykyisin oltu onnettomia, mahdollisesti ainakin osittain eri syistä. Ennen koulu, autoritaarinen laitos par exellence, valmensi kuuliaisuuteen, kuriin, paikallaanistumiseen ja kehon kontrolloimiseen. Oppilaita valmistettiin tehtaisiin, liukuhihnalle. Tämän autoritaarisen laitoksen aiheuttamaa onnettomuutta dramatisoi hyvin esimerkiksi Frank Wedekindin näytelmä Kevään herääminen (1891). Nykyisin kärsivät myös kurittomat lapset. Koululaitosta pohditaan, siihen liittyviä asioita problematisoidaan eri maissa, osittain myös tuon onnettomuuden, kärsimisen takia. Monissa ehdotuksissa, ideoissa, on mukana pehmentämislinja: ei ulkoaoppimiselle, ei auktoriteettiopettajalle jne. Mutta tunnistetaanko rationaalisuuden tai rationalisoinnin muoto, joka tässä on mukana?

Joskus näiden ehdotusten lukemiseksi kannattaa kiinnittää huomiota esimerkiksi siihen, mitä oppiaineita korostetaan. Esimerkiksi historian merkitys tuntuu vähenevän. Espanjaan halutaan taloustieto. Idea ei ole yhdenkään hallituksen, se on OECD:n (Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö) ehdotus. Sama laitos järjestää kuuluisat PISA-tutkimukset. Jos ennen koulun malli oli armeija, kuritekniikan ensimmäisen, esimerkillinen kehittäjä, nyt idea, malli, on hyvin paljon joustava, sopeutuva homo economicus, sama joka oli Jean-Luc Miguélla mielessä, kun kehitti ajatusta ”ideaalipariskunnasta”.

Jos ei vaikuttavaa rationaalisuuden muotoa (ekonomista ajattelua) tunnisteta, niin eikö se merkitse, että tuomme kouluihin samat vaikutukset ja tuskan muodot, kärsimyksen ilmentymät, kuin työpaikoille, yrityksiin? Eikö se ole jo nähtävissä? Eikö kilpailu ole lisääntynyt, tuonut kouluihin uudenlaista väsymystä, toisenlaista kuin Wedekindin hahmojen seksuaalinen turhautuminen?

Kompastuskiven tekeminen merkitsee, etten ehdota mitään uudistusta, vaan teen uudistuksen valmistamisen vaikeammaksi. Yritän näin mahdollistaa, että ajateltaisiin oikeasti, ei ajateltaisi sitä mitä ollaan opittu ajattelemaan. Niin kuin huomaatte, olen vakava herra: haluan vähentää kevytmielisyyttä.

P.S.

Jos joku on kiinnostunut, on filosofiakahvilaankin osallistunut Juhani Räsänen (et co) problematisoinut mielenkiintoisella tavalla koulua ja koulumaailmaa. Olen ainakin siitä yhtä mieltä, että ei tiedetä, mitä ovat vahvuudet tai hyveet. Se on koko länsimaalaista maailmaa koskeva ongelma, osa meidän kulttuuriamme. Olen viitannut tähän monta kertaa: moraalikysymykset liitetään oikeuksiin, ei hyveisiin. Elämme oikeuksien ja velvollisuuksien systeemissä. Emme enää tiedä mitä oli hyve. Ks. http://juhanirsnen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/220118-koulupotilaan-ongelmana-tarkoituksettomuus ja http://www.syvienvahvuuksienkoulu.fi/

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA 7.MAALISKUUTA. PAIKKA: RAVINTOLA KUKKO, SAUNAN TERASSI. AIKA: KLO 13.30. AIHE: IDEOLOGIAT, NAAMIOT, KARNEVAALIT.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Koettelun ideasta

(Tekijä: Klaus Welp)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä oli sofia, viisaus, jonka ystäviä filosofit sanoivat olevansa? François Châtelet kertoo, että viisaus oli puhetta, jonka kuulijat tunsivat olevansa samaa mieltä ja jonka ohjeistukset ihmiset halusivat ottaa käyttäytymisensä ohjenuoriksi. Viisaus ei siis ollut pelkästään oikeaksi uskottua teoreettista tietoa; se ei ollut vain ajattelutapa, vaan myös tapa ohjata omaa toimintaansa. Viisaus oli tarkalleen ottaen tapa sovittaa yhteen, saattaa sopusointuun ajattelu ja toiminta.

Viisauden ystävyys merkitsi käytöksen ja ideoiden asettamista kokeeseen. Platonin dialogien kuvaamat tapahtumat ovat kuvauksia kokeista, kyselyistä, punnituksista. Aikalaisten sana oli elenkhos, joka tuli verbistä elenkhein, panna häpeämään, osoittaa vääräksi. Mutta koe tai koettelemus ei ollut sana, joka liittyi vain keskustelutilanteisiin. Kokeen idea oli yleinen kreikkalaisten myyteissä, tragedioissa ja romaaneissa. Filosofian kannalta mielenkiintoinen sen merkitys on menipposlaisessa satiirissa: siinä koetellaan ideaa ja idean kantajaa, idean hahmoa, idean ihmistä.

Sokrateen basanos, koetinkivi, pyrki tutkimaan sitä, missä määrin jonkun logos, sanat ja ergon, teot, ovat sopusoinnussa keskenään; tarkoitus oli siis tutkia viisautta, sitä onko ajattelu ja toiminta sovitettu yhteen. Myös kyynikoille koe oli tärkeä keino päästä totuuteen, mutta kyse ei ollut niin paljon dialogista kuin itsensä alistamisesta tai asettumisesta alttiiksi myrskylle, epäoikeudenmukaisuudelle ja herjauksille. Kyynikko testaa omia kykyjään ja voimiaan. Stoalaisille testi, koetteleminen, oli harjoitus, joka kohdistettiin mielikuvaan, phantasia. Tarkoitus oli arvioida, ovatko mielikuvat ja niihin liittyvät impulssit sopivia ja sellaisia, joista kannattaa välittää.

Sekä kyynikkojen että stoalaisten ajattelussa koko elämä on koe, oppimista, harjaantumista kokeen kautta. Koe on tapa kohdata elämä, mutta myös elämäntapa. Myöhemmin tieteen kehittymisen myötä koe on alkanut merkitä toisenlaista asiaa. Teemme kokeita tunteaksemme maailman. Filosofeille maailma oli kokeen paikka; se oli koe, testi.

Koetellessa ihminen asettaa itselleen kysymyksiä arvioidakseen mihin pystyy. Jos viisaus on maali, rakkauden kohde, ystävyys on rata. Filosofi on joku, joka yrittää pysyä radalla, tehdä radan. Koe on keino sijoittaa itsensä radalle, tietää missä on menossa; se on diagnoosin tekemistä itsestä ja omasta tilanteestaan. Koe on siis keino mahdollistaa suhde totuuteen: suhdettamme ja sitä kautta meitä muokkaava harjoitus.

Minun koetinkivikysymykseni: Onko tämä tai tuo hedelmällistä? Etiikka tai olemassaolon estetiikka on arviointia, punnitsemista, koettelemista; se arvioi erilaisia olemassaolon tapoja. Onko tämä tai tuo olemassaolon tapa parempi? Arviointiin tarvitaan kriteeriä tai apuvälinettä ja siksi kysyn, onko tämä tai tuo hedelmällistä.

Sana ”hedelmällinen” on paljastava. En kysy, onko tämä tai tuo hyvää tai pahaa, vaan onko se hedelmällistä, auttaako se, synnyttääkö se. Luovun siis sellaisesta tuomitsevasta dikotomiasta, joka näkee asiat mustavalkoisina. Joku lähtökohtaisesti ”paha” asia, esimerkiksi kipu tai vastoinkäyminen, voi olla hedelmällinen.

Sana paljastaa myös toisen aspektin. On olemassa aina kaksi suuta, sekä meissä että maailmassa. Toinen on köyhdyttävien, sterilisoivien, kuolettavien voimien suu. Toinen on elävöittävien, synnyttävien voimien suu. Se on enemmän voimissaan, se on voitolla, jota enemmän ruokimme. Sana ”hedelmällinen” paljastaa siis, kenen puolella ollaan.

Jokin idea ei ole aina ja kaikissa tapauksissa hedelmällinen. Täytyy selvittää, kenelle se on hedelmällinen ja missä. Joskus hedelmällistä ei ole ei ole idea sinänsä, vaan se mitä tapahtuu idean ja toisen idean välillä. Hedelmällisyyden arvioiminen ei ole siis helppoa; ei ole kaikkiin tilanteisiin sopivia standarteja. Kaikki tapaukset pitää arvioida erikseen.

Kysymys ja koe, jolle alistamme idean, ei koske ideaa sellaisenaan, ainakaan pelkästään. Me emme yksinkertaisesti kysy, onko tämä tai tuo hyvä idea. Me kysymme, onko idea hedelmällinen meissä.

Huolen aihe ei ole, tulemmeko me viisaiksi siinä mielessä, että puhumme kaikkien mielestä viisaita asioita. Tärkeää eivät ole reseptit. Olennaista ei ole olla viisas, vaan päästä osalliseksi viisaudesta; silloin ajatus tai totuus ei ole vain sanoja, vaan myös tekoja. Mikä on tämän kannalta tärkeää? Vastaukseni on lyhyt, yksinkertainen ja vaativa: koe.

Sokrates ja koetinkivi

(Logon suunnittelija: Klaus Welp)


Oli aika jolloin Sokrates näyttäytyi minulle vastenmielisenä ihmisten kiusaajana. Pidin häntä teennäisenä jaarittelijana ja epäolennaisten asioiden inttäjänä. Olin tarpeeksi sivistynyt tietääkseni, että on monta Sokratesta – Platonin monikasvoiset sokrateet, Xenopheen Sokrates, Nietzschen vähintään kaksi sokratesta... Olin myös tietoinen, että työntäessäni Sokratesta luotani paljastin hänen viettelevyytensä; lopulta hän on filosofian sankari, sankari-filosofi.

Jokainen filosofi luo jonkun (vaikka salaisen) suhteen Sokrateen hahmoon ja hänen sanoihinsa. Hän on esimerkki rohkeudesta, jopa uhrautumisesta. Hänen jälkeensä tulleet eivät ole voineet muuta kuin laskea katseensa. On haluttu katsoa Sokratesta ikään kuin filosofian primitiivisenä muotona. Sokrates ei kirjoittanut mitään. Sitäkin pidetään melkein merkkinä alkukantaisuudesta. On haluttu nähdä Sokrates erityisen sokraattisen metodin isänä. Olihan hän sentään taitava väittelijä ja kyselijä. Halveksiva tai kunnioittava suhde ovat melkein samanlaisia, koska niihin molempiin sisältyy maahan lasketun katseen sokeus: ei tahdota nähdä rohkeutta.

Mistä Sokrateen rohkeudessa oli kyse? Se ei ilmentynyt pelkästään loppusuoralla, oikeuden edessä, kun häntä uhkasi kuolema tai maanpako. Hän oli rohkea, koska hän teki sanoistaan kiviä. Sokrates tahtoi, että hänen puheensa eivät olisi vain sanoja, vaan koetinkiviä. Basanos, koetinkivi, oli Sokrateelle muuta kun kivi, jonka avulla testataan metallin aitoutta. Koettelu oli Sokrateen filosofian ydin. Hän tahtoi koetella oman totuutensa ja muiden totuuksien kestävyyttä.

Sokrateen kysely ei siis ollut vain teknistä taituruutta, ovelaa menettelyä, ihmisten kiusaamista. Hän halusi asettaa ihmiset vaikeaan tilanteeseen, katsomaan omaa elämäänsä, kohtaamaan itsensä. Tarkoitus oli asettaa vastakkain ihmisen sanat ja hänen tekonsa, mitata missä määrin ne ovat tasapainossa, harmonisessa suhteessa toisiinsa. Totuus, jota Sokrates kumppaniensa kanssa etsi, ei ollut ready-made, valmis totuus joka vain odottaa keksimistään; se oli jotain joka luotiin vaikeassa kohtaamisessa itsensä ja toisten kanssa.

Totuus oli epämukavan tilanteen inhottava seuraus: ihmiset näkivät, etteivät he tienneet mitään ja mikä pahinta he eivät huolehtineet olennaisesta, itsestään ja elämästään. Lopulta Sokrates puolustuspuheessaan sanoo vain tämän: Te huolehditte omaisuuksistanne, ette sieluistanne.
Sana koetinkivi ei ole siis pieni. Kuka tahansa joka kuvittelee ajatustensa ja näkökulmiensa olevan koetinkiviä, on suureellinen. Jos hän pistää sanan teoksensa tai blogin nimeen, hän on vähintäänkin hiukan mahtipontinen. Heti ajatellaan: ”Luulee kai olevansa Sokrates.”

En luule olevani Sokrates. Kuitenkin filosofia on tehnyt siinä mielessä tehtävänsä, että olen onnistunut tekemään itsestäni hiukan vaatimattomamman. En enää tee niin kevytmielisen halveksivia eleitä torjuakseni luotani ruman kreikkalaisen. Lopulta olen uskaltautunut omimaan sanan basanos, koska olen onnistunut muuttamaan itseäni.

Sokrates teki sanoistaan koetinkiviä ja ajattelusta tekoja. Tätä esimerkkiä on vaikea seurata ja sitä täytyy seurata. Miten filosofoimisella olisi muuten merkitystä? Jos kopautamme kivellä sanaa, tarkoitus on kuulla, onko se ontto.

Olen huolissani. En vain itsestäni... Haluaako joku poimia koetinkiven kädestäni? Minunkin lähtökohtani on kopautella kivellä sanoja ja asioita. Kysyn: Onko tämä tai tuo olemisen tapa parempi? Mitä kriteeriä voimme käyttää sen arvioinnissa?

Video: Koetinkiven idea

Kokeellinen filosofia

Filosofia on kokeellista. Sen on syytä olla kokeellista. Filosofisessa ajattelussa ei tarvitse olla kyse teorian luomisesta, sen rakentamisesta eikä missään tapauksessa lopullisen totuuden löytämisestä. Kokeellisuus merkitsee sitä, ettei pysähdy eikä kiinnity vastauksiin, mielipiteisiin. Kokeilija ei usko lopullisiin totuuksiin.

Mutta kun puhumme kokeellisuudesta filosofiassa, emme voi samastaa koetta tieteelliseen kokeeseen. Tieteessä kokeellisuus merkitsee hypoteesin testaamista; se liittyy hypoteesiin, hypoteettisyyteen. Filosofiassa kokeellisuus merkitsee enemmän seikkailuhenkeä, halua ja uskallusta mennä tuntemattomille vesille. Filosofi ei testaa hypoteesia, vaan itseään. Jos hän testaa jotain totuutta, hän testaa sitä itsessään. Joskus hän testaa, kuinka paljon totuutta hän voi kestää.

Kun filosofi koettelee voimiaan, kokeilee, kuinka paljon hän kestää ja jaksaa, hän ei etsi muuta kuin omaa mittaansa. Hän kokeilee, kuinka kauas hän voi mennä ilman hypoteesejä ja varsinkin ilman vastauksia, ilman oletuksia, ilman synteesiä.

Luonnostelemalla tällaista kokeellisen asenteen kuvaa emme ole vielä piirtäneet esiin eroja filosofien välillä. Jotkut ajattelijat ovat kokeilijoita, koska he kokeilevat erilaisia käsitteitä, ideoita – tai jopa naamioita – luodakseen niistä näkökulmia; he katsovat, miltä heidän kokemuksensa (rakkaudet, surut, vaikeudet) näyttäytyvät näiden kokeiltavien ideoiden valossa. Tällainen filosofi on tulkitsija. Mutta ajattelija voi olla kokeilija toisella tavalla; hän voi yhdistellä ideoita, käsitteitä katsoakseen, millaisia vaikutuksia uusilla virityksillä on. Tämä kokeilija synnyttää uusia kokemuksia; hän on kokija.

Erityisesti kiinnittäisin huomiota muutoksen ja kokeellisuuden yhteyteen. Filosofi on joku, joka ei irrota itseään maailmasta, nykyisyydestä, vaan liikkuu sen läpi muuttaen itseään todellisuudessa tapahtuvien muutosten kautta, yhteydessä niihin. Hän analysoi tilannetta, nostaa esiin kysymyksiä tilanteista, joita elämme; hän kysyy, mitä tapahtuu. Tällainen on epämetafyysinen ajattelija; hän ei kysy, mitä on totuus tai mitä on kauneus, vaan tarttuu siihen mitä tapahtuu.

Epämetafyysiselle - ei enää metafyysiselle - ajattelijalle kokeilu merkitsee sen tutkimista, mikä voisi muuttua, missä jokin voisi muuttua ja miten. Kun hän on kyseenalaistanut jonkun totuuden tai itsestään selvänä pidetyn asiantilan, hän jatkaa eteenpäin, kokeilee, mitä voisi tehdä uudella vapaudella.

Annan esimerkin... Elämme eräänlaista moraalista kriisiä, moraalin puutetta. Vanhat järjestelmät eivät kanna, emme usko samoihin auktoriteetteihin, samoihin koodeihin. Olemme kyseenalaistaneet meille asetetut normit. Näin olemme valloittaneet itsellemme uutta vapautta, joka on aina hämmentävää. Millainen moraali olisi nyt mahdollinen, millainen moraali olisi tarpeellinen? Tällaisessa tilanteessa kokeilija on moraalinen kokeilija, moraalin kokeilija, eetikko, siis uuden, oman etiikan luoja.

Itsekin olen tällainen ”moralisti”. Tutkin ennen kaikkea sitä, missä määrin voimme irrottaa itsemme ihmisluonnon ideasta. Kun meillä on idea siitä, mikä ihminen on, sovitamme itseämme sen sisällyttämään normiin. Tällainen sitoutuminen johtaa moraalin, tarkemmin sanottuna etiikan puutteeseen; me pystymme sanomaan ”mitä on”, emme ”mitä voi olla”. Yritän myös kokeilla, tutkia, missä määrin etiikkaan voi luoda tyyliä. Olemme hyvin kauan kysyneet itseltämme, mitä meidän täytyy tehdä ja mihin sääntöihin alistua. On tarpeellista kysyä nyt, miten meidän täytyy tehdä. Ehkä moraali voi joskus olla muutakin kuin sääntötaulu, tuomitsijan kriiteeristö.

Mitä ovat koetinkivet?

Koetinkivet ovat kiviä, joilla kokeillaan, onko metalli kultaa. Pieni napautus riittää. Haluan, että sanani ovat koetinkiviä. Kreikkalaisilla käyttivät koetinkivestä sanaa basanos. He ajattelivat myös sanan voivan olla "basanos". Esimerkkinä siitä on Sokrates, joka koetteli, kokeili sanoillaan, pakotti kuulijat kysymään itseltään epämukavia kysymyksiä.

Tarkoitukseni on julkaista blogissani mm. Aurinkorannikolla pidettävän suomalaisen filosofiakahvilan istuntojen alustukset. Ne ovat pelkkiä muistiinpanoja, eivät viimeisteltyjä esseitä. Mutta tarkoitus on, että ne napauttavat ja koettavat.