Filosofia on toimintaa

Filosofia on toimintaa. Sen lihallisuus ja todellisuus on käytännössä, askeesissa, kokeessa. On olemassa vastavuoroinen suhde sen välillä miten hallitsee itseään ja miten kohtaa maailman tapahtumat. On työskenneltävä itsensä kanssa ja pysyttävä lujana. Ei ole vain vaarallisia viruksia, vaan myös oma tyhmyytemme, josta kykenemme fantasioimaan itsellemme ylpeyden aiheen. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Todellisuus filosofiassa

Jules Bastien-Lepage: Diogenes

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio, Fuengirola klo 16.00

TIISTAISIN EI OLE! (ainakaan vielä)

Mitä on todellisuus filosofiassa? Onko tämä edes hyvä kysymys? Joskus näyttää siltä, että filosofinen teksti kuvaa todellisuutta tai kysyy jotain todellisuudesta. Ainakin jollain tasolla Sokrateen kysymykset kiinnittyvät todellisuuteen, kun hän kysyy, mitä on tämä tai tuo. Nämä kysymykset eivät ole silti kokonaan tiedollisia; niitä ei synnytä tiedollinen uteliaisuus. Tarkoitus oli kehittää kuulijan sielua. Tämän kasvatustyön päämäärä oli sekä eettinen että poliittinen. Kun Immanuel Kant viimeisissä kirjoituksissaan kysyi, onko olemassa edistystä (ihmiselle), hän kiinnitti kysymyksen todellisuuteen; hän yritti nähdä, oliko edistyksestä löydettävissä merkkejä todellisuudessa, jossain tapahtumassa. Tässäkään motivaatiota ei voi kuvata pelkästään tiedolliseksi.

Voisimme puhua filosofisen puheen monitasoisuudesta tai kolmiulotteisuudesta. Tiedollisen kysymyksen rinnalla, sen sisällä, on eettinen ja poliittinen aspekti. Emme silti osaisi vastata, mitä todellisuus on filosofiassa. Osaisimme sanoa vain, että tilanne on erilainen kuin tieteessä. Kolmiulotteisuuden mainitseminen ei ole silti turhaa. Se antaa vihjeitä siitä, että kysymys on muotoiltu huonosti ja epätarkasti.

Kun filosofi on kiinnostunut kaupungin ongelmasta, politiikasta, hän ei tyydy sanaan (logos). Hänen täytyy osallistua. Filosofilla on tunne, että pitää olla muutakin kuin sanoja: täytyy olla tekoja (ergon). Ehkä ei ole syytä kysyä, mitä todellisuus on filosofialle. Voisimme kysyä, mikä on filosofian todellisuus, mitä on filosofisen sanomisen todellisuus. Silloin ei ole kyse siitä todellisesta, mihin filosofia on suhteessa. Kyse ei ole siitä, mitä on se todellinen maailmassa, johon viitaten voimme sanoa, onko filosofin puhe totta vai ei.

Miten filosofia ei olisi turhaa ja tyhjää puhetta? Jotta filosofia ei olisi tyhjää ja se olisi todellista, se on muutakin kuin puhetta. Todellisuus on koe, jolle se alistuu tullakseen todelliseksi. Platonin kuuluisassa seitsemännessä kirjeessä tämä todellisuus, koe, on siinä, että filosofi kohdistaa puheensa vallanpitäjälle.

Ehkä kysymys voisi olla, miten filosofiasta tulee todellista, miten se kaivertuu todellisuuteen. Todellisuutta ei vain tutkita. Sitä muutetaan, ainakin jos filosofia on todellista. Filosofia ei vain puhu opittuja asioita tai viisauksia; se on työtä, harjoitusta. Vain askeesin, harjoituksen, kautta se tulee todelliseksi ja vaikuttaa todellisuuteen.

Kun Platon puhuu vallanpitäjälle, hän ei sano totuutta kaupungista ja perustuslaista. Hän yrittää vaikuttaa vallanpitäjän olemisen tapaan ja siihen voi vaikuttaa vain harjoituksen avulla. Harjoituksen avulla hän yrittää näyttää tyrannille, mikä filosofian  to pragma auto (”asia sinänsä”, se mihin sana viittaa, cosa en sí, lo real/the real). Filosofian pragma on pragmata, erilaiset käytännöt ja harjoitukset. Tällainen näkemys filosofiasta ei ole kokonaan kadonnut. Wittgenstein ajatteli, että filosofi on kuin arkkitehti: hän työskentelee itsensä kanssa, omien tulkintojensa kanssa.

Näiden harjoitusten tarkoitus on, että ihminen vaikuttaa itseensä. Tämä on johtanut siihen, että filosofinen teksti voi olla meditaatiota, vaikka sen yhdellä tasolla yrittäisikin demonstroida jotain.  Filosofinen ajattelu muuttaa ensin ajattelijaa itseään ja vaikuttaa sitä kautta todellisuuteen.

Kun puhumme todellisuudesta filosofiassa, eteemme tulee siis idea kokeesta. Tieteentekijät tekevät kokeita saadakseen tietää jotain todellisuudesta. Filosofiassa todellisuus on koe. Se on jotain, joka on uskallettava kohdata.  Platon neuvoo kahdeksannessa kirjeessä syrakusalaisia, kun alue on jo ajautunut sisällissotaan. Hän ajattelee, että hänen neuvonsa, sanomansa totuus tulee todistetuksi, kun todellisuus osoittaa sen. Todellisuus todistaa, mutta vasta tulevaisuudessa, kun asukkaat ovat tehneet neuvosta totta.

Teckhne tou biou, elämisen taito, joka vaatii harjoitusta, merkitsi kerran kykyä vastaanottaa ja käsitellä tapahtumia, joita kohtaa elämässä. Todellisuus filosofiassa oli tulevia tapahtumia, jotka olivat ainakin potentiaalisesti koe ja koettelemus. Filosofiassa todellisuutta ei vain haluttua tuntea, vaan se haluttiin kestää.

P.S. Tässä muistiinpanossa on kahden muun aiheen alkio. On otettava aiheeksi filosofian ja politiikan suhde. Toinen aihe on tekniikat, joita filosofit (ja muut) ovat käyttäneet valmentautuakseen todellisuutta varten. Näitä aiheita tullaan ainakin sivuamaan tulevassa Filosofiset pidot II - tapahtumassa (Hämmennyksen filosofia, epävarmuuden etiikka)

SAM SANDQVIST LUENNOI TORRE DEL MARISSA (Con Corazónmari, C/El Copo)
AIHE: KASVUN RAJAT
AIKA: 20. LOKAKUUTA KLO 16.30

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kaikki on koetta

Kaikki on koetta. Esimerkiksi yksinäisyys. Se näyttää monta kertaa, missä määrin on roolinsa vanki, tyhjä ilman roolia. Ystävyys on myös koe, tietenkin... ”Elämästä tuli harjoitus, siinä sen mieli”, kirjoitti Mirkka Rekola.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Koettelun ideasta

(Tekijä: Klaus Welp)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä oli sofia, viisaus, jonka ystäviä filosofit sanoivat olevansa? François Châtelet kertoo, että viisaus oli puhetta, jonka kuulijat tunsivat olevansa samaa mieltä ja jonka ohjeistukset ihmiset halusivat ottaa käyttäytymisensä ohjenuoriksi. Viisaus ei siis ollut pelkästään oikeaksi uskottua teoreettista tietoa; se ei ollut vain ajattelutapa, vaan myös tapa ohjata omaa toimintaansa. Viisaus oli tarkalleen ottaen tapa sovittaa yhteen, saattaa sopusointuun ajattelu ja toiminta.

Viisauden ystävyys merkitsi käytöksen ja ideoiden asettamista kokeeseen. Platonin dialogien kuvaamat tapahtumat ovat kuvauksia kokeista, kyselyistä, punnituksista. Aikalaisten sana oli elenkhos, joka tuli verbistä elenkhein, panna häpeämään, osoittaa vääräksi. Mutta koe tai koettelemus ei ollut sana, joka liittyi vain keskustelutilanteisiin. Kokeen idea oli yleinen kreikkalaisten myyteissä, tragedioissa ja romaaneissa. Filosofian kannalta mielenkiintoinen sen merkitys on menipposlaisessa satiirissa: siinä koetellaan ideaa ja idean kantajaa, idean hahmoa, idean ihmistä.

Sokrateen basanos, koetinkivi, pyrki tutkimaan sitä, missä määrin jonkun logos, sanat ja ergon, teot, ovat sopusoinnussa keskenään; tarkoitus oli siis tutkia viisautta, sitä onko ajattelu ja toiminta sovitettu yhteen. Myös kyynikoille koe oli tärkeä keino päästä totuuteen, mutta kyse ei ollut niin paljon dialogista kuin itsensä alistamisesta tai asettumisesta alttiiksi myrskylle, epäoikeudenmukaisuudelle ja herjauksille. Kyynikko testaa omia kykyjään ja voimiaan. Stoalaisille testi, koetteleminen, oli harjoitus, joka kohdistettiin mielikuvaan, phantasia. Tarkoitus oli arvioida, ovatko mielikuvat ja niihin liittyvät impulssit sopivia ja sellaisia, joista kannattaa välittää.

Sekä kyynikkojen että stoalaisten ajattelussa koko elämä on koe, oppimista, harjaantumista kokeen kautta. Koe on tapa kohdata elämä, mutta myös elämäntapa. Myöhemmin tieteen kehittymisen myötä koe on alkanut merkitä toisenlaista asiaa. Teemme kokeita tunteaksemme maailman. Filosofeille maailma oli kokeen paikka; se oli koe, testi.

Koetellessa ihminen asettaa itselleen kysymyksiä arvioidakseen mihin pystyy. Jos viisaus on maali, rakkauden kohde, ystävyys on rata. Filosofi on joku, joka yrittää pysyä radalla, tehdä radan. Koe on keino sijoittaa itsensä radalle, tietää missä on menossa; se on diagnoosin tekemistä itsestä ja omasta tilanteestaan. Koe on siis keino mahdollistaa suhde totuuteen: suhdettamme ja sitä kautta meitä muokkaava harjoitus.

Minun koetinkivikysymykseni: Onko tämä tai tuo hedelmällistä? Etiikka tai olemassaolon estetiikka on arviointia, punnitsemista, koettelemista; se arvioi erilaisia olemassaolon tapoja. Onko tämä tai tuo olemassaolon tapa parempi? Arviointiin tarvitaan kriteeriä tai apuvälinettä ja siksi kysyn, onko tämä tai tuo hedelmällistä.

Sana ”hedelmällinen” on paljastava. En kysy, onko tämä tai tuo hyvää tai pahaa, vaan onko se hedelmällistä, auttaako se, synnyttääkö se. Luovun siis sellaisesta tuomitsevasta dikotomiasta, joka näkee asiat mustavalkoisina. Joku lähtökohtaisesti ”paha” asia, esimerkiksi kipu tai vastoinkäyminen, voi olla hedelmällinen.

Sana paljastaa myös toisen aspektin. On olemassa aina kaksi suuta, sekä meissä että maailmassa. Toinen on köyhdyttävien, sterilisoivien, kuolettavien voimien suu. Toinen on elävöittävien, synnyttävien voimien suu. Se on enemmän voimissaan, se on voitolla, jota enemmän ruokimme. Sana ”hedelmällinen” paljastaa siis, kenen puolella ollaan.

Jokin idea ei ole aina ja kaikissa tapauksissa hedelmällinen. Täytyy selvittää, kenelle se on hedelmällinen ja missä. Joskus hedelmällistä ei ole ei ole idea sinänsä, vaan se mitä tapahtuu idean ja toisen idean välillä. Hedelmällisyyden arvioiminen ei ole siis helppoa; ei ole kaikkiin tilanteisiin sopivia standarteja. Kaikki tapaukset pitää arvioida erikseen.

Kysymys ja koe, jolle alistamme idean, ei koske ideaa sellaisenaan, ainakaan pelkästään. Me emme yksinkertaisesti kysy, onko tämä tai tuo hyvä idea. Me kysymme, onko idea hedelmällinen meissä.

Huolen aihe ei ole, tulemmeko me viisaiksi siinä mielessä, että puhumme kaikkien mielestä viisaita asioita. Tärkeää eivät ole reseptit. Olennaista ei ole olla viisas, vaan päästä osalliseksi viisaudesta; silloin ajatus tai totuus ei ole vain sanoja, vaan myös tekoja. Mikä on tämän kannalta tärkeää? Vastaukseni on lyhyt, yksinkertainen ja vaativa: koe.

Itselleen nauraminen

(Gaston Bachelard)
Palaan aina kokeen ja testin ideaan. Lopulta filosofoiminen – jos tätä sanaa voi nykyään käyttää häpeilemättä – on itsensä testaamista, itsensä asettamista koetukselle. Vapautta kaipaava, mahdollisesti hullu, ihminen kokeilee omien hyveidensä kestävyyttä, mutta myös mielivaltaisia rajoja; hän kysyy: ”Missä määrin voimme mennä mielivaltaisten rajojen yli?” Hänkin kysyy, mitä pitäisi tehdä. Tähän hänellä on jo vastaus. Meidän on muutettava itsemme: suhteemme asioihin, ihmisiin...

Kysymys johon hänellä ei voi olla valmista vastausta on tämä: ”Miten sen teemme?” Tuhota itsessään vakaumukset ja pysyvät ajatustottumukset – tässä on hänen henkinen harjoituksensa. Tämä tuhoava harjoitus on samalla hyvin positiivinen, jopa iloinen hanke, sillä sen avulla mennään ulos, asetettujen rajojen yli. Siinä on mukana iloa, naurua.

Gaston Bachelard totesi muistini mukaan Tulen psykonalyysi –nimisen kirjan johdannossa, että on hävitettävä vakaumukset ja totutut tavat. Hän sanoi tätä kritiikin harjoittamista itselleen nauramiseksi. Miten minä ymmärrän sen? Vakaumustensa tuhoaminen on itselleen nauramista. Se ei välttämättä merkitse, ettei enää luota itseensä. Itseensä luottaminen voi merkitä epäilyä, joka kohdistuu valmiisiin selityksiin, vakiintuneisiin vastauksiin.

Jos ajattelu tähtää itselleen nauramiseen, ajattelijan on selvitettävä, pystyykö hän nauramaan itselleen. Hänen on testattava itseään. Ajattelijan on opittava itsensä, tunnettava itsensä, mutta se ei vaadi introspektiota, vaan omien kykyjensä, voimiensa ja kestävyytensä koettelemista...