Kutsu

 

Puhe tai kirjoitus voi rakentaa muuria. Niiden tarkoitus ei aina ole kommunikointi ja paremman maailman luominen niin kuin kaikkein lapsenuskoisemmat ajattelevat.

Nimeni on Pasi Färm ja tämän blogin nimi on Pasi Färmin koetinkivet. Lokakuusta huhtikuun loppuun julkaisut ovat filosofiakahvilan (jonka olen nimennyt Filosofiakahvila Basanokseksi) alustusmuistiinpanoja. Minua ei haittaa, jos minua ei ymmärretä, minulle suututaan tai ajatellaan, että olen liian marxilainen tai etten ole tarpeeksi marxilainen. Minua haittaisi, jos alustukseni loisivat muuria.

Haluan kutsua ihmiset ajattelemaan. Muurissa, jota en halua tehdä, lukee: ”Teillä ei ole pääsyä ajattelun valtakuntaan.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Basanos

FILOSOFIAKAHVILA ALOITTAA TAMMIKUUN TOISELLA VIIKOLLA 9.1.TORRE DEL MARISSA, 10.1. FUENGIROLASSA. TIISTAIN RYHMÄ ALOITTAA KOLMANNELLA VIIKOLLA 15.1. (MYÖS AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA) Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Minulla on yksi tunnussana ja se on filosofiakahvilan nimi: basanos. Sanalla on erityinen asema filosofian historiassa. Basanos oli koetinkivi, jolla kokeiltiin, onko kulta aitoa. Kivi jolla koetellaan, arvioinnin väline. Sokrateesta käytettiin tätä sanaa, koska hänen tekonsa ja puheensa tekivät elämisen tavasta uudenlaisen huomion kohteen. Vaikka emme haluaisi tai jaksaisi olla sokraattisia, tämä kokeen ja elämän välinen suhde on yhä mielenkiintoinen – jotakin jossa voi nähdä mahdollisuuksia.

Haluaisin tuoda esiin elämäntavan – ja siihen liittyvän kysymyksen – kaikessa arkipäiväisyydessään. Voisimme kehitellä arkipäivän filosofiaa, kysyä millaista on jokapäiväinen elämämme. Tämän ei tarvitse silti tarkoittaa, että huomio kiinnittyy vain yksityiseen sfääriin, esimerkiksi kotiin ja perheeseen. Voisimme uudestaan muistuttaa itseämme siitä, että yksityinen on yleistä, poliittista.

Arkipäivän filosofia voisi yrittää tuoda esiin jokapäiväisen jokapäiväisyyden, sen rutiininomaisuuden ja sen epäilyttyvävyyden. Samalla se voisi osoittaa, että tavanomainen, toistuva, arkipäiväinen valinta tai ele voi olla yhteiskunnallisesti merkittävä tai vaarallinen. Kuvittelen siis silmieni eteen filosofian, joka näyttäisi elämäntavan arkisen ja yhteiskunnallisen aspektin – yhdessä ja erikseen.

Jotta elämä ja olemisen tapa voisi olla vakavan huomion ja arvioinnin kohteena, tarvitaan koetinkiveä, testaamista ja seulomista. Ihmisen on voitava arvioida, mikä on hyvää tai huonoa siinä mitä hän tekee ja miten hän elää. Koetteleminen ja testaaminen on jatkuvaa; se toistetaan. Koe synnyttää toisenlaisen elämän, sillä siitä tulee elämäntapa, elämää organisoiva periaate. Elämä on toisenlainen, koska enää ei voi vaipua ajattelemattomuuteen.

Kun kokeesta tekee elämäntavan, maailma näyttäytyy uudessa valossa. Elämä ei ole vain sattumuksia, vaan se on jotain jota harjoitetaan ja jonka kautta muokkaamme

itseämme. Koe tekee mahdolliseksi erityisen kokemuksen, jonka kautta opimme itsestämme ja jonka kautta voimme muuttaa jotain. Jos filosofia on vielä harjoitusta ja jos filosofin kädessä on vielä koetinkivi, olemme ehkä lähempänä taidetta kuin tiedettä: laajennamme kokemuksen mahdollisuuksia. Emme yksinkertaisesti kysy, millainen on maailma. Kysymme, mitä uutta voisimme keksiä ja luoda.

Välillä tämä työ on vain pysähtymistä yhden ja toisen ajatuksen, teon tai tekemättömyyden eteen. Miten kuvata filosofoimista, joka on koettelemista? Joku ottaa käteen esineen ja kysyy: ”Mikä on tämän esineen käyttö, sen hyöty, sen arvo?” Monesti filosofi vaikuttaa ulkopuolisesta sellaiselta, jonka kädessä on vasara ja näyttää siltä, ettei hän tiedä, mitä sillä voi tehdä. Huvittuneisuus voi joskus paljastaa ihmisten tietämättömyyden tai ainakin varomattomuuden. Pysähtynyt vasaran pitelijä saattaa keksiä uusia käyttöjä.

Kun filosofoimme, yritämme nähdä jotain. Valitettavasti se tarkoittaa, että on yritettävä nähdä oudot hedelmät puissa. On nähtävä hedelmien outous. Margaret Atwoodin visioimassa dystopiassa The Handamaid's Tale opastetetaan uuteen yhteiskuntaan: ”Tämä ei ole teistä tavanomaista, mutta ajan myötä se on tavanomaista (ordinary).” Ajan myötä muurilla roikkuvat kuolleet ovat osa maisemaa. Tässä on kaikki: jokapäiväisyys ja sen vaarallisuus, jokapäiväisen elämän poliittinen ulottuvuus ja kokijan vaipuminen ajattelemattomuuteen. Tätä vastaan nousee arkipäivän filosofia. On noustava. Nolite te bastardes carborundorum.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Aiheet keväällä 2019

(Kuva: Sam Sandqvist)

FILOSOFIAKAHVILA ALOITTAA TAMMIKUUN TOISELLA VIIKOLLA 9.1.TORRE DEL MARISSA, 10.1. FUENGIROLASSA. TIISTAIN RYHMÄ ALOITTAA KOLMANNELLA VIIKOLLA 15.1. (MYÖS AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA)

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Tässä on suurin osa kevään aiheista (muutoksia ja lisäyksiä saattaa tulla):

1.Basanos 

2.Rasismi on essentialismia 

3.Mikä on ihailtavaa? 

4.Ihmisoikeudet vastaan valta 

5.Mikä on Espanja? 

6. Kaksi lainattua katkelmaa 

7.Gorgias tänään 

8.Arkipäivä 

9.Onko tyylillä väliä? 

10.Filosofin kuolema 

11.Sama laki härälle ja leijonalle

12.Epäilyttävät sanat 

13.Haaksirikko 

P.S. Filosofiakahvila jatkuu siis, jos olen hengissä ja jos minulla on käytössä auto.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Omakuva eli hautakirjoitus

FILOSOFIAKAHVILAA EI ENÄÄ TORSTAISIN. Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 
AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 17.4. klo 13.30. PAIKKA: KUKKO, saunan terassi, C/Maestro Pedro Calvo. AIHE: Never Again MSD

1.

Teksti tai kirja on – tai ainakin voi olla – linssi, jonka läpi näkee maailmaan. Kun se on linssi, se antaa näön. Joskus kaksi tekstiä yhdessä antavat kaksoisnäön. Kaksi tekstiä, jotka ovat syntyneet eri paikoissa, eri aikoina tarvitsematta toisiaan, kytkeytyvät yhteen, herättävät toisistaan jotain tai resonoivat salaperäisesti. Näin minulle tapahtui, kun  Judith Butlerin teos Giving an Account of Oneself ja yksi muinaisen Rooman hautakirjoitus menivät kihloihin...

2.

Butlerin kirja on ihmisen suhteesta toiseen ja siitä miten se muodostuu olennaiseksi ihmisen suhteessa itseensä. Kirjan nimi on käännös kreikkalaisesta ilmaisusta didonai logon. Platonin teksteistä löytyvä ilmaisu viittaa Sokrateen ja kuulijoidena väliseen suhteeseen. Sokrates, basanos (koetinkivi), houkutteli tai jopa pakotti ihmiset mittaamaan itseään, selittämään itsensä. Todellisuudessa tällä selittämisellä oli paljon täsmällisempi merkitys kuin Butlerin kirjassa: siinä oli kyse siitä, että ihminen tutkii ja arvioi, miten on tähän mennessä elänyt.

Yhdessä hautapiirtokirjoituksessa Tarracossa sanotaan: ”Vive laetus quique vivis...” (Elä iloisesti sinä, joka elät.)

Nämä kaksi tekstiä yhdessä, yhteistyössä, pakottivat minut esittämään kysymyksen: Onko minun selitettävä itseni, kerrottava miten olen elänyt? Tajusin, että jos olen siihen pakotettu, minun on kuviteltava itseni kuolleeksi tai kuolevaksi eli kuviteltava elämäni kokonaiseksi, sulkeutuvaksi, loppuvaksi.

3.

Ymmärsin myös, että omakuvan tekemiseen liittyy riski. Se ei ole vaikeaa vain siksi, että on vaikeaa olla rehellinen. Ihminen ei välttämättä kaunistele ja siten vääristele kuvaa. Ihminen ei aina näe itse, mikä hänessä on arvokasta. Näitä vaikeuksia pidin kuitenkin enemmän teknisinä. Varsinaiseksi vaaraksi laskin sen, että kuvasta tulee ansa. Omakuva voi muodostua laiksi ja jähmettäväksi voimaksi.

On monenlaisia tapoja kertoa itsestään. Vaikka Sokrateen kuulijoiden yritys puhua itsestään olikin eräänlainen tunnustus, se ei ollut samanlainen kuin tunnustus papin edessä; kyse ei ollut syntisyytensä tunnustamisesta. Pitäisikö minun tunnustaa syntini? Ketä se auttaisi? Ei ehkä minua itseänikään.

Minulle syntyi vaikutelma, etten ollut päättänyt tehdä omakuvaa, hautakirjoitustani. Olin aloittanut sen kirjoittamisen jo kauan aikaa sitten. Niin kaikki tekevät. He kertovat tarinaansa sekä itselleen että toisille ja rakentavat näin itseään. Pahinta on, että tämä tarina voi olla myytti, johon uskoo.

Tämä johti minut uusien kysymysten äärelle. Olisi osattava tutkia, millaista tarinaa kertoo ja opittava arvioimaan erilaisten itsetutkiskelujen merkitystä, niiden vaikutuksia. Tutkimus ei koske vain omaa napaa, sillä kertomuksen muoto ja tematiikka on osa perinnettä, omaa kulttuuriamme. On kysyttävä, mitä hyvää voisimme löytää omasta kulttuuristamme; meidän on arvioita sitä, yritettävä uudistaa sitä, irtaannuttava joistakin perinteistä.

4.

Voisin haluta hautakiveen nämä sanat: ”Vive laetus quique vivis.” Se olisi neuvo, viesti jälkipolville, hyvä tiivistys. Se saattaisi kertoa minusta enemmän kuin hyvin yksityiskohtainen piirros tai satoja sivuja pitkä omaelämäkerta.

Mutta jotain riittämätöntä tuossa kauniissa kehotuksessa olisi. Sillä olen oppinut, että on tehtävä tutkimusta. Vain niin voi löytää sen mikä on arvokasta ja löytää sellaisen maaperän, jossa voisi kasvattaa jotain, luoda ehkä jotain uutta. Omakuva ei saisi olla dogmaattinen väite ja despoottinen käsky; sen pitäisi olla vain esimerkki. Se ei sanoisi: ”Mene tuonne, etsi tuolta.” Se sanoisi: ”Näin minä etsin...”
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Koettelun ideasta

(Tekijä: Klaus Welp)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä oli sofia, viisaus, jonka ystäviä filosofit sanoivat olevansa? François Châtelet kertoo, että viisaus oli puhetta, jonka kuulijat tunsivat olevansa samaa mieltä ja jonka ohjeistukset ihmiset halusivat ottaa käyttäytymisensä ohjenuoriksi. Viisaus ei siis ollut pelkästään oikeaksi uskottua teoreettista tietoa; se ei ollut vain ajattelutapa, vaan myös tapa ohjata omaa toimintaansa. Viisaus oli tarkalleen ottaen tapa sovittaa yhteen, saattaa sopusointuun ajattelu ja toiminta.

Viisauden ystävyys merkitsi käytöksen ja ideoiden asettamista kokeeseen. Platonin dialogien kuvaamat tapahtumat ovat kuvauksia kokeista, kyselyistä, punnituksista. Aikalaisten sana oli elenkhos, joka tuli verbistä elenkhein, panna häpeämään, osoittaa vääräksi. Mutta koe tai koettelemus ei ollut sana, joka liittyi vain keskustelutilanteisiin. Kokeen idea oli yleinen kreikkalaisten myyteissä, tragedioissa ja romaaneissa. Filosofian kannalta mielenkiintoinen sen merkitys on menipposlaisessa satiirissa: siinä koetellaan ideaa ja idean kantajaa, idean hahmoa, idean ihmistä.

Sokrateen basanos, koetinkivi, pyrki tutkimaan sitä, missä määrin jonkun logos, sanat ja ergon, teot, ovat sopusoinnussa keskenään; tarkoitus oli siis tutkia viisautta, sitä onko ajattelu ja toiminta sovitettu yhteen. Myös kyynikoille koe oli tärkeä keino päästä totuuteen, mutta kyse ei ollut niin paljon dialogista kuin itsensä alistamisesta tai asettumisesta alttiiksi myrskylle, epäoikeudenmukaisuudelle ja herjauksille. Kyynikko testaa omia kykyjään ja voimiaan. Stoalaisille testi, koetteleminen, oli harjoitus, joka kohdistettiin mielikuvaan, phantasia. Tarkoitus oli arvioida, ovatko mielikuvat ja niihin liittyvät impulssit sopivia ja sellaisia, joista kannattaa välittää.

Sekä kyynikkojen että stoalaisten ajattelussa koko elämä on koe, oppimista, harjaantumista kokeen kautta. Koe on tapa kohdata elämä, mutta myös elämäntapa. Myöhemmin tieteen kehittymisen myötä koe on alkanut merkitä toisenlaista asiaa. Teemme kokeita tunteaksemme maailman. Filosofeille maailma oli kokeen paikka; se oli koe, testi.

Koetellessa ihminen asettaa itselleen kysymyksiä arvioidakseen mihin pystyy. Jos viisaus on maali, rakkauden kohde, ystävyys on rata. Filosofi on joku, joka yrittää pysyä radalla, tehdä radan. Koe on keino sijoittaa itsensä radalle, tietää missä on menossa; se on diagnoosin tekemistä itsestä ja omasta tilanteestaan. Koe on siis keino mahdollistaa suhde totuuteen: suhdettamme ja sitä kautta meitä muokkaava harjoitus.

Minun koetinkivikysymykseni: Onko tämä tai tuo hedelmällistä? Etiikka tai olemassaolon estetiikka on arviointia, punnitsemista, koettelemista; se arvioi erilaisia olemassaolon tapoja. Onko tämä tai tuo olemassaolon tapa parempi? Arviointiin tarvitaan kriteeriä tai apuvälinettä ja siksi kysyn, onko tämä tai tuo hedelmällistä.

Sana ”hedelmällinen” on paljastava. En kysy, onko tämä tai tuo hyvää tai pahaa, vaan onko se hedelmällistä, auttaako se, synnyttääkö se. Luovun siis sellaisesta tuomitsevasta dikotomiasta, joka näkee asiat mustavalkoisina. Joku lähtökohtaisesti ”paha” asia, esimerkiksi kipu tai vastoinkäyminen, voi olla hedelmällinen.

Sana paljastaa myös toisen aspektin. On olemassa aina kaksi suuta, sekä meissä että maailmassa. Toinen on köyhdyttävien, sterilisoivien, kuolettavien voimien suu. Toinen on elävöittävien, synnyttävien voimien suu. Se on enemmän voimissaan, se on voitolla, jota enemmän ruokimme. Sana ”hedelmällinen” paljastaa siis, kenen puolella ollaan.

Jokin idea ei ole aina ja kaikissa tapauksissa hedelmällinen. Täytyy selvittää, kenelle se on hedelmällinen ja missä. Joskus hedelmällistä ei ole ei ole idea sinänsä, vaan se mitä tapahtuu idean ja toisen idean välillä. Hedelmällisyyden arvioiminen ei ole siis helppoa; ei ole kaikkiin tilanteisiin sopivia standarteja. Kaikki tapaukset pitää arvioida erikseen.

Kysymys ja koe, jolle alistamme idean, ei koske ideaa sellaisenaan, ainakaan pelkästään. Me emme yksinkertaisesti kysy, onko tämä tai tuo hyvä idea. Me kysymme, onko idea hedelmällinen meissä.

Huolen aihe ei ole, tulemmeko me viisaiksi siinä mielessä, että puhumme kaikkien mielestä viisaita asioita. Tärkeää eivät ole reseptit. Olennaista ei ole olla viisas, vaan päästä osalliseksi viisaudesta; silloin ajatus tai totuus ei ole vain sanoja, vaan myös tekoja. Mikä on tämän kannalta tärkeää? Vastaukseni on lyhyt, yksinkertainen ja vaativa: koe.

Sokrates ja koetinkivi

(Logon suunnittelija: Klaus Welp)


Oli aika jolloin Sokrates näyttäytyi minulle vastenmielisenä ihmisten kiusaajana. Pidin häntä teennäisenä jaarittelijana ja epäolennaisten asioiden inttäjänä. Olin tarpeeksi sivistynyt tietääkseni, että on monta Sokratesta – Platonin monikasvoiset sokrateet, Xenopheen Sokrates, Nietzschen vähintään kaksi sokratesta... Olin myös tietoinen, että työntäessäni Sokratesta luotani paljastin hänen viettelevyytensä; lopulta hän on filosofian sankari, sankari-filosofi.

Jokainen filosofi luo jonkun (vaikka salaisen) suhteen Sokrateen hahmoon ja hänen sanoihinsa. Hän on esimerkki rohkeudesta, jopa uhrautumisesta. Hänen jälkeensä tulleet eivät ole voineet muuta kuin laskea katseensa. On haluttu katsoa Sokratesta ikään kuin filosofian primitiivisenä muotona. Sokrates ei kirjoittanut mitään. Sitäkin pidetään melkein merkkinä alkukantaisuudesta. On haluttu nähdä Sokrates erityisen sokraattisen metodin isänä. Olihan hän sentään taitava väittelijä ja kyselijä. Halveksiva tai kunnioittava suhde ovat melkein samanlaisia, koska niihin molempiin sisältyy maahan lasketun katseen sokeus: ei tahdota nähdä rohkeutta.

Mistä Sokrateen rohkeudessa oli kyse? Se ei ilmentynyt pelkästään loppusuoralla, oikeuden edessä, kun häntä uhkasi kuolema tai maanpako. Hän oli rohkea, koska hän teki sanoistaan kiviä. Sokrates tahtoi, että hänen puheensa eivät olisi vain sanoja, vaan koetinkiviä. Basanos, koetinkivi, oli Sokrateelle muuta kun kivi, jonka avulla testataan metallin aitoutta. Koettelu oli Sokrateen filosofian ydin. Hän tahtoi koetella oman totuutensa ja muiden totuuksien kestävyyttä.

Sokrateen kysely ei siis ollut vain teknistä taituruutta, ovelaa menettelyä, ihmisten kiusaamista. Hän halusi asettaa ihmiset vaikeaan tilanteeseen, katsomaan omaa elämäänsä, kohtaamaan itsensä. Tarkoitus oli asettaa vastakkain ihmisen sanat ja hänen tekonsa, mitata missä määrin ne ovat tasapainossa, harmonisessa suhteessa toisiinsa. Totuus, jota Sokrates kumppaniensa kanssa etsi, ei ollut ready-made, valmis totuus joka vain odottaa keksimistään; se oli jotain joka luotiin vaikeassa kohtaamisessa itsensä ja toisten kanssa.

Totuus oli epämukavan tilanteen inhottava seuraus: ihmiset näkivät, etteivät he tienneet mitään ja mikä pahinta he eivät huolehtineet olennaisesta, itsestään ja elämästään. Lopulta Sokrates puolustuspuheessaan sanoo vain tämän: Te huolehditte omaisuuksistanne, ette sieluistanne.
Sana koetinkivi ei ole siis pieni. Kuka tahansa joka kuvittelee ajatustensa ja näkökulmiensa olevan koetinkiviä, on suureellinen. Jos hän pistää sanan teoksensa tai blogin nimeen, hän on vähintäänkin hiukan mahtipontinen. Heti ajatellaan: ”Luulee kai olevansa Sokrates.”

En luule olevani Sokrates. Kuitenkin filosofia on tehnyt siinä mielessä tehtävänsä, että olen onnistunut tekemään itsestäni hiukan vaatimattomamman. En enää tee niin kevytmielisen halveksivia eleitä torjuakseni luotani ruman kreikkalaisen. Lopulta olen uskaltautunut omimaan sanan basanos, koska olen onnistunut muuttamaan itseäni.

Sokrates teki sanoistaan koetinkiviä ja ajattelusta tekoja. Tätä esimerkkiä on vaikea seurata ja sitä täytyy seurata. Miten filosofoimisella olisi muuten merkitystä? Jos kopautamme kivellä sanaa, tarkoitus on kuulla, onko se ontto.

Olen huolissani. En vain itsestäni... Haluaako joku poimia koetinkiven kädestäni? Minunkin lähtökohtani on kopautella kivellä sanoja ja asioita. Kysyn: Onko tämä tai tuo olemisen tapa parempi? Mitä kriteeriä voimme käyttää sen arvioinnissa?

Mitä ovat koetinkivet?

Koetinkivet ovat kiviä, joilla kokeillaan, onko metalli kultaa. Pieni napautus riittää. Haluan, että sanani ovat koetinkiviä. Kreikkalaisilla käyttivät koetinkivestä sanaa basanos. He ajattelivat myös sanan voivan olla "basanos". Esimerkkinä siitä on Sokrates, joka koetteli, kokeili sanoillaan, pakotti kuulijat kysymään itseltään epämukavia kysymyksiä.

Tarkoitukseni on julkaista blogissani mm. Aurinkorannikolla pidettävän suomalaisen filosofiakahvilan istuntojen alustukset. Ne ovat pelkkiä muistiinpanoja, eivät viimeisteltyjä esseitä. Mutta tarkoitus on, että ne napauttavat ja koettavat.