Metodi filosofiassa

Descartes

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 8.1. ja Fuengirolassa 9.1. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Tieteessä metodi on järjestelmällinen menetelmä, jonka avulla pyritään saavuttamaan uutta tietoa tai ainakin täsmentämään olemassaolevaa tietoa. Missä mielessä voidaan puhua filosofisesta metodista, kun otetaan lähtökohdaksi, ettei filosofia ole tieteellistä tutkimusta? Kyse voi olla hyvin erilaisesta asiasta, vaikka filosofisessa metodissa olisi jotain samaa kuin tieteellisessä menetelmässä, esimerkiksi havaintojen tekeminen. 

Filosofia ei ole tiedettä, mutta se on – tai voi olla – tutkimusta. Näin on ollut alusta lähtien. Tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoista, sanoi Sokrates. Mutta mitä hän tarkoitti sanalla tutkiminen? On selvää, ettei elämän tutkiminen merkinnyt biologista tutkimusta.

Sokraattisena menetelmänä tunnettu elenkhos oli kyselemistä, jopa eräänlaista kuulustelua. Sokrates yritti saada ihmiset puhumaan ja kumosi sitten heidän vääriä väitteitään. Sokraattinen menetelmä oli dialogia, jossa jokainen väite ja argumentti läpivalaistaan, asetetaan kyseenlaiseksi. Se oli siis eräänlaista systemaattista nilkkiyttä, ei mikään tieteellisen metodin alkusiemen. 

Menetelmän tuloksena ei ollut uusi tieto (esimerkiksi elämästä), vaan oman tietämättömyyden tajuaminen. Sokrateen kysymykset, koko hänen olemassaolonsa, toimi koetinkivenä, siis tutkimuksen, arvioinnin välineenä, mutta tutkimuksen kohteena ei ollut elämä sellaisenaan, paljaana (zoe), vaan elämä jolla on muoto (bios). Hän tutki sitä, miten ihmiset elävät ja ovatko heidän puheensa ja järkensä (logos) harmonisessa suhteessa olemassaolon tavan kanssa.

Filosofiassa ei ole yhtä metodia. Nopea vilkaisu erilaisiin filosofisiin teoksiin tuo esiin, että filosofit käyttävät hyvin erilaisia menetelmiä. Usein on toistettu – Platonista ja Aristoteleestä lähtien – että filosofia alkaa ihmettelystä. Jo tässä hämärässä alussa metodit lähtevät omille teilleen. Se johtuu siitä, ainakin osittain, että filosofit ihmettelevät ihan eri asioita. Filosofoiminen voi myös käynnistyä epäilystä, mutta filosofit epäilevät hyvin erilaisia asioita ja eri tavoilla. Descartes oli kuuluisa systemaattisesta (tai metodisesta) epäilystään, mutta omien uskomusten epäileminen tähtäsi kykyyn erottaa todet väitteet epätosista. Alkuperäisesti skeptikot epäilivät mahdollisuutta päästä varmaan tietoon.

Filosofit poikkeavat paljon toisistaan, mutta heidän metodeissaan on melkein aina mukana jonkinlainen kriittisyys. Sokrates jätti lähtemättömän jäljen. Vaikka tavoitteet olisivat erilaisia ja toiset olisivat toisia systemaattisempia, filosofiassa tutkitaan olettamuksia ja ajatustottumuksia. Filosofia on kriittistä ajattelua, joka yrittää päästä käsiksi olettamuksiin.

Tähtäimessä ei ole kuitenkaan vain parempi, tarkistettu käsitys asioista, vaan vaikutus ajattelijassa. Sekä Descrates että alkuperäiset skeptikot pyrkivät erityisen tilan synnyttämiseen. Sokrateen koettelema ja tutkima elämä, bios, ajautuu kriisiin. Ihmisen on tehtävä jotain, päätettävä jatkaako enää samalla tavalla. Bios on jotain, jonka kautta ihmisen elämästä ja maailmasta tulee testi, koe. Kokeen kautta ihminen muuttaa itseään ja maailma näyttäytyy erityisessä valossa. Filosofoimisen, filosofisen tutkimuksen, tarkoitus ei ole vain saada tietoa maailmasta, vaan kokea maailma erityisellä tavalla.

Ottakaamme siis etäisyyttä filosofeihin, jotka ymmärtävät metodin liian optimistisesti tai ainakin vanhanaikaisesti niin, että se takaa hyvän ajattelemisen – jolla vielä kaiken lisäksi tarkoitetaan erehtymättömyyttä.

Voimme todeta:

1.Filosofiassa ei ole vain yhtä metodia.

2.Metodi filosofiassa on muutakin kuin menetelmä, keino päästä tietoon.

3.Metodi filosofiassa on apuväline, joka tehostaa filosofian häiritsevyyttä.

Kevään ensimmäiset aiheet:

http://koetinkivet.blogspot.com/2019/12/kevaan-ohjelmasta.html 

Luvassa myös puistofilosofiaa - sekä Vélez-Málagassa että Fuengirolassa. Aihe tulee olemaan Ruumis, sielu ja kone. Ajankohdat ilmoitetaan myöhemmin.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Koettelun ideasta

(Tekijä: Klaus Welp)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä oli sofia, viisaus, jonka ystäviä filosofit sanoivat olevansa? François Châtelet kertoo, että viisaus oli puhetta, jonka kuulijat tunsivat olevansa samaa mieltä ja jonka ohjeistukset ihmiset halusivat ottaa käyttäytymisensä ohjenuoriksi. Viisaus ei siis ollut pelkästään oikeaksi uskottua teoreettista tietoa; se ei ollut vain ajattelutapa, vaan myös tapa ohjata omaa toimintaansa. Viisaus oli tarkalleen ottaen tapa sovittaa yhteen, saattaa sopusointuun ajattelu ja toiminta.

Viisauden ystävyys merkitsi käytöksen ja ideoiden asettamista kokeeseen. Platonin dialogien kuvaamat tapahtumat ovat kuvauksia kokeista, kyselyistä, punnituksista. Aikalaisten sana oli elenkhos, joka tuli verbistä elenkhein, panna häpeämään, osoittaa vääräksi. Mutta koe tai koettelemus ei ollut sana, joka liittyi vain keskustelutilanteisiin. Kokeen idea oli yleinen kreikkalaisten myyteissä, tragedioissa ja romaaneissa. Filosofian kannalta mielenkiintoinen sen merkitys on menipposlaisessa satiirissa: siinä koetellaan ideaa ja idean kantajaa, idean hahmoa, idean ihmistä.

Sokrateen basanos, koetinkivi, pyrki tutkimaan sitä, missä määrin jonkun logos, sanat ja ergon, teot, ovat sopusoinnussa keskenään; tarkoitus oli siis tutkia viisautta, sitä onko ajattelu ja toiminta sovitettu yhteen. Myös kyynikoille koe oli tärkeä keino päästä totuuteen, mutta kyse ei ollut niin paljon dialogista kuin itsensä alistamisesta tai asettumisesta alttiiksi myrskylle, epäoikeudenmukaisuudelle ja herjauksille. Kyynikko testaa omia kykyjään ja voimiaan. Stoalaisille testi, koetteleminen, oli harjoitus, joka kohdistettiin mielikuvaan, phantasia. Tarkoitus oli arvioida, ovatko mielikuvat ja niihin liittyvät impulssit sopivia ja sellaisia, joista kannattaa välittää.

Sekä kyynikkojen että stoalaisten ajattelussa koko elämä on koe, oppimista, harjaantumista kokeen kautta. Koe on tapa kohdata elämä, mutta myös elämäntapa. Myöhemmin tieteen kehittymisen myötä koe on alkanut merkitä toisenlaista asiaa. Teemme kokeita tunteaksemme maailman. Filosofeille maailma oli kokeen paikka; se oli koe, testi.

Koetellessa ihminen asettaa itselleen kysymyksiä arvioidakseen mihin pystyy. Jos viisaus on maali, rakkauden kohde, ystävyys on rata. Filosofi on joku, joka yrittää pysyä radalla, tehdä radan. Koe on keino sijoittaa itsensä radalle, tietää missä on menossa; se on diagnoosin tekemistä itsestä ja omasta tilanteestaan. Koe on siis keino mahdollistaa suhde totuuteen: suhdettamme ja sitä kautta meitä muokkaava harjoitus.

Minun koetinkivikysymykseni: Onko tämä tai tuo hedelmällistä? Etiikka tai olemassaolon estetiikka on arviointia, punnitsemista, koettelemista; se arvioi erilaisia olemassaolon tapoja. Onko tämä tai tuo olemassaolon tapa parempi? Arviointiin tarvitaan kriteeriä tai apuvälinettä ja siksi kysyn, onko tämä tai tuo hedelmällistä.

Sana ”hedelmällinen” on paljastava. En kysy, onko tämä tai tuo hyvää tai pahaa, vaan onko se hedelmällistä, auttaako se, synnyttääkö se. Luovun siis sellaisesta tuomitsevasta dikotomiasta, joka näkee asiat mustavalkoisina. Joku lähtökohtaisesti ”paha” asia, esimerkiksi kipu tai vastoinkäyminen, voi olla hedelmällinen.

Sana paljastaa myös toisen aspektin. On olemassa aina kaksi suuta, sekä meissä että maailmassa. Toinen on köyhdyttävien, sterilisoivien, kuolettavien voimien suu. Toinen on elävöittävien, synnyttävien voimien suu. Se on enemmän voimissaan, se on voitolla, jota enemmän ruokimme. Sana ”hedelmällinen” paljastaa siis, kenen puolella ollaan.

Jokin idea ei ole aina ja kaikissa tapauksissa hedelmällinen. Täytyy selvittää, kenelle se on hedelmällinen ja missä. Joskus hedelmällistä ei ole ei ole idea sinänsä, vaan se mitä tapahtuu idean ja toisen idean välillä. Hedelmällisyyden arvioiminen ei ole siis helppoa; ei ole kaikkiin tilanteisiin sopivia standarteja. Kaikki tapaukset pitää arvioida erikseen.

Kysymys ja koe, jolle alistamme idean, ei koske ideaa sellaisenaan, ainakaan pelkästään. Me emme yksinkertaisesti kysy, onko tämä tai tuo hyvä idea. Me kysymme, onko idea hedelmällinen meissä.

Huolen aihe ei ole, tulemmeko me viisaiksi siinä mielessä, että puhumme kaikkien mielestä viisaita asioita. Tärkeää eivät ole reseptit. Olennaista ei ole olla viisas, vaan päästä osalliseksi viisaudesta; silloin ajatus tai totuus ei ole vain sanoja, vaan myös tekoja. Mikä on tämän kannalta tärkeää? Vastaukseni on lyhyt, yksinkertainen ja vaativa: koe.