Hämmennys ja epävarmuus I: Aporia

François Châtelet

Estado de alarma (hätätila) kestää Espanjassa ainakin 15 päivää, todennäköisesti kauemmin. Tästä syystä filosofiakahvila on toistaiseksi peruttu. Julkaisen kahvittelijoiden ja muiden iloksi tai hämmennykseksi sarjan hämmennyksestä ja epävarmuudesta.

Jo varhaisilla filosofeilla oli kokemus filosofian hämmentävyydestä, vaikka se pyrkikin asioiden selvittämiseen  ja selkeyttämiseen. Haluttiin selvyyttä kaikkiin mahdollisiin hämmentyneisiin ja sekaviin käsityksiin, jotka olivat kasvualustana ennakkoluuloille ja taikauskolle. Keskustelijat, selvyyten pyrkijät, ajautuivat silti umpikujaan, neuvottomuuteen. Kreikkalaiset käyttivät tästä sanaa aporia. Sanan etuliitteenä  on kieltävä  a. Jälkimmäinen osa, poria, tulee sanasta poros, polku, tie. Aporia on siis umpikuja. Se merkitsee neuvottomuutta ja vaikeutta.

Kreikkalaiset eivät nähneet tätä neuvottomuutta pelkästään kielteisenä asiana. Dialogissa nimeltään Theaitetos Sokrates sanoo: ”Olen täydellisen hämmentävä (aporos) enkä usko muuhun kuin hämmennykseen (aporia). ” Vaikka Sokrateen hahmoa on usein verrattu Jeesukseen, hän ei sanonut: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Hän sanoi: ”Olen hämmentävä.” Sokrates sanoi olevansa atopos, kirjaimellisesti ilman toposta, paikkaa: outo, hämmentävä, paikaltaan nyrjäyttävä.

Oli toisaalta kokemus neuvottomuudesta, joka pakotti aloittamaan alusta, ajattelemaan uudelleen ja toisaalta huono kokemus varmuudesta tai varmuuksista. He huomasivat, että mielipide on kovin varma itsestään. Kun varma mielipide kohtaa toisen samanlaisen, niiden välillä ei ole dialogia: on kaksi monologia. Mielipide pysyy sulkeutuneena itseensä, kuurona toiselle. Kreikkalaiset ajattelivat, kokivat, että tämä täytyy jotenkin särkeä.

François Châtelet sanoi tästä pyrkimyksestä särkeä mielipiteen varmuus, sulkeutuminen itseensä: ”Täytyi psykoanalysoida mielipide.” Sanoja kirjoitti 1900-luvun merkittävimpiä filosofian historiaa käsitteleviä tekstejä ja käytti anakronistista sanaa ”psykonanalysoida”. Vekkuleita nuo filosofit. Châtelet tarkoitti, että mielipiteeltä kysyttiin sen perustaa, sitä miten se perustelee itsensä. Kyseessä oli vastaus, jopa hyökkäys, jonka tavoitteena oli, ettei varmana esiintyvä mielipide voisi tehdä sitä enää niin helposti. Filosofia ilmaantui maailmaan tehden asioista vaikeampia.  Olla atopos ei ole vastuuttomuutta, vaan sitä, että sanoo: ”Teidän on kysyttävä mihin vakaumuksenne perustuvat.”

Filosofian ja hämmennyksen ja filosofian ja epävarmuuden suhde ei ole katkennut, ainakaan kokonaan, vaikka toisina aikoina filosofia on melkein samastunut varmuuden etsintään. En osaa paljon muuta kuin arvailla syytä tähän varmuuden tahtomiseen. Yksi syy on se, että filosofian keskustelukumppani, filosofisen puheen konteksti 1600-luvulla ei ollut enää polis, kaupunki, poliittinen maailma. Maailma, josta ongelmat nousivat esiin ja jolle filosofia esitti kysymyksiä, oli toinen: se oli tiede. Erityisesti uusi, nouseva tiede: Kopernikuksen tähtitiede  ja Galileon fysiikka olivat Descartesin ajattelun sydämessä. Varmuus, jota etsittiin, ei ollut turvallisuutta; sen etsiminen ei ollut turvattomuuden, pelon aiheuttamaa. Se oli pikemminkin tarpeellinen, melkein välttämätön seuralainen jatkuvalle ja systemaattiselle epäilylle.

Filosofia ja epävarmuus ovat silti jatkaneet yhdessä. Niiden väliseen suhteeseen on tullut oma lisäväri nimenomaan uuden ajan uusien kysymysten kautta. Tiedon rooli ja järjen paikka maailmassa vaikuttavat tähän suhteeseen, ovat mukana siinä. Espanjalainen filosofi, Coinissa (Malagassa) syntynyt (1936)  Javier Muguerza puhui hämmennyksen (perplejidad) merkityksestä ja arvosta teoksessaan Desde la perplejidad (1990).  Hän sanoi, ettei hänen kirjaltaan voi odottaa paljon vastauksia ja vielä vähemmän odottaa, että ne olisivat systemaattisesti artikuloituja, koska tekijän ainoa systeemi on hämmennyksen (perplejidad) systeemi.  Luulen että hän siteeraa Gilbert Keith Chestertonia tai Jorge Luis Borgesia – tai molempia.

Filosofille tämä hämmennys, neuvottomuus, on tietoisuutta järjen rajoista. Mutta kyse on muustakin: ajattelijasta mausta ja taipumuksesta, valmiudesta olla sulkematta systeemin sisään. Murguerzan omien sanojen mukaan on mausta, sellaisesta joka ei ole vielä menettänyt halua dilemmojen epävarmuuteen. Kyse ei ole edes pelkästään skeptisyydestä. Skeptisyys johtaa rauhaan; hämmennys pysyy jännityksessä, jännittyneessä suhteessa asioihin. Hän ymmärtää ja määrittelee hämmennyksen näin; se on estado de tensión.

Eri paikoista otettujen esimerkkien avulla näemme, että epävarmuus filosofiassa ei merkitse samaa asiaa kuin epävarmuus ja turvattomuus yhteiskunnallisessa ajattelussa, joka valmistelee strategiaa mahdollisten vaarojen edessä. Turvattomuus ja epävarmuus eivät silti ole täysin eri asioita. Hallitsijan strategian turvattomuus on enemmän ulkoinen asia, filosofin epävarmuus enemmän sisäinen. Niillä on yhteinen tekijä: molemmat ovat tapahtumia ajatuksissa. Molemmissa tapauksissa maailman hämmentävyys kääntyy ihmisen päässä tarpeeksi vastata sille. Se voi muodostua yritykseksi kehittää strategiaa turvallisuuden lisäämiseksi. Se voi muodostua yritykseksi luoda varmuutta.

Filosofia on ainakin osittain vastannut täysin toisenlaisella tavalla; se on rikkonut varman mielipiteen varmuutta.   

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Blanchot ja tuomari

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 18. syyskuuta. Aika: klo 11.00. Paikka: Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22

Algerian sota (1954-1962) oli kamala sota. Molemmat osapuolet – Ranska ja algerialainen itsenäisyysliike – syyllistyivät julmuuksiin, kidutuksiin, rikoksiin. Tässä mielessä sota ei poikennut monista muista sodista. Sillä oli erityinen merkitys Ranskalle: se menetti siirtomaaherruutensa, kadotti entisen mahtinsa. Sodalla oli myös erityisiä poliittisia seurauksia Ranskassa. Charles de Gaulle nousi sodan ansiosta ensin pääministeriksi (1958) ja sitten presidentiksi (1959).

Joukko ranskalaisia intellektuelleja julkaisi 6. syyskuuta 1960 manifestin Déclaration sur le droit à l'insoumission dans la guerre d’Algérie (tunnetaan myös nimellä Manifeste des 121). Monien arvelujen mukaan sen pääkirjoittajat olivat Maurice Blanchot ja Dionys Mascolo. Allekirjoittajien joukossa oli mm. Robert Antelme, Pierre Boulez, André Breton, Marquerite Duras ja Louis-René des Forêts. Myöhemmin tarkistetun manifestin allekirjoitti enemmän kuin 121 intellektuellia; uusien joukossa oli mm. Jean Wahl, Tristan Tzara ja François Châtelet. 

Manifesti julkaistiin tilanteessa, jossa kasvava määrä ranskalaisia joutui ajojahdin, pidätysten ja vankilarangaistusten kohteeksi, koska kieltäytyivät osallistumasta sotaan. Teksti joutui voimallisen sensuurin kohteeksi heti julkaisemisen jälkeen, ja muutamat lehdet (Le Figaro etunenässä) kääntyivät allekirjoittajia vastaan. Monet allekirjoittajista menettivät työpaikkansa.

Blanchot joutui oikeuteen vastaamaan syytöksiin tottelemattomuuteen ja aseistakieltäytymiseen yllyttämisestä.  Jo lähtökohtainen idea, että joku voisi tulla tuomituksi manifestin takia, oli joillekin liikaa. Presidentti De Gaulle lausahti: ”Ei Voltairea pistetä vankilaan.” Huomautus oli tahallisesti tai tahattomasti ironinen, sillä Voltaire tuomittiin vankilaan.

Tuomari kysyi, kuka oli vastuussa tekstistä – tarkoittaen kuka tai ketkä sen olivat laatineet manifestin. Blanchot vastasi, mutta hän kieltäytyi näkemästä asioita samalla tavalla kuin tuomari. Hän sanoi, että tekstin kirjoitti joukko yksilöitä, joilla kaikilla oli omakohtainen ja kollektiivinen vastuu tekstin ja siinä tehdyn vetoomuksen edessä. Blanchot'n mukaan mahdotonta jakaa vastuuta mitaten yksilöiden osallisuutta ja sen astetta. Pyrkimys jakaa vastuuosia tarkoituksena pistää vastuulliset järjestykseen oli hänen mukaansa erheellistä, koska silloin ollaan tunnistamatta kaikkien kollektiivisesti tehtyjen kirjoitusten totuus, jonka voi muotoilla näin: ”Kaikilla on oma osansa ja kaikilla on se kokonaan.” Blanchot jatkoi tuomarille:

”Kaikki mitä yritätte pistää minut sanomaan olisi tätä väittämää, kaikkien kollektiivisten tekstien merkitystä vastaan ja olisi siksi valhetta.”

Tuomari ei osannut irtaantua omasta lähtökohdastaan, jatkoi samaa peliä, vaikka väsyneempänä. Blanchot myönsi olevansa täysin vastuussa tekstistä siitä lähtien, kun hän allekirjoitti sen. ”Se ei merkitse vain sitä, että olen samaa mieltä tekstin kanssa, vaan myös, että sulaudun sen kanssa; olen tämä teksti. Kaikki allekirjoittajat samastuvat tekstiin...”

Manifesti on mielenkiintoinen sinänsä. Se ei puhuu enemmän oikeudesta kuin velvollisuudesta, koska se irtisanoutuu tavanomaisesta moraalisesta ajattelusta. Siinä puhutaan velvollisuudesta puuttua tilanteeseen, mutta puuttuminen ei ole ihmisten neuvomista; heidän on itse tehtävä päätöksensä vakavien ongelmien edessä. Neuvomisen sijasta puuttuminen on pyytämistä -  niiltä, jotka tuomitsevat, pyydetään, etteivät he antaisi itsensä jäädä kiinni sanojen ja arvojen monimielisyyteen.

Yhtä mielenkiintoinen kuin teksti on sen herättämät reaktiot ja levottomuus ovat yhtä mielenkiintoisia. Vuosia aikaisemmin Blanchot kritisoi tapaa, jolla Ranska teki armeijasta poliittisen välineen. Hän arvosteli myös De Gaullen auktoriteettia, hänen tekemistä kansakunnan isähahmoksi. Manifestin jälkeen, oikeudessa, hän kieltäytyi pelaamasta tuomarin peliä.

Blanchot on minulle esimerkki. Ajattelijat tekevät vastarintaa. Rauhallisesti, pää pystyssä, loputtoman kärsivällisenä. He todistavat olemassaolollaan, että peli ei ole pelattu – ja että pelin voi hylätä.

Oikeudenkäynti peruttiin salaperäisesti, ilman selityksiä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Viisaus ja huolenpito

(Jacques-Louis David: Sokrateen kuolema)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Kun Sokrates puolustautui ateenalaisten syytöksiä vastaan, hän sanoi, yksinkertaistetusti: ”Te huolehditte omaisuuksistanne, te huolehditte maineestanne, mutta ette huolehdi itsestänne.” Tässä oli hänen filosofoimisensa motiivi; hän halusi näyttää, miten huonosti ihmiset elivät. Olennainen periaate, josta filosofi muistutti, oli itsestä huolehtiminen (Epimeleia heautou, latinaksi Cura sui). Tämä oli todellisuudessa periaate, joka kytkeytyi toiseen, myöhemmin paremmin muistettuun mottoon: ”Tunne itsesi.”

Periaate ei merkinnyt omaan napaan tuijottamista. Kreikkalaiset ajattelivat, että ihmisen on huolehdittava itsestään, jotta voi huolehtia toisesta. He näkivät ja kokivat: Jos haluaa hallita toista, ohjata toista, on ensin ja samaan aikaan hallittava, ohjattava itseään. Itsestä huolehtiminen oli filosofian, henkisen elämän, ydin satojen vuosien ajan. Esimerkiksi Epiktetos, joka eli ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla, antaa sille selvän ilmaisun. Itsestä huolehtiminen on sekä etuoikeus (ihmisen vapautta) ja velvollisuus.

Kyse ei ollut epämääräisestä, ihmisten päiden yllä leijuvasta ideasta; se oli käytäntöä, erilaisten tekniikoiden soveltamista, jatkuvaa huomiota vaativaa työskentelyä. Yritys huolehtia itsestään ei ollut yksinäistä. Ihminen tarvitsi toista, toisen apua. Henkiset harjoitukset olivat usein sosiaalisia. Voidaan sanoa, että tämä pyrkimys jopa synnytti erityisenlaisia suhteita ihmisten välillä ja toi erityistä vakavuutta, myös läheisyyttä, ystävyyssuhteisiin. Se toi suhteisiin myös liikkuvuutta, jähmettyneiden asetelmien  rikkoontumista, vastavuoroisuutta. Opettaja auttoi oppilasta, mutta oppilas saattoi vuorollaan auttaa opettajaa.

Monesta paikasta voi lukea ja kuulla, että antiikin filosofien, esimerkiksi Sokrateen, tavoittelema viisaus oli käytännöllistä; tavoitteena oli know how, savoir faire. Mutta mitä tässä käytännöllisessä viisaudessa osattiin tehdä, mihin taidon saavuttaminen tähtäsi? Vastaus: itsestä huolehtimiseen. Sen tarkoitus oli itsenäisyys, riippumattomuus; ihminen, varsinkaan filosofi, ei tahtonut olla kenenkään tai minkään kontrolloima. Onnellisuus (eudaimonia) oli sitä, että hallitsi itseään. Huolehtiminen, viisaus, vapaus ja onnellisuus kytkeytyivät yhteen, muodostivat henkisyyden perustan, ja henkisyys merkitsi itsensä kehittämistä ja toisen auttamista itsensä muokkaamisessa.

Mitä oli sofia, viisaus, jota filosofit joskus halusivat rakastaa? François Châtelet muistuttaa, että se oli tietynlaista puhetta. Aristoteles käytti sanaa sofia platonisista keskustelusta, puheesta, joka liittyi yksilöiden tai ryhmien käytökseen, siihen miten he ohjaavat itseään (conduit). Kyse oli puheesta, sanoista, jotka kysyivät kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta tai nautinnosta. Viisaudella oli kaksi ulottuvuutta: teoreettinen ja käytännöllinen. Tämä merkitsi Châtelet´n mukaan sitä, että viisaus oli sekä tapa ajatella että tapa toimia – tapa yhdistää ajatus ja käytös.

Viisaus tietynlaisena puheen lajina ja tietynlaisena tapana ohjata itseään pitää siis sisällään idean siitä, mistä ihmisen pitäisi huolehtia; se nostaa esiin kysymyksen: Miten ohjata itseään, miten ohjata toista?

Tälläkään kertaa en halua surra kadonnutta kulttuuria. En myöskään halua kysyä, onko meillä paluuta tähän kadonneeseen kulttuuriin – en kysy sitä siksi, että se on aina mahdotonta. Tuon esiin tämän itsensä harjoittamisen periaatteen ja ideoiden kokonaisuuden kahdesta syystä. 1)Tämä kadonnut maailma voi toimia inhottavana peilinä. Se näyttää, miten epämääräisiä, jopa mitäänsanomattomia ovat omat ideamme. 2)Kadonnut maailma voi inspiroida myös kysymään, miten me tässä nykyisessä maailmassa, nykyisten välineiden kanssa, voisimme kehittää itseämme, itseämme ja toisiamme auttaa, sillä täysin mahdotonta se ei voi olla. Kaikki ei ole meissä lopullista ja lukkoonlyötyä.

Vaikka unohtaisimme tämän peilin, vaikka filosofia katoaisi maailmasta, ympäristöömme, kulttuureihimme ilmaantuu erilaisia keinoja, tekniikoita, joiden avulla ihmiset vaikuttavat itseensä ja toisiinsa. Kysymys huolehtimisesta ei katoa, ainakaan vielä. Tästä seuraa käytännöllisiä arviointia koskevia kysymyksiä. Miten voimme arvioida näitä tekniikoita, käsillä olevia menetelmiä, miten mitata niiden hedelmällisyyttä tai tehokkuutta? Ymmärrämmekö, millaisia vaikutuksia kullakin menetelmällä on? Kun yritämme itsestämme huolehtia, voimme samalla  myös vahingoittaa itseämme. Kun yritämme toista auttaa, voimme myös alistaa hänet.

Jos haluamme itseämme tai toista auttaa, on syytä varustaa itsensä taidoilla, viisaudella. Mutta osaaminen, kykeneminen, ei merkitse vain taitoja, vaan myös päättäväisyyttä, tietynlaista tapaa ohjata itseään. Olipa kerran puolainen Irene Sendler, katolinen, nainen, joka pelasti tuhansia lapsia Varsovan ghetosta. Hän pelasti heitä, koska hänen isänsä oli opettanut, että hukkuva pitää yrittää pelastaa, vaikkei itse osaisi uida. Sendler ajatteli, sanoi itselleen: Se hukkuva on nyt Puola. Kun natsit saivat Sendlerin kiinni ja kiduttivat häntä, hän ei paljastanut mitään pelastamistaan ihmisistä.

Tämä ensimmäinen aihe liittyy Jenni Spännärin tutkimusprojektiin ja hän tulee käyttämään Fuengirolan istuntojen (10.1. ja 12.1) keskusteluja materiaalina. Aineistoa käsitellään luottamuksellisena. Toimintatapa on silti tuttu: keskustelemme alustuksen pohjalta. 
http://copassion.fi/viisas-ihminen-myotatuntoinen/

Ajankohtaista asiaa -kahvila 10.tammikuuta. Paikka: Ravintola Kukko, Avenida de los Boliches 4, Fuengirola

(François Châtelet)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofin puolustuspuhe

(Sokrates)



https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
 

Sokratesta syytettiin nuorison turmelemisesta ja jumalien pilkasta, sillä hänen väitettiin palvovan joitakin vieraita daimoneja. Tuomareita oli 556. Heistä 281 äänesti Sokratesta vastaan, 275 puolesta. Hänet tuomittiin kuolemaan. Ateenalaiset eivät yleensä mielellään tuomineet kansalaisia, ateenalaisia, kuolemaan ja hänellä olikin mahdollisuus lähteä maanpakoon. Sokrates kieltäytyi ja joi myrkkymaljan.

Sokrateen tuomio oli todiste hänen vihollisilleen. He ajattelivat, että väkijoukkojen tai vastapuolen vakuuttaminen oli oikeutus ja peruste sille, miten jokin asia päätetään; se oli oikeutus julkisen tilan valtaamiselle ja sen omimiselle. Tämä on täsmälleen sama logiikka, jota nykyisin seuraavat poliittiset päättäjät. Filosofian historian kuuluisin tapahtuma luo siis humoristisen valaistuksen nykypäivän politiikkaan.

Mitä Sokrates oli tehnyt? Hän oli kävellyt ympäriinsä ja esittänyt kysymyksiä vastaamatta niihin. Itsekin Sokrates myönsi, että hän ei anna vastauksia, vaan luo vain umpikujia (aporia). Hän sanoi olevansa atopos, kirjaimellisesti ilman toposta, paikkaa: outo, hämmentävä, paikaltaan nyrjäyttävä.

Tätä eivät kaikki aikalaiset hyväksy. Mitä hyötyä olisi kaupungille hämmentäjästä, arvojen, tapojen ja vakaumusten kyseenalaistajasta? Meidän päiviimme saakka on Sokrateehen ja muihin filosofeihin suuntautunut sama epäilys. Eivätkö he ole ennen kaikkea negatiivisia ollessaan vastaamatta, esittämästä mitään posiitivista moraalista teesiä?

Platonin Sokrateen puolustuspuhe on Sokrateen puhe oikeudessa, mutta todellisuudessa hän ei puolustaudu. Hän toki sanoo syytöksiä vääriksi ja osoittaa niiden epäjohdonmukaisuuden, mutta hän kieltäytyy muuttumasta. Sokrates sanoo, että hän puhuu totta ja puhuu jatkossakin. Hän tiesi, mikä oli ongelma: se ettei hän sanonut mitä ateenalaiset halusivat kuulla. Eikä häntä puolustautuminen auttaisikaan. Niin kuin Sokrates toteaa: Oli niin tai näin, Sokrates on syyllinen.

Filosofit ovat syyllisiä, koska he eivät luo ohjelmaa, positiivista moraalista teesiä. He ovat syyllisiä myös, jos he luovat sellaisen. Kun he eivät onnistu vakuuttamaan väkijoukkoja, onnistuvat tulemaan kuulluksi vain muutamien harvojen keskuudessa, se on todiste siitä, ettei heillä ole mielenkiintoista sanottavaa. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut alunperin saada muita ajattelemaan samalla tavalla kuin puhuja; tarkoitus oli saada ajattelemaan, siis muuttamaan omaa ajatteluaan. Kuka on hyvä puhuja? Se joka vakuuttaa väkijoukot vai se joka sanoo totuuden?

Hyvät filosofit eivät ole koskaan olleet dogmaattisia. Karl Marx sanoi, että filosofia on vain tarkkaillut maailmaa, ei muuttanut sitä. François Châtelet, Marxin tuntija ja arvostaja, totesi tylysti: ”Uskon hänen sanoneen typeryyden.” Châtelet oli ennen kaikkea filosofian ja rationaalisuuden historioitsija; hän tiesi, että filosofia oli vaikuttanut, filosofiset ideat yhdistyneet ja liittyneet todellisuuteen. Epädogmaattisuus on hämmentävä piirre. Filosofi on atopos, outo.

Tämän piirteen samastaminen vaarallisuuteen, vahingollisuuteen ja vastuuttomuuteen on käsitys, josta meitä yritetään vakuuttaa. Aina tulee silti jostain filosofi, kaikesta huolimatta. Hän sanoo: ”Uskaltakaa ajatella.” Jos joku etsii tietä, kysyy mitä pitäisi tehdä, filosofin tehtävä ei ole tehdä heitä liikkumattomiksi selittämällä mitä pitää tehdä. Jotkut ovat tämän tajunneet.

Sokrates kysyi, jotta keskustelukumppanit asettuisivat keskusteluun itsensä kanssa. Hän ehdotti sitä, että kuulija tekisi itselleen tien hänen kysymyksestään, ei hänen vastauksestaan – ajattelisi itse, oppisi elämään ilman maestroa. Olla atopos ei ole vastuuttomuutta, vaan sitä, että sanoo: ”Teidän on kysyttävä mihin vakaumuksenne perustuvat.”

Koska tätä ei ymmärretä, filosofi on tänäänkin oikeudessa. Eikä hän puolustaudu.

Koettelun ideasta

(Tekijä: Klaus Welp)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä oli sofia, viisaus, jonka ystäviä filosofit sanoivat olevansa? François Châtelet kertoo, että viisaus oli puhetta, jonka kuulijat tunsivat olevansa samaa mieltä ja jonka ohjeistukset ihmiset halusivat ottaa käyttäytymisensä ohjenuoriksi. Viisaus ei siis ollut pelkästään oikeaksi uskottua teoreettista tietoa; se ei ollut vain ajattelutapa, vaan myös tapa ohjata omaa toimintaansa. Viisaus oli tarkalleen ottaen tapa sovittaa yhteen, saattaa sopusointuun ajattelu ja toiminta.

Viisauden ystävyys merkitsi käytöksen ja ideoiden asettamista kokeeseen. Platonin dialogien kuvaamat tapahtumat ovat kuvauksia kokeista, kyselyistä, punnituksista. Aikalaisten sana oli elenkhos, joka tuli verbistä elenkhein, panna häpeämään, osoittaa vääräksi. Mutta koe tai koettelemus ei ollut sana, joka liittyi vain keskustelutilanteisiin. Kokeen idea oli yleinen kreikkalaisten myyteissä, tragedioissa ja romaaneissa. Filosofian kannalta mielenkiintoinen sen merkitys on menipposlaisessa satiirissa: siinä koetellaan ideaa ja idean kantajaa, idean hahmoa, idean ihmistä.

Sokrateen basanos, koetinkivi, pyrki tutkimaan sitä, missä määrin jonkun logos, sanat ja ergon, teot, ovat sopusoinnussa keskenään; tarkoitus oli siis tutkia viisautta, sitä onko ajattelu ja toiminta sovitettu yhteen. Myös kyynikoille koe oli tärkeä keino päästä totuuteen, mutta kyse ei ollut niin paljon dialogista kuin itsensä alistamisesta tai asettumisesta alttiiksi myrskylle, epäoikeudenmukaisuudelle ja herjauksille. Kyynikko testaa omia kykyjään ja voimiaan. Stoalaisille testi, koetteleminen, oli harjoitus, joka kohdistettiin mielikuvaan, phantasia. Tarkoitus oli arvioida, ovatko mielikuvat ja niihin liittyvät impulssit sopivia ja sellaisia, joista kannattaa välittää.

Sekä kyynikkojen että stoalaisten ajattelussa koko elämä on koe, oppimista, harjaantumista kokeen kautta. Koe on tapa kohdata elämä, mutta myös elämäntapa. Myöhemmin tieteen kehittymisen myötä koe on alkanut merkitä toisenlaista asiaa. Teemme kokeita tunteaksemme maailman. Filosofeille maailma oli kokeen paikka; se oli koe, testi.

Koetellessa ihminen asettaa itselleen kysymyksiä arvioidakseen mihin pystyy. Jos viisaus on maali, rakkauden kohde, ystävyys on rata. Filosofi on joku, joka yrittää pysyä radalla, tehdä radan. Koe on keino sijoittaa itsensä radalle, tietää missä on menossa; se on diagnoosin tekemistä itsestä ja omasta tilanteestaan. Koe on siis keino mahdollistaa suhde totuuteen: suhdettamme ja sitä kautta meitä muokkaava harjoitus.

Minun koetinkivikysymykseni: Onko tämä tai tuo hedelmällistä? Etiikka tai olemassaolon estetiikka on arviointia, punnitsemista, koettelemista; se arvioi erilaisia olemassaolon tapoja. Onko tämä tai tuo olemassaolon tapa parempi? Arviointiin tarvitaan kriteeriä tai apuvälinettä ja siksi kysyn, onko tämä tai tuo hedelmällistä.

Sana ”hedelmällinen” on paljastava. En kysy, onko tämä tai tuo hyvää tai pahaa, vaan onko se hedelmällistä, auttaako se, synnyttääkö se. Luovun siis sellaisesta tuomitsevasta dikotomiasta, joka näkee asiat mustavalkoisina. Joku lähtökohtaisesti ”paha” asia, esimerkiksi kipu tai vastoinkäyminen, voi olla hedelmällinen.

Sana paljastaa myös toisen aspektin. On olemassa aina kaksi suuta, sekä meissä että maailmassa. Toinen on köyhdyttävien, sterilisoivien, kuolettavien voimien suu. Toinen on elävöittävien, synnyttävien voimien suu. Se on enemmän voimissaan, se on voitolla, jota enemmän ruokimme. Sana ”hedelmällinen” paljastaa siis, kenen puolella ollaan.

Jokin idea ei ole aina ja kaikissa tapauksissa hedelmällinen. Täytyy selvittää, kenelle se on hedelmällinen ja missä. Joskus hedelmällistä ei ole ei ole idea sinänsä, vaan se mitä tapahtuu idean ja toisen idean välillä. Hedelmällisyyden arvioiminen ei ole siis helppoa; ei ole kaikkiin tilanteisiin sopivia standarteja. Kaikki tapaukset pitää arvioida erikseen.

Kysymys ja koe, jolle alistamme idean, ei koske ideaa sellaisenaan, ainakaan pelkästään. Me emme yksinkertaisesti kysy, onko tämä tai tuo hyvä idea. Me kysymme, onko idea hedelmällinen meissä.

Huolen aihe ei ole, tulemmeko me viisaiksi siinä mielessä, että puhumme kaikkien mielestä viisaita asioita. Tärkeää eivät ole reseptit. Olennaista ei ole olla viisas, vaan päästä osalliseksi viisaudesta; silloin ajatus tai totuus ei ole vain sanoja, vaan myös tekoja. Mikä on tämän kannalta tärkeää? Vastaukseni on lyhyt, yksinkertainen ja vaativa: koe.