Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 18. syyskuuta. Aika: klo 11.00. Paikka: Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22
Algerian sota (1954-1962) oli kamala sota. Molemmat osapuolet – Ranska ja algerialainen itsenäisyysliike – syyllistyivät julmuuksiin, kidutuksiin, rikoksiin. Tässä mielessä sota ei poikennut monista muista sodista. Sillä oli erityinen merkitys Ranskalle: se menetti siirtomaaherruutensa, kadotti entisen mahtinsa. Sodalla oli myös erityisiä poliittisia seurauksia Ranskassa. Charles de Gaulle nousi sodan ansiosta ensin pääministeriksi (1958) ja sitten presidentiksi (1959).
Joukko ranskalaisia intellektuelleja
julkaisi 6. syyskuuta 1960 manifestin Déclaration sur le droit à
l'insoumission dans la guerre d’Algérie (tunnetaan myös nimellä Manifeste des 121). Monien
arvelujen mukaan sen pääkirjoittajat olivat Maurice Blanchot ja Dionys Mascolo.
Allekirjoittajien joukossa oli mm. Robert Antelme, Pierre Boulez, André Breton,
Marquerite Duras ja Louis-René des Forêts. Myöhemmin tarkistetun manifestin allekirjoitti enemmän
kuin 121 intellektuellia; uusien joukossa oli mm. Jean Wahl, Tristan Tzara ja François Châtelet.
Manifesti
julkaistiin tilanteessa, jossa kasvava määrä ranskalaisia joutui ajojahdin,
pidätysten ja vankilarangaistusten kohteeksi, koska kieltäytyivät
osallistumasta sotaan. Teksti joutui voimallisen sensuurin kohteeksi heti
julkaisemisen jälkeen, ja muutamat lehdet (Le Figaro etunenässä) kääntyivät
allekirjoittajia vastaan. Monet allekirjoittajista menettivät työpaikkansa.
Blanchot
joutui oikeuteen vastaamaan syytöksiin tottelemattomuuteen ja
aseistakieltäytymiseen yllyttämisestä. Jo
lähtökohtainen idea, että joku voisi tulla tuomituksi manifestin takia, oli
joillekin liikaa. Presidentti De Gaulle lausahti: ”Ei Voltairea pistetä vankilaan.”
Huomautus oli tahallisesti tai tahattomasti ironinen, sillä Voltaire tuomittiin
vankilaan.
Tuomari
kysyi, kuka oli vastuussa tekstistä – tarkoittaen kuka tai ketkä sen olivat
laatineet manifestin. Blanchot vastasi, mutta hän kieltäytyi näkemästä asioita
samalla tavalla kuin tuomari. Hän sanoi, että tekstin kirjoitti joukko
yksilöitä, joilla kaikilla oli omakohtainen ja kollektiivinen vastuu tekstin ja
siinä tehdyn vetoomuksen edessä. Blanchot'n mukaan mahdotonta jakaa vastuuta
mitaten yksilöiden osallisuutta ja sen astetta. Pyrkimys jakaa vastuuosia
tarkoituksena pistää vastuulliset järjestykseen oli hänen mukaansa erheellistä,
koska silloin ollaan tunnistamatta kaikkien kollektiivisesti tehtyjen
kirjoitusten totuus, jonka voi muotoilla näin: ”Kaikilla on oma osansa ja
kaikilla on se kokonaan.” Blanchot jatkoi tuomarille:
”Kaikki
mitä yritätte pistää minut sanomaan olisi tätä väittämää, kaikkien
kollektiivisten tekstien merkitystä vastaan ja olisi siksi valhetta.”
Tuomari
ei osannut irtaantua omasta lähtökohdastaan, jatkoi samaa peliä, vaikka
väsyneempänä. Blanchot myönsi olevansa täysin vastuussa tekstistä siitä
lähtien, kun hän allekirjoitti sen. ”Se ei merkitse vain sitä, että olen samaa
mieltä tekstin kanssa, vaan myös, että sulaudun sen kanssa; olen tämä teksti.
Kaikki allekirjoittajat samastuvat tekstiin...”
Manifesti
on mielenkiintoinen sinänsä. Se ei puhuu enemmän oikeudesta kuin
velvollisuudesta, koska se irtisanoutuu tavanomaisesta moraalisesta
ajattelusta. Siinä puhutaan velvollisuudesta puuttua tilanteeseen, mutta
puuttuminen ei ole ihmisten neuvomista; heidän on itse tehtävä päätöksensä
vakavien ongelmien edessä. Neuvomisen sijasta puuttuminen on pyytämistä - niiltä, jotka tuomitsevat, pyydetään, etteivät
he antaisi itsensä jäädä kiinni sanojen ja arvojen monimielisyyteen.
Yhtä
mielenkiintoinen kuin teksti on sen herättämät reaktiot ja levottomuus ovat
yhtä mielenkiintoisia. Vuosia aikaisemmin Blanchot kritisoi tapaa, jolla Ranska
teki armeijasta poliittisen välineen. Hän arvosteli myös De Gaullen
auktoriteettia, hänen tekemistä kansakunnan isähahmoksi. Manifestin jälkeen,
oikeudessa, hän kieltäytyi pelaamasta tuomarin peliä.
Blanchot
on minulle esimerkki. Ajattelijat tekevät vastarintaa. Rauhallisesti, pää
pystyssä, loputtoman kärsivällisenä. He todistavat olemassaolollaan, että peli
ei ole pelattu – ja että pelin voi hylätä.
Oikeudenkäynti
peruttiin salaperäisesti, ilman selityksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti