Hämmennys ja epävarmuus I: Aporia

François Châtelet

Estado de alarma (hätätila) kestää Espanjassa ainakin 15 päivää, todennäköisesti kauemmin. Tästä syystä filosofiakahvila on toistaiseksi peruttu. Julkaisen kahvittelijoiden ja muiden iloksi tai hämmennykseksi sarjan hämmennyksestä ja epävarmuudesta.

Jo varhaisilla filosofeilla oli kokemus filosofian hämmentävyydestä, vaikka se pyrkikin asioiden selvittämiseen  ja selkeyttämiseen. Haluttiin selvyyttä kaikkiin mahdollisiin hämmentyneisiin ja sekaviin käsityksiin, jotka olivat kasvualustana ennakkoluuloille ja taikauskolle. Keskustelijat, selvyyten pyrkijät, ajautuivat silti umpikujaan, neuvottomuuteen. Kreikkalaiset käyttivät tästä sanaa aporia. Sanan etuliitteenä  on kieltävä  a. Jälkimmäinen osa, poria, tulee sanasta poros, polku, tie. Aporia on siis umpikuja. Se merkitsee neuvottomuutta ja vaikeutta.

Kreikkalaiset eivät nähneet tätä neuvottomuutta pelkästään kielteisenä asiana. Dialogissa nimeltään Theaitetos Sokrates sanoo: ”Olen täydellisen hämmentävä (aporos) enkä usko muuhun kuin hämmennykseen (aporia). ” Vaikka Sokrateen hahmoa on usein verrattu Jeesukseen, hän ei sanonut: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Hän sanoi: ”Olen hämmentävä.” Sokrates sanoi olevansa atopos, kirjaimellisesti ilman toposta, paikkaa: outo, hämmentävä, paikaltaan nyrjäyttävä.

Oli toisaalta kokemus neuvottomuudesta, joka pakotti aloittamaan alusta, ajattelemaan uudelleen ja toisaalta huono kokemus varmuudesta tai varmuuksista. He huomasivat, että mielipide on kovin varma itsestään. Kun varma mielipide kohtaa toisen samanlaisen, niiden välillä ei ole dialogia: on kaksi monologia. Mielipide pysyy sulkeutuneena itseensä, kuurona toiselle. Kreikkalaiset ajattelivat, kokivat, että tämä täytyy jotenkin särkeä.

François Châtelet sanoi tästä pyrkimyksestä särkeä mielipiteen varmuus, sulkeutuminen itseensä: ”Täytyi psykoanalysoida mielipide.” Sanoja kirjoitti 1900-luvun merkittävimpiä filosofian historiaa käsitteleviä tekstejä ja käytti anakronistista sanaa ”psykonanalysoida”. Vekkuleita nuo filosofit. Châtelet tarkoitti, että mielipiteeltä kysyttiin sen perustaa, sitä miten se perustelee itsensä. Kyseessä oli vastaus, jopa hyökkäys, jonka tavoitteena oli, ettei varmana esiintyvä mielipide voisi tehdä sitä enää niin helposti. Filosofia ilmaantui maailmaan tehden asioista vaikeampia.  Olla atopos ei ole vastuuttomuutta, vaan sitä, että sanoo: ”Teidän on kysyttävä mihin vakaumuksenne perustuvat.”

Filosofian ja hämmennyksen ja filosofian ja epävarmuuden suhde ei ole katkennut, ainakaan kokonaan, vaikka toisina aikoina filosofia on melkein samastunut varmuuden etsintään. En osaa paljon muuta kuin arvailla syytä tähän varmuuden tahtomiseen. Yksi syy on se, että filosofian keskustelukumppani, filosofisen puheen konteksti 1600-luvulla ei ollut enää polis, kaupunki, poliittinen maailma. Maailma, josta ongelmat nousivat esiin ja jolle filosofia esitti kysymyksiä, oli toinen: se oli tiede. Erityisesti uusi, nouseva tiede: Kopernikuksen tähtitiede  ja Galileon fysiikka olivat Descartesin ajattelun sydämessä. Varmuus, jota etsittiin, ei ollut turvallisuutta; sen etsiminen ei ollut turvattomuuden, pelon aiheuttamaa. Se oli pikemminkin tarpeellinen, melkein välttämätön seuralainen jatkuvalle ja systemaattiselle epäilylle.

Filosofia ja epävarmuus ovat silti jatkaneet yhdessä. Niiden väliseen suhteeseen on tullut oma lisäväri nimenomaan uuden ajan uusien kysymysten kautta. Tiedon rooli ja järjen paikka maailmassa vaikuttavat tähän suhteeseen, ovat mukana siinä. Espanjalainen filosofi, Coinissa (Malagassa) syntynyt (1936)  Javier Muguerza puhui hämmennyksen (perplejidad) merkityksestä ja arvosta teoksessaan Desde la perplejidad (1990).  Hän sanoi, ettei hänen kirjaltaan voi odottaa paljon vastauksia ja vielä vähemmän odottaa, että ne olisivat systemaattisesti artikuloituja, koska tekijän ainoa systeemi on hämmennyksen (perplejidad) systeemi.  Luulen että hän siteeraa Gilbert Keith Chestertonia tai Jorge Luis Borgesia – tai molempia.

Filosofille tämä hämmennys, neuvottomuus, on tietoisuutta järjen rajoista. Mutta kyse on muustakin: ajattelijasta mausta ja taipumuksesta, valmiudesta olla sulkematta systeemin sisään. Murguerzan omien sanojen mukaan on mausta, sellaisesta joka ei ole vielä menettänyt halua dilemmojen epävarmuuteen. Kyse ei ole edes pelkästään skeptisyydestä. Skeptisyys johtaa rauhaan; hämmennys pysyy jännityksessä, jännittyneessä suhteessa asioihin. Hän ymmärtää ja määrittelee hämmennyksen näin; se on estado de tensión.

Eri paikoista otettujen esimerkkien avulla näemme, että epävarmuus filosofiassa ei merkitse samaa asiaa kuin epävarmuus ja turvattomuus yhteiskunnallisessa ajattelussa, joka valmistelee strategiaa mahdollisten vaarojen edessä. Turvattomuus ja epävarmuus eivät silti ole täysin eri asioita. Hallitsijan strategian turvattomuus on enemmän ulkoinen asia, filosofin epävarmuus enemmän sisäinen. Niillä on yhteinen tekijä: molemmat ovat tapahtumia ajatuksissa. Molemmissa tapauksissa maailman hämmentävyys kääntyy ihmisen päässä tarpeeksi vastata sille. Se voi muodostua yritykseksi kehittää strategiaa turvallisuuden lisäämiseksi. Se voi muodostua yritykseksi luoda varmuutta.

Filosofia on ainakin osittain vastannut täysin toisenlaisella tavalla; se on rikkonut varman mielipiteen varmuutta.   

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila