Asioiden outous

 

Carlo Ginzburg

Filosofiakahvila 21.3../22.3./23.3.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Kuuluisa italialainen historioitsija Carlo Ginzburg pitää tärkeänä asioiden tekemistä oudoiksi. Se on tärkeää historiotsijan työssä. Ilmaisu, jota monissa artikkeleissa siteerataan on “making things strange” (siteeraus Ginzburgin artikkelista Making Things Strange: The Prehistory of a Literary Device, 1996).

Asioiden tekeminen oudoksi muistuttaa Bertolt Brechtin vieraannuttamisefektiä, jolla tarkoitetan esitystapaa tai keinoa, jonka avulla tuttu oudonnetaan ja loitonnetaan. Brechtin teatterissa tarkoitus oli pistää katsoja ajattelemaan, ja vieraannuttamisefektin avulla katsojaa muistutettiin koko ajan siitä, että hän  seuraa esitystä; häntä muistutettiin kuvitteellisen maailman ja todellisen mailman erillisyydestä.´

Ehkä oudontaminen, vieraana näkeminen, voi olla hedelmällistä muillekin kuin historioitsijoille ja teatterintekijöille. Ehkä he näyttävät meille asioita outoina jostakin syystä ja opettaakseen meille jotain. Yksi syy saattaa olla se, että näkemistä ei estä vain ennakkoluulo, vaan myös tottumus. Me esimerkiksi siedämme jotain omassa kulttuurissamme ja kotonamme, koska olemme tottuneet käytäntöön ja koska virallinen tai kaikkialle levinnyt puhe pitää sitä normaalina, asiaankuuluvana. Ennen kuin maailma muuttui ja Espanjasta tuli feministinen maa, kysymys siitä, lyökö miehesi sinua, sai toisenlaisen vastauksen kuin nykyään. Nainen vastasi: “Lo normal.”

Puolustin jo vuosia sitten (Pakolainen ja ajatus, 2016) tällaista ideaa: ”Ajattelulla on aina ollut tämä tehtävä: vieraasta ei tehdä tuttua eikä vierasta karkoteta, vaan tehdään tutusta vierasta, jotta ei enää kuuluisi kokonaan siihen mihin on kuulunut.” Samassa muistiinpanossa annan esimerkin tutusta asiasta, jonka voisi – joka pitäisi – oudontaa: ”Kuuluminen johonkin – kansallisvaltioon, ryhmään, kulttuuriin – on tullut aikamme suureksi poliittiseksi kysymykseksi. Jos vastaus tähän kysymykseen on pelon kulttuuri, toisen näkeminen pelottavana, seuraus on turvallisuusjärjestelmän vahvistaminen, karkottaminen tai keskittäminen leireille. Toisenlainen ajattelu, vastarinta, ei kumpua pelosta eikä sympatiasta, vaan kuulumisen kyseenalaistamisesta; ajattelusta tulee ulkomaalaista.”

Tässä esimerkissä tulee esiin kysymys identiteetistä, joka muuttunut suureksi poliittiseksi aiheeksi, vaikka se oli ennen vain apuväline, keino hallita. Eikö ole outoa, että sukupuoli on itsestään selvä, luonnollinen asia? Eikö ole outoa, että ihmiset hermostuvat, kun joku kyseenalaistaa jotakin siihen liittyvää? Puhuin tästä vuonna 2017 (otsikko oli Taivas: ihminen ilman sukupuolta). Käytin Michel Foucault´n esimerkkiä:  ”Herculine Barbin syntyi 1834 ja luokiteltiin naiseksi. Myöhemmin, vuonna 1860, kun hänen katsottiin olevan laittomassa suhteessa toiseen naiseen, tuomari määräsi hänet muuttumaan mieheksi. Koska hän ei onnistunut muuttumaan mieheksi, hän teki itsemurhan. Foucault muistuttaa, että vuosisatojen ajan ihmiset olivat tunteneet hermafrodismin. Keskiajalla (pimeällä) hermafrodiitin annettiin itse päättää, onko hän mies vai nainen. Tästä käytännöstä luovuttiin, koska tiedemiehet päättivät, että ihmisellä voi olla vain yksi todellinen sukupuoli.”

Esimerkki pistää minut kysymään, missä muualla päätös on siirretty tuomarille, lääkärille, papille, ministerille tai sosiaaliviranomaisille emmekä näe siinä enää mitään outoa, kun olemme tottuneet siihen. Kuinka paljon enemmän voisimme tehdä päätöksiä, jos näkisimme tutun outona?

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Outous ja filosofia

(George Canguilhem)

Ensimmäinen osio on julkaistu aikaisemmin 3.heinäkuuta 2013:

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2013/07/outo-maa.html

Lisäliite Kuka oli George Canguilhem:

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2015/06/kuka-oli-george-canguilhem.html

1.Outo maa

George Canguilhem sanoi: ”Filosofia on ajattelua, jolle mikä tahansa on outo materiaali on hyvää. Lisäksi voisimme sanoa: minkä tahansa hyvän materiaalin pitää olla sille outoa.”

Maasto, jossa filosofinen ajattelu liikkuu, ei ole kanonisoitujen filosofisten kysymysten rajattu vyöhyke. Sen ei tarvitse olla sellainen eikä sen pidä olla sellainen. Filosofointi ei koske vain sitä itseään. Kyse ei ole siitä, että jotkut professorit päättäisivät, mikä on filosofisten kysymysten luettelo ja niistä sitten vain voisi valita. Tiedän, että jotkut professorit haluavat ajatella näin, mutta kaikilta ei voi vaatia ymmärrystä.

Filosofia ei ole tiede, joka enemmän tai vähemmän täsmällisesti määrittelee tutkimusten ja tiedonjanon kohteen tai kohteet. Se on pikemminkin toimintaa, joka tekee mistä tahansa kohteesta, aiheesta tai materiaalista oudon. Se on asenne, joka syntyy ihmettelystä.

Filosofia on monesti lähtenyt liikkeelle yksinkertaisista kysymyksistä. Joku esimerkiksi kysyy: ”Onko herra se ja se tehnyt oikein?” Näin ollaan alettu pohtia oikeudenmukaisuutta. Pohdinta ei ole voinut käynnistyä, jos ollaan vain rekisteröity ja läpikäyty asiaa koskevat mielipiteet. Lähtökohta ei ole mielipide eikä tavoitteena ole luoda mielipidettä. Kaikki tuo tuttu, mielipiteet, valmiit vastaukset ja perustelut, asetetaan koetukselle ja outoon valoon.

Filosofia ei ole outo maa. En sano, että kaikki filosofoivat, mutta lähes kaikki yrittävät filosofoida. Se on inhimillistä, tavanomaista ja jokapäiväistä. Ihmiset kohtaavat erilaisia tilanteita, jotka pakottavat heidät ajattelemaan ja he saattavat joskus melkein vahingossa käännellä asioita, esineitä ja sanoja niin kuin Sokrates, onnistua tekemään samantapaisia pyörähdyksiä kuin Kant. Filosofia ei ole outo maa. Se tekee minkä tahansa maan oudoksi.

2.Outous meissä

On sanottu, käsketty jopa: ”Tunne itsesi.” Itsensä voi tuntea jossain määrin; aina jää jotain tietämättömyyden, tiedostamattoman vyöhykkeelle. Se ei haittaa, se vain huvittaa. Kun elämä on kesken, kun elämä meissä on elävää, meissä on jotakin, joka pakenee määritelmää. On hyvä elää oman tuntemattomuutensa ja outoutensa kanssa. Silloin on vielä mahdollista tehdä, tuntea ja kokea uusia, mahdottomalta tuntuvia asioita. Me emme tiedä mihin kykenemme.

Oli olemassa toinen, unohdetumpi periaate, joka liittyi tähän määräykseen itsensä tuntemista. Se oli: ”Huolehdi itsestäsi.” Se leimaantui, leimattiin pahaksi, vähintääkin epäilyttäväksi, koska sen ajateltiin merkitsevän itsekkyyttä. Itsekkyyttä voi kuitenkin nähdä tässä ajatuksessa, joka kiinnittyi vimmaiseen oman sielun pelastukseen. Vaikka olisimmekin irtaantuneet tästä himosta, meillä on vaikeuksia ymmärtää tätä periaatetta. Monesta eri syystä. Ensinnäkin siksi, että ajattelemme sen ”itsen” – sielun – annetuksi, ajattelemme sen joksikin olennoksi meissä. Kreikkalaisille, jotka halusivat huolehtia itsestään, se oli kuitenkin enemmänkin aktiviteetti.

Vaikka emme voi palata menneisyyteen – ja se olisi typerää – kadonnut ajatus, ajattelu, toisenlainen elämä ja tapa katsoa maailmaa, voi olla näkökulma. Menneisyyden outous voi olla avartava maisema ja se voi näyttää meille meidän oman outoutemme – me emme ehkä opi tuntemaan itseämme paremmin, mutta tunnemme, koemme oman outoutemme, näemme sen eri valossa. Näemme tutun outona. Ehkä me silloin opimme kehittämään itsessämme jotain.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofin puolustuspuhe

(Sokrates)



https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
 

Sokratesta syytettiin nuorison turmelemisesta ja jumalien pilkasta, sillä hänen väitettiin palvovan joitakin vieraita daimoneja. Tuomareita oli 556. Heistä 281 äänesti Sokratesta vastaan, 275 puolesta. Hänet tuomittiin kuolemaan. Ateenalaiset eivät yleensä mielellään tuomineet kansalaisia, ateenalaisia, kuolemaan ja hänellä olikin mahdollisuus lähteä maanpakoon. Sokrates kieltäytyi ja joi myrkkymaljan.

Sokrateen tuomio oli todiste hänen vihollisilleen. He ajattelivat, että väkijoukkojen tai vastapuolen vakuuttaminen oli oikeutus ja peruste sille, miten jokin asia päätetään; se oli oikeutus julkisen tilan valtaamiselle ja sen omimiselle. Tämä on täsmälleen sama logiikka, jota nykyisin seuraavat poliittiset päättäjät. Filosofian historian kuuluisin tapahtuma luo siis humoristisen valaistuksen nykypäivän politiikkaan.

Mitä Sokrates oli tehnyt? Hän oli kävellyt ympäriinsä ja esittänyt kysymyksiä vastaamatta niihin. Itsekin Sokrates myönsi, että hän ei anna vastauksia, vaan luo vain umpikujia (aporia). Hän sanoi olevansa atopos, kirjaimellisesti ilman toposta, paikkaa: outo, hämmentävä, paikaltaan nyrjäyttävä.

Tätä eivät kaikki aikalaiset hyväksy. Mitä hyötyä olisi kaupungille hämmentäjästä, arvojen, tapojen ja vakaumusten kyseenalaistajasta? Meidän päiviimme saakka on Sokrateehen ja muihin filosofeihin suuntautunut sama epäilys. Eivätkö he ole ennen kaikkea negatiivisia ollessaan vastaamatta, esittämästä mitään posiitivista moraalista teesiä?

Platonin Sokrateen puolustuspuhe on Sokrateen puhe oikeudessa, mutta todellisuudessa hän ei puolustaudu. Hän toki sanoo syytöksiä vääriksi ja osoittaa niiden epäjohdonmukaisuuden, mutta hän kieltäytyy muuttumasta. Sokrates sanoo, että hän puhuu totta ja puhuu jatkossakin. Hän tiesi, mikä oli ongelma: se ettei hän sanonut mitä ateenalaiset halusivat kuulla. Eikä häntä puolustautuminen auttaisikaan. Niin kuin Sokrates toteaa: Oli niin tai näin, Sokrates on syyllinen.

Filosofit ovat syyllisiä, koska he eivät luo ohjelmaa, positiivista moraalista teesiä. He ovat syyllisiä myös, jos he luovat sellaisen. Kun he eivät onnistu vakuuttamaan väkijoukkoja, onnistuvat tulemaan kuulluksi vain muutamien harvojen keskuudessa, se on todiste siitä, ettei heillä ole mielenkiintoista sanottavaa. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut alunperin saada muita ajattelemaan samalla tavalla kuin puhuja; tarkoitus oli saada ajattelemaan, siis muuttamaan omaa ajatteluaan. Kuka on hyvä puhuja? Se joka vakuuttaa väkijoukot vai se joka sanoo totuuden?

Hyvät filosofit eivät ole koskaan olleet dogmaattisia. Karl Marx sanoi, että filosofia on vain tarkkaillut maailmaa, ei muuttanut sitä. François Châtelet, Marxin tuntija ja arvostaja, totesi tylysti: ”Uskon hänen sanoneen typeryyden.” Châtelet oli ennen kaikkea filosofian ja rationaalisuuden historioitsija; hän tiesi, että filosofia oli vaikuttanut, filosofiset ideat yhdistyneet ja liittyneet todellisuuteen. Epädogmaattisuus on hämmentävä piirre. Filosofi on atopos, outo.

Tämän piirteen samastaminen vaarallisuuteen, vahingollisuuteen ja vastuuttomuuteen on käsitys, josta meitä yritetään vakuuttaa. Aina tulee silti jostain filosofi, kaikesta huolimatta. Hän sanoo: ”Uskaltakaa ajatella.” Jos joku etsii tietä, kysyy mitä pitäisi tehdä, filosofin tehtävä ei ole tehdä heitä liikkumattomiksi selittämällä mitä pitää tehdä. Jotkut ovat tämän tajunneet.

Sokrates kysyi, jotta keskustelukumppanit asettuisivat keskusteluun itsensä kanssa. Hän ehdotti sitä, että kuulija tekisi itselleen tien hänen kysymyksestään, ei hänen vastauksestaan – ajattelisi itse, oppisi elämään ilman maestroa. Olla atopos ei ole vastuuttomuutta, vaan sitä, että sanoo: ”Teidän on kysyttävä mihin vakaumuksenne perustuvat.”

Koska tätä ei ymmärretä, filosofi on tänäänkin oikeudessa. Eikä hän puolustaudu.

Outo maa

(Paul Klee: Maisema keltaisten lintujen kanssa 1923)

(Klaus Welpille)

George Canguilhem sanoi: ”Filosofia on ajattelua, jolle mikä tahansa outo materiaali on hyvää. Lisäksi voisimme sanoa: minkä tahansa hyvän materiaalin pitää olla sille outoa.”

Maasto, jossa filosofinen ajattelu liikkuu, ei ole kanonisoitujen filosofisten kysymysten rajattu vyöhyke. Sen ei tarvitse olla sellainen eikä sen pidä olla sellainen. Filosofointi ei koske vain sitä itseään. Kyse ei ole siitä, että jotkut professorit päättäisivät, mikä on filosofisten kysymysten luettelo ja niistä sitten vain voisi valita. Tiedän, että jotkut haluavat ajatella näin, mutta kaikilta ei voi vaatia ymmärrystä.

Filosofia ei ole tiede, joka enemmän tai vähemmän täsmällisesti määrittelee tutkimusten ja tiedonjanon kohteen tai kohteet. Se on pikemminkin toimintaa, joka tekee mistä tahansa kohteesta, aiheesta tai materiaalista oudon. Se on asenne, joka syntyy ihmettelystä.

Filosofia on monesti lähtenyt liikkeelle yksinkertaisista kysymyksistä. Joku esimerkiksi kysyy: ”Onko herra se ja se tehnyt oikein?” Näin ollaan alettu pohtia oikeudenmukaisuutta. Pohdinta ei ole voinut käynnistyä, jos ollaan vain rekisteröity ja läpikäyty asiaa koskevat mielipiteet. Lähtökohta ei ole mielipide eikä tavoitteena ole luoda mielipidettä. Kaikki tuo tuttu, mielipiteet, valmiit vastaukset ja perustelut, asetetaan koetukselle ja outoon valoon.

Filosofia ei ole outo maa. En sano, että kaikki filosofoivat, mutta lähes kaikki yrittävät filosofoida. Se on inhimillistä, tavanomaista ja jokapäiväistä. Ihmiset kohtaavat erilaisia tilanteita, jotka pakottavat heidät ajattelemaan ja he saattavat joskus melkein vahingossa käännellä asioita, esineitä ja sanoja niin kuin Sokrates, onnistua tekemään samantapaisia pyörähdyksiä kuin Nietzsche. Filosofia ei ole outo maa. Se tekee minkä tahansa maan oudoksi.