Mitä Hyppolite minulle opetti?

Jean Hyppolite

Tiedän,  että herralla nimeltään Jean Hyppolite (1907-1968) on erityinen asema ranskalaisessa filosofiassa. Hän vaikutti paljon moneen nimekkääseen ajattelijaan. Hän oli tunnettu Hegel-tulkitsija. 

Olen eri puolelta Eurooppaa, eri aikakaudelta eikä Hegel sano minulle paljon mitään, vaikka häntä kuinka kauniisti tulkittaisiin. Silti olen oppinut jotain tältä herralta. Olen oppinut, ettei itsensä kehittäminen ole orgaanista kasvua, harmonista etenemistä, vaan asettumista itseään vastaan. Löydämme itsemme repeytymisen ja eron kautta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kaksi lainattua katkelmaa (Plutarkhos ja Larra)

Larra

TIISTAIN RYHMÄ(T) EIVÄT KOKOONNU (ainakaan toistaiseksi)

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Plutarkhos (n.45-n.125): Kuuntelemisesta (Peri tou akouein):

(hänen täytyisi)... käyttää kaikki tarkkaavaisuutensa luodatakseen sanojen syvää merkitystä ja puhujan tarkoitusta sekä suodattaa niistä se mikä on hyödyllistä ja edullista; hänen pitäisi muistaa, ettei hän ole tullut teatteriin tai konserttiin, vaan kouluun ja luokkahuoneeseen tarkoituksenaan korjata elämäänsä sen avulla mitä siellä sanotaan. Tästä seuraa, että kun hän tutkii ja arvostelee luentoa, hänen pitäisi aloittaa itsestään ja omasta mielentilastaan ja ponnistella arvioidakseen, onko mikään hänen tunteistaan vähemmän intensiivinen, painaako jokin hänen huolistaan vähemmän hänen hartioitaan, onko hänen luottamuksensa ja korkea tavoitteensa vahvemmalla pohjalla, onko hän saanut innostusta hyveeseen ja hyvyyteen. Yleensä kun hän nousee lähteäkseen parturista hän seisoo peilin edessä, tunnustelee päätään, tutkii leikkausta ja eroa, jonka siistiminen on saanut aikaan. Luonnollisesti olisi häpeällistä, jos hän palatessaan kotiin luennolta tai akateemisista harjoituksista ei katselisi itseään ja pistäisi merkille, onko hän päässyt eroon joistakin henkensä rasituksista ja pinnallisuuksista ja tullut kevyemmäksi ja hyväntuulisemmaksi. Sillä niin kuin Ariston sanoo: ei kylpy eikä puhe ole minkään arvoinen, jos se ei poista epäpuhtauksia.  

Mariano José de Larra (1809-1837): Madridin elämä (La Vida de Madrid):

Olen journalisti ja kuten kaikki julkaisevat kirjoittajat käytän suurimman osan ajastani sellaisen kirjoittamiseen mitä  en itse ajattele ja uskotellen muille sellaista mihin en itse usko. Ei voi kirjoittaa muuta kuin ylistäen! Toisin sanoen elämäni on supistunut siihen, että haluan sanoa mitä toiset eivät halua kuulla.

TULOSSA SEMINAARI TORRE DEL MARIIN: TULEVAISUUS EI OLE ENTISELLÄÄN (luennoitsijoina Marjatta Jabe, Sam Sandqvist, Jenni Spännäri, Pasi Färm). 16.3. klo 13.00.-17.00, paikka. La Sorrentina  C/Paseo Maritimo de Poniente (Camping Laguna Playa)

Lisätietoja, ilmoittautumisia (olisi mukava, jos ilmoittaisi myös, aikooko syödä, niin osaavat ravintolassa pistää työkalut ja pöytäliinat sen mukaan) otetaan vastaan pasifarm@yahoo.es

SAM SANDQVIST LUENNOI ILMASTONMUUTOKSESTA TORRE DEL MARISSA 16.HELMIKUUTA. KLO 16.30. LA SORRENTINA, C/PASEO MARITIMO DE PONIENTE (CAMPING LAGUNA PLAYA)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Outous ja filosofia

(George Canguilhem)

Ensimmäinen osio on julkaistu aikaisemmin 3.heinäkuuta 2013:

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2013/07/outo-maa.html

Lisäliite Kuka oli George Canguilhem:

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2015/06/kuka-oli-george-canguilhem.html

1.Outo maa

George Canguilhem sanoi: ”Filosofia on ajattelua, jolle mikä tahansa on outo materiaali on hyvää. Lisäksi voisimme sanoa: minkä tahansa hyvän materiaalin pitää olla sille outoa.”

Maasto, jossa filosofinen ajattelu liikkuu, ei ole kanonisoitujen filosofisten kysymysten rajattu vyöhyke. Sen ei tarvitse olla sellainen eikä sen pidä olla sellainen. Filosofointi ei koske vain sitä itseään. Kyse ei ole siitä, että jotkut professorit päättäisivät, mikä on filosofisten kysymysten luettelo ja niistä sitten vain voisi valita. Tiedän, että jotkut professorit haluavat ajatella näin, mutta kaikilta ei voi vaatia ymmärrystä.

Filosofia ei ole tiede, joka enemmän tai vähemmän täsmällisesti määrittelee tutkimusten ja tiedonjanon kohteen tai kohteet. Se on pikemminkin toimintaa, joka tekee mistä tahansa kohteesta, aiheesta tai materiaalista oudon. Se on asenne, joka syntyy ihmettelystä.

Filosofia on monesti lähtenyt liikkeelle yksinkertaisista kysymyksistä. Joku esimerkiksi kysyy: ”Onko herra se ja se tehnyt oikein?” Näin ollaan alettu pohtia oikeudenmukaisuutta. Pohdinta ei ole voinut käynnistyä, jos ollaan vain rekisteröity ja läpikäyty asiaa koskevat mielipiteet. Lähtökohta ei ole mielipide eikä tavoitteena ole luoda mielipidettä. Kaikki tuo tuttu, mielipiteet, valmiit vastaukset ja perustelut, asetetaan koetukselle ja outoon valoon.

Filosofia ei ole outo maa. En sano, että kaikki filosofoivat, mutta lähes kaikki yrittävät filosofoida. Se on inhimillistä, tavanomaista ja jokapäiväistä. Ihmiset kohtaavat erilaisia tilanteita, jotka pakottavat heidät ajattelemaan ja he saattavat joskus melkein vahingossa käännellä asioita, esineitä ja sanoja niin kuin Sokrates, onnistua tekemään samantapaisia pyörähdyksiä kuin Kant. Filosofia ei ole outo maa. Se tekee minkä tahansa maan oudoksi.

2.Outous meissä

On sanottu, käsketty jopa: ”Tunne itsesi.” Itsensä voi tuntea jossain määrin; aina jää jotain tietämättömyyden, tiedostamattoman vyöhykkeelle. Se ei haittaa, se vain huvittaa. Kun elämä on kesken, kun elämä meissä on elävää, meissä on jotakin, joka pakenee määritelmää. On hyvä elää oman tuntemattomuutensa ja outoutensa kanssa. Silloin on vielä mahdollista tehdä, tuntea ja kokea uusia, mahdottomalta tuntuvia asioita. Me emme tiedä mihin kykenemme.

Oli olemassa toinen, unohdetumpi periaate, joka liittyi tähän määräykseen itsensä tuntemista. Se oli: ”Huolehdi itsestäsi.” Se leimaantui, leimattiin pahaksi, vähintääkin epäilyttäväksi, koska sen ajateltiin merkitsevän itsekkyyttä. Itsekkyyttä voi kuitenkin nähdä tässä ajatuksessa, joka kiinnittyi vimmaiseen oman sielun pelastukseen. Vaikka olisimmekin irtaantuneet tästä himosta, meillä on vaikeuksia ymmärtää tätä periaatetta. Monesta eri syystä. Ensinnäkin siksi, että ajattelemme sen ”itsen” – sielun – annetuksi, ajattelemme sen joksikin olennoksi meissä. Kreikkalaisille, jotka halusivat huolehtia itsestään, se oli kuitenkin enemmänkin aktiviteetti.

Vaikka emme voi palata menneisyyteen – ja se olisi typerää – kadonnut ajatus, ajattelu, toisenlainen elämä ja tapa katsoa maailmaa, voi olla näkökulma. Menneisyyden outous voi olla avartava maisema ja se voi näyttää meille meidän oman outoutemme – me emme ehkä opi tuntemaan itseämme paremmin, mutta tunnemme, koemme oman outoutemme, näemme sen eri valossa. Näemme tutun outona. Ehkä me silloin opimme kehittämään itsessämme jotain.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Herkkyyden kehittäminen

Kun ihminen kehittää itseään ja kultivoi itsessään jotain, esimerkiksi jotain hyvettä, hän samalla siirtyy tilasta toiseen: kysymys ja huolenpito vievät toiseen mielentilaan. Ihmiset voivat muokata itseään, veistää itseään, siis kehittää itseään ja tehdessään sitä he saavuttavat – jos onnistuvat – mielenrauhan, onnellisuuden tai harmonian. Stoalaiset ovat hyvä esimerkki tästä. Heidän etiikkansa voi nähdä pyrkimykseksi tietynlaiseen mielentilaan.

Itsensä kehittäminen ei vain vie johonkin mielentilaan tai synnytä jotakin tunnetta; se muokkaa myös tapaa tuntea, tekee toisella tavalla herkäksi. Herkkyys, kyky tuntea, muuttuu. Myös herkkyyttä kehitetään.

Ollaksemme kunnon nietzscheläisiä otetaan nietzscheläinen esimerkki. Joku ajattelija kokee, että totuus ei ole kovin totuudellinen eikä sillä eikä millään ole perustaa. Arvot eivät tunnu arvokkailta, kaikki tuntuu suhteelliselta. Tätä voisi sanoa nihilismiksi. Nihilismi voidaan kokea monella tavalla. Reagoiva tapa on lamaannuttava: kaiken suhteelliseksi kokeva ei uskalla enää haluta. Mietiskelevä ja samalla aktiivisempi ajattelija näkee, ettei ole syytä pelätä. Hän näkee mahdollisuuksia ja hän arvottaa asioita väittämättä  löytäneensä perustaa. Hän ei ole lamaantunut. Hän voi sanoa mitä haluaa ja mitä ei siedä. Kyse on erilaisesta tavasta tuntea totuuden poissaolo, erilaisesta tavasta tuntea perusteettomuus.

Reagoiva nihilisti on eri tavalla herkkä kuin aktiivinen nihilisti. Hän tuntee katkeruutta siitä, että ei ole ehdotonta totuutta. Aktiivinen nihilisti puolestaan kokee sen pikemminkin mahdollisuudeksi luoda omat totuutensa. Toinen kärsii totuuden hauraudesta, toinen näkee siinä mahdollisuuden. Kaikki herkkyys ei ole siis yhtä arvokasta. Herkkyyden kehittämisen tavoite ei ole vain yksinkertaisesti tulla herkemmäksi, vaan eri tavalla herkäksi.

Herkkyys voi olla sitä, että tuntee ja havaitsee jonkun tilanteen sietämättömyyden. Se ei tarkoita, että tietäisi, millainen on parempi maailma. Tuskan ja kärsimyksen voi tuntea, vaikkei tietäisi, millainen on täydellinen maailma. Esimerkiksi ranskalaiset kokivat 1700-luvun lopulla sietämättömäksi despotismin ja halusivat vastata tähän tehden vallankumouksen ja keksien ihmisoikeudet. Kun on  tullut herkäksi sillä tavalla, että kokee jonkin despotismiksi ja sen sietämättömäksi, haluaa muuttaa tilannetta, ryhtyä toimiin. Miten voi tulla eri tavalla herkäksi? Vastaus on yksinkertainen. Kun irtaantuu ajatustottumuksistaan, alkaa nähdä toisin, tuntea toisin. Ajatustottumukset pitävät meidät rauhallisina, tyyntyneinä. Despotismi on jotain, johon olemme tottuneet ja johon tottumuksemme meidät sopeuttavat.

Itsensä kehittäjä käyttää erilaisia tekniikoita, esim. itsetutkiskelua, joogaa tai mietiskelyä. Nämä tekniikat ovat ikään kuin taktiikka suhteessa itseemme ja ne antavat muodon meissä kehittyvälle herkkyydelle. Esimerkiksi jos stoalainen itsensä kehittäjä pyrki luomaan itseensä sellaisen suhteen, jota voisi kuvata itsekunnioitukseksi, sen voi ymmärtää herkkyyden kautta. Itseään kunnioittava stoalainen oli herkkä tietyille asioille, kiinnitti huomiota siihen, mikä vähensi tai vaaransi mahdollisuuden itsensä kunnioittamiseen.

Tätä kautta voisimme hahmotella kuvaa omasta ajastamme. Millaista on meidän herkkyytemme? Millaista on meidän herkkyytemme puute? Usein huomaa, että suhde itseen on psykologisoivaa. Kysymme, mitä ovat tunteemme ja mitä ovat meidän motiivimme. Millä tavalla siis olemme herkkiä? Olemme herkkiä sille, olemmeko me tai muut neuroottisia. Olemme herkkiä sille, millaiseen empaattisuuteen ihmiset kykenevät. Tämä on niin sanotusti tieteellistä herkkyyttä: me olemme herkkiä sille miten asiat ovat. Kyseessä ei ole eettinen herkkyys, sillä emme kysy, mikä olisi mahdollista. Itsensä kehittäminen ja oman herkyytensä kehittäminen ei ole sen kysymistä, kuka on. Itsensä harjoittaja kysyy: Mitä voisin itsestäni tehdä?

Emme siis kehitä herkkyyttämme, koska kysymys, joka meitä piinaa, ei ole itsensä kehittäjän kysymys. Ja silti... Merkkejä muustakin on nähtävissä.

Itsensä kehittäminen (joutilaisuus ja työ)

Olen monta kertaa sanonut, että filosofia on tai se ainakin voi olla itsensä kehittämistä. Tätä merkitsi itsestä huolehtimisen periaate; tärkein eettinen periaate antiikissa useiden vuosisatojen ajan.

Pistin otsikon ”itsensä kehittämisen” perään sanat ”joutilaisuus” ja ”työ”. Kun antiikin filosofit ylistivät joutilaisuutta, he eivät tarkalleen ottaen tarkoittaneet samaa kuin me ”vapaa-ajalla”; se ei ollut itsensä viihdyttämistä puuhamaassa tai television äärellä. Joutilaisuus, ”otio” ei ollut laiskottelua, vaan työtä; ei tietenkään ”tuottamista”, ”myymistä”; se oli työtä itsensä kanssa ja metaforinen ilmaisu ”viljeleminen”; (espanjaksi cultivarse tai cultivarse a sí mismo, engl. the cultivation of the self, vielä muistumina tästä metaforasta).

Itsensä kehittämiseen tarvitaan joutilaisuutta, omistautumista itselle, mutta se on työtä; itsensä muokkaaminen vaatii ahkeruutta, mutta toisenlaista kuin miten se yleensä käsitetään. ”Työ” määrittyy tässä vähän toisella tavalla. En luo tuota mitään, paitsi tuotan itsessäni jotain. En luo palvelua, mutta teen palvelun itselleni (ja sitä kautta muille).

Itsensä kehittäminen on opiskelua. Se voi olla myös ”treenaamista” niin kuin silloin kun kehitämme fyysisiä kykyjämme ja kuntoamme. Voimmehan me elää ilman sitä. Tai ainakin näin voi kuvitella. Mutta onko näin?

Itsensä kehittämisen lähtökohtia voi olla monenlaisia. Tarpeetkin ovat erilaisia, eivät vain ihmiset. Varmaan voi antaa joitakin yleisiä suosituksia. Millaisia? Usein näkee, että ihmiset kehittävät itseään yksipuolisesti. Esim. kuntoilevat ja liikkuvat, mutta eivät kehitä henkeään niin sanotusti. Tai päinvastoin. Kuitenkin ruumis ja henki kulkevat yhdessä. Tämäntapaisia yleisiä neuvoja voi varmaan antaa sortumatta fasismiin ja normalisointiin. Mutta on tärkeää nähdä, että ihmiset voivat kulkea hyvin omanlaisiaan polkuja, hyväksyä se. Ihmiset tulevat onnelliseksi kaikki omalla tavallaan.

Kriittisinä huomioina nykyajasta voisi moniakin asioita. Itsensä kehittäminen on liikaa sidoksissa työhön ja sitä kautta yhteiskunnan ja markkinoiden vaatimuksiin. Ihmisen yksilöllisyys jää jalkoihin ja enemmänkin: jalkoihin jää hänen yksilöllinen onnellisuutensa.

Toinen huomio on tämä: kiinnitetään paljon huomiota psykologiaan. On tärkeää, että ihmiset etsivät henkistä tasapainoa, mutta seuraamalla psykologien neuvoja on vaarassa jälleen menettää itsensä. Psykologia voi muodostaa kuvan, mallin siitä mikä on normaalia. Se ei anna riittävästi tilaa luovuudelle, uuden luomiselle.

Kolmas huomio. On paljon kärsimättömyyttä. Itsensä kehittäminen on työtä; se vaatii aikaa. Tulokset eivät ole aina nopeita. Viulua ei opi soittamaan päivässä.

Neljäs, viimeinen, huomio. Itsensä kehittämistä ei osata ehkä arvostaa oikealla tavalla. Se on vain ihmisten ”yksityisiä harrastuksia”, mutta sillä on kauaskantoiset seuraukset.

Monenlaisia kysymyksiä voi esittää. Minun kysymykseni: Onko jokin puoli jonka kehittäminen unohdetaan liian helposti?