Laiskuuden huippu

Paul Lafargue

Puhuessani yhdestä filosofian klassisesta teemasta - hyveistä - tiedän, etten ole ainakaan kokemusasiantuntija. Aina haukutaan ihmisiä, jotka tekevät välttämättömyydestä hyveen, mutta minulle se on ollut melkein ainoa tapa löytää itselleni hyveitä. Tästä syystä olen yhden jos toisenkin kerran puhunut laiskuudesta hyveenä ja lainannut aika ahkerasti Paul Lafarguen teosta Oikeus laiskuuteen. Nyt lainaan kuitenkin itseäni, laiskuuden huippua. 

Kirjoitin vuonna 2015:  "Jos laiskuus ymmärretään paheeksi, se ei ole jotain mitä ihminen on valinnut. Varsinkin kun ympäristö vaatii muuta. Silloin on turha moittia. Jos se on henkilökohtainen valinta, valittu olemisen tapa, se on jo paljon enemmän eettistä. Se voisi olla myös syvällinen ymmärrys ajattelun historiasta, ilmaisu näkemyksellisyydestä. Voisi ottaa monta esimerkkiä, mutta Epikuros riittää. Hänen ajattelunsa oli varmasti yksi esimerkki joutilaisuuden ylistämisestä; hän ajatteli, että ihmisten ponnistelu on kovaa, rajatonta työtä turhien ja pinnallisten asioiden saamiseksi."

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Laiskuuden hyödyllisyydestä

 

Filosofiakahvila 17.1./18.1./19.1.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Kreikkalaisilla oli sana hesykhia, rauhallisuus. Se oli jotain, josta roomalaiset myöhemmin käyttivät sanaa otium. Latinan sanasta tulee esimerkiksi espanjan sana ocio, ajanviete. Monesti sana otium käännetään joutilaisuudeksi, mutta se merkitsi erilaista asiaa kuin sirkus tai huvipuisto.

Joutilaisuus oli arvostettua, mutta se saattoi sisältää aktiviteetteja, sekä ruumiillisia että sielullisia harjoituksia. Roomassa vanhemmatkin miehet saattoivat käydä lenkillä ja he tutkivat itseään. Itsensä harjoittaminen ei ollut vain koululaisten asia. Epäilemättä tunnen nostalgiaa otiumin, joutilaisuuden, aikaa kohtaan. En kuvittele hakevani sitä kadonneesta menneisyydestä.

Myönnän, että nyt joutilaisuus on laiskuutta eikä länsimainen kulttuuri ole mitään muuta niin halveksinut. Ajattelun tehtävä on silti arvioida arvoja ja kääntää ne aika ajoin ylösalaisin. Sen takia puhun laiskuuden hyödyllisyydestä. Puhuminen hyödyllisyydestä tässä yhteydessä on kuin jumalanpilkkaa – ei vain laiskuuden kohottamista arvoon, vaan pyhän hyödyllisyyden halventamista, profanoimista.

Jos asiaa pysähtyy ajattelemaan, laiskuudesta on ilmeistä hyötyä, koska se johtaa esimerkiksi teknologisiin uudistuksiin. Ei jaksa tehdä, vaatii liikaa voimia, pakko keksiä jokin laite.

Tämän innovatiivisuuden ja luovuuden edellytys on laiskuus, mutta ei vain motivoivana voimana, vaan olosuhteina. Jos ihminen tekee töitä 12h, hän ei jaksa olla luova. Laiskotellessa myös ikävystyy ja se panee keksimään asioita, ei tietenkään aina hyviä asioita. (Työetiikan kannattajat, sekä porvarit että kommunistit, ovat aina tuominneet laiskuuden, koska laiskana saa paheellisia ideoita.)

Laiskuuden suurin hyöty on kuitenkin siinä, että aikaa todella merkityksellisille asioille. Burn outin tai muun sairauden takia pysäytetyt ihmiset pistävät (joskus) elämän uuteen järjestykseen; he keskittyvät muuhun kuin rahaan, uraan ja maineeseen. He löytävät puutarhanhoidon, eläinten pitämisen, erotiikan, käsityön, matkustamisen jne.

Kun on laiska – opettaa itsensä siihen – tajuaa, ettei ole mitään poliittisempaa kuin laiskuus. 1660-luvulla tehtiin poliittinen päätös. Pariisin kaduilta siivottiin suljettuihin laitoksiin 6000 laiskaa (heitä sanottiin hulluiksi).

Jos nykyisin laiskotteleva ihminen ei pelkää tällaista kampanjaa, hän ehtii huomata, ettei kukaan ohjaa ja hallitse häntä, ainakaan samalla tavalla kuin aikaisemmin. Meitä ohjataan ja hallitaan aikataulujen, kellokorttien, työaikojen avulla. Meille ei vain sanota, että meidän pitää olla jossain paikassa, vaan meille sanotaan, mitä meidän pitää tehdä tiettynä hetkenä.

 Jos laiskana on aikaa itselle, huomaa olevansa autonomisempi kuin aikaisemmin. Tällä on suuri eettinen merkitys, jos etiikka merkitsee suhdetta itseen ja suhdetta toiseen. En ole enää toisen orja, en ole enää toiselle työntekijä, vaan ihminen, vaikka huono. En ole enää itseni ruoskija, vaan itseni hellijä. Tottakai hallitus tulee myös sohvan äärelle ja haukkuu: “Sohvaperuna!” Mutta jos on maannut siinä tarpeeksi kauan, on voinut tulla filosofiksi ja osaa tehdä vastrarintaa: “Teen sitä mikä on kaikkein hyödyllisintä.”

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Laiskuus - Oikeus vai pahe?

(Paul Lafargue)

Tämä on omistettu Ellenille

Paul Lafargue julkaisi vuonna 1880 teoksen Oikeus laiskuuteen (Le Droit a la paresse). Teos on klassikko, mutta aina, alusta lähtien myös marginalisoitu; se on yritetty unohtaa, vaikka aluksi se olikin yksi levinneimmistä teksteistä sosialistisessa maailmassa, joidenkin arvioiden mukaan sitä levinneempi oli vain Marxin ja Engelsin Kommunistinen manifesti. Lafargue ei imartele kuulijoitaan, työväenluokkaa. Hän sanoo, että työväenluokan on vallannut outo hulluus, rakkaus työhön. Lafarguen mukaan työn ei pitäisi olla tällaisen rakkauden kohde, sillä se johtaa älylliseen ja ruumiilliseen rappioon. Sivistyneestä Euroopasta hän löytää kuitenkin yhden esimerkin maasta, jossa ennakkoluulot eivät ole kitkeneet vihaa työtä kohtaan: Espanjan.

Lafargue siteeraa anonyymin englantilaisen kirjoittajan teosta An Essay on Trade and Comerce (1770), jossa haaveillaan eräänlaisesta vankilan ja tehtaan yhdistelmästä, jolle annetaan nimi ideal workhouse. Näissä laitoksissa olevat ihmiset pakotettaisiin tekemään 12 tuntia päivässä – mikä olisi hyväksi heille, etteivät lankeaisi paheisiin. 1848 ranskalaiset työläiset, aseet kädessä, tekevät vallankumousta ja pitävät suurena voittona sitä, että tehtaat eivät voi teettää töitä enemmän kuin 12 tuntia päivässä.

Lafargue analysoi oman aikansa tilannetta ja puhuu yllättävän tutusta tilanteesta, meidän tuntemasta maailmasta: koneistumisesta ja työläisen muuttumisesta kuluttajaksi. Koska porvarillisen vallankumouksen julistus ihmisoikeuksista ei tyydytä kirjoittajaa eikä häntä vaakuta myöskään vaatimus oikeudesta työhön, hän esittää, että vaadittaisiin oikeutta laiskuuteen.

Vaikka Lafargue puhuu työn oppia vastaan, työn rakastamista vastaan, laiskuuden puolesta, hänen näkemyksensä ei ole naiivi; pikemminkin se on hätähuuto. Hän ei vaadi laiskuutta kaikessa, kaikkialla. Hänen kirjoituksensa alkaa siteerauksella saksalaiselta ajattelijalta ja runoilijalta, Gotthold Ephraim Lessingiltä (1729-1781): ”Olkaamme laiskoja kaikessa paitsi rakkaudessa ja viinissä, kaikessa paitsi laiskuudessa.”

Vaikka Lagarguen kirjoitus on huuto, protesti, se nostaa esiin ongelman, joka on todellinen ja se vaatii aikalaisiltaan toisenlaista ajattelua, muutosta ajattelussa. Ongelma, jonka se nostaa esiin, on yhä sama, vaikka tilanne on muuttunut ja hallitukset vaihtuneet. Kirjoitus kyseenalaistaa väitteen, että työ on ihmisen olemus ja se myös osoittaa historiallisen materiaalin avulla miten uskomus ja oppi luotiin: sen loivat filantroopit, moralistit ja tehtailijat.

Nykypäivän olosuhteissa on paljon syitä nostaa esiin sama kysymys, sama vaatimus. Ei vain siksi, että olemme työn orjia ja koska uskomme, että työ on ihmisen olemus – josta ajatuksesta Marxkaan ei irtaantunut. Myös siksi, ettemme tiedä mitä on laiskuus, tuo pahin pahe siitä lähtien kun länsimainen ihminen keksi olla homo economicus. Emme tiedä myöskään, mistä roomalaiset, kun he ylistivät jotain mitä nimittivät sanalla otium, joutilaisuus.

Jos laiskuus ymmärretään paheeksi, se ei ole jotain mitä ihminen on valinnut. Varsinkin kun ympäristö vaatii muuta. Silloin on turha moittia. Jos se on henkilökohtainen valinta, valittu olemisen tapa, se on jo paljon enemmän eettistä. Se voisi olla myös syvällinen ymmärrys ajattelun historiasta, ilmaisu näkemyksellisyydestä. Voisi ottaa monta esimerkkiä, mutta Epikuros riittää. Hänen ajattelunsa oli varmasti yksi esimerkki joutilaisuuden ylistämisestä; hän ajatteli, että ihmisten ponnistelu on kovaa, rajatonta työtä turhien ja pinnallisten asioiden saamiseksi.

Minä en halua toivottaa tervetulleeksi sellaista älyllistä ja moraalista laiskuutta, joka sanoo, toistaa koko ajan: ”Mikään ei muutu, sama järjestys ja sama valta ahdistaa meitä.” Työ ei ole enää samaa, rakkaus siihen ei ole samaa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Itsensä kehittäminen (joutilaisuus ja työ)

Olen monta kertaa sanonut, että filosofia on tai se ainakin voi olla itsensä kehittämistä. Tätä merkitsi itsestä huolehtimisen periaate; tärkein eettinen periaate antiikissa useiden vuosisatojen ajan.

Pistin otsikon ”itsensä kehittämisen” perään sanat ”joutilaisuus” ja ”työ”. Kun antiikin filosofit ylistivät joutilaisuutta, he eivät tarkalleen ottaen tarkoittaneet samaa kuin me ”vapaa-ajalla”; se ei ollut itsensä viihdyttämistä puuhamaassa tai television äärellä. Joutilaisuus, ”otio” ei ollut laiskottelua, vaan työtä; ei tietenkään ”tuottamista”, ”myymistä”; se oli työtä itsensä kanssa ja metaforinen ilmaisu ”viljeleminen”; (espanjaksi cultivarse tai cultivarse a sí mismo, engl. the cultivation of the self, vielä muistumina tästä metaforasta).

Itsensä kehittämiseen tarvitaan joutilaisuutta, omistautumista itselle, mutta se on työtä; itsensä muokkaaminen vaatii ahkeruutta, mutta toisenlaista kuin miten se yleensä käsitetään. ”Työ” määrittyy tässä vähän toisella tavalla. En luo tuota mitään, paitsi tuotan itsessäni jotain. En luo palvelua, mutta teen palvelun itselleni (ja sitä kautta muille).

Itsensä kehittäminen on opiskelua. Se voi olla myös ”treenaamista” niin kuin silloin kun kehitämme fyysisiä kykyjämme ja kuntoamme. Voimmehan me elää ilman sitä. Tai ainakin näin voi kuvitella. Mutta onko näin?

Itsensä kehittämisen lähtökohtia voi olla monenlaisia. Tarpeetkin ovat erilaisia, eivät vain ihmiset. Varmaan voi antaa joitakin yleisiä suosituksia. Millaisia? Usein näkee, että ihmiset kehittävät itseään yksipuolisesti. Esim. kuntoilevat ja liikkuvat, mutta eivät kehitä henkeään niin sanotusti. Tai päinvastoin. Kuitenkin ruumis ja henki kulkevat yhdessä. Tämäntapaisia yleisiä neuvoja voi varmaan antaa sortumatta fasismiin ja normalisointiin. Mutta on tärkeää nähdä, että ihmiset voivat kulkea hyvin omanlaisiaan polkuja, hyväksyä se. Ihmiset tulevat onnelliseksi kaikki omalla tavallaan.

Kriittisinä huomioina nykyajasta voisi moniakin asioita. Itsensä kehittäminen on liikaa sidoksissa työhön ja sitä kautta yhteiskunnan ja markkinoiden vaatimuksiin. Ihmisen yksilöllisyys jää jalkoihin ja enemmänkin: jalkoihin jää hänen yksilöllinen onnellisuutensa.

Toinen huomio on tämä: kiinnitetään paljon huomiota psykologiaan. On tärkeää, että ihmiset etsivät henkistä tasapainoa, mutta seuraamalla psykologien neuvoja on vaarassa jälleen menettää itsensä. Psykologia voi muodostaa kuvan, mallin siitä mikä on normaalia. Se ei anna riittävästi tilaa luovuudelle, uuden luomiselle.

Kolmas huomio. On paljon kärsimättömyyttä. Itsensä kehittäminen on työtä; se vaatii aikaa. Tulokset eivät ole aina nopeita. Viulua ei opi soittamaan päivässä.

Neljäs, viimeinen, huomio. Itsensä kehittämistä ei osata ehkä arvostaa oikealla tavalla. Se on vain ihmisten ”yksityisiä harrastuksia”, mutta sillä on kauaskantoiset seuraukset.

Monenlaisia kysymyksiä voi esittää. Minun kysymykseni: Onko jokin puoli jonka kehittäminen unohdetaan liian helposti?