Myy itsesi!

 

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 26. maaliskuuta:

Harry Beckwith julkaisi vuonna 2008 teoksen You, Inc.:  The Art of Selling Yourself. Yksi opaskirja (self-help) muiden joukossa. Beckwith muotoilee ajatuksia, jotka ilmaisevat mikä ja millainen on nykyinen homo oeconomicus, sen nykyinen versio. Uusliberalistinen ajattelu oli jo paljon aikaisemmin ottanut tämän vanhan idean uuteen käyttöön, tulkinnut sen uudestaan, vienyt sen pidemmälle. Ihmisen kaikki toimet voi nähdä – ja ne täytyy nähdä – investointeina omaan itseen. Näin ihminen tekee itsestään sopivan markkinoille, muokkaa itsensä työllistettävissä olevaksi. Beckwith julistaa: ”Elämä on myymistä.”

Tässä ajatusmallissa, ihmisenä olemisen mallissa, elämäntavassa ei ole kyse vain siitä, että työ ja elämä samastuvat. Amerikkalainen Neil Miller puhuu tästä vuonna 2018 ilmestyneessä väitökirjassaan. Kun käytämme inhimillisen pääoman  käsitettä (human capital, Gary Beckerin käsite), omaksumme tietyn analysoimisen tavan, mutta se on myös ohjelma: tarkoitus on, että subjektit taipuvat tähän ajatukseen, omaksuvat sen.

Beckwith kertoo elämän ja myymisen (jotka ovat sama asia) salaisuuden. Ensimmäinen asia, jonka myyt, olet sinä itse. Käskevyys voi yllättää. Se on kuitenkin homo oeconimicuksen ydin. Siinä on aina mukana sääntö: ”Investoi itseesi eli elä rationaalisesti, siis ekonomian mukaan.”

Minua ei kiinnosta, ovatko ideat hyviä ja oikeita. Oikeastaan se ei kiinnosta uusliberalistejaan, esimerkiksi Beckeriä se ei kiinnostanut. Eikä minua pelota käskevyys. Kaikki puheet sisältävät imperatiiveja. En analysoi näitä ideoita idelogiana, koska minusta se ei ole osuva käsite. Näissä ideoissa ja käskyissä on kuitenkin jotain, joka voisi olla huomion ja ajattelun aihe. Niissä on jotain dogmaattista sanan tavanomaisessa merkityksessä. Ajatuksia ei voi arvioida, mittailla tai arvostella, jos se omissa lähtökohdissaan sulkee kaiken kritiikin pois. Arvostelija tai toisinajattelija on lähtökohtaisesti tuomittu. Jos et tahdo kehittää inhimillistä pääomaasi tai et halua myydä itseäsi, olet irrationaalinen, järjenvastainen. Ongelma on, että ajatuksesta tulee koskematon, pyhä.

Toinen huomionarvoinen asia on, että vastustaminen, toisinajattelu, on usein ilman suuntaa ja voimaa. Jos ihmiset vastustavat epäoikeudenmukaista lakia tai despoottista hallitsijaa, he tietävät mihin marssia. Tässä tapauksessa vihollinen on sinussa itsessäsi, ajatuksissasi. Sinä itse teet itsestä itsesi myyjän. Sinä itse kehität inhimillistä pääomaasi. Jos et tee niin, olet pulassa.

Aina on kuitenkin jotain, mitä voimme tehdä ennen kuin vaivumme epätoivoon. Jos tämä rationaalisuuden muoto ohjaa elämäämme, meidän olisi luotava toisenlainen elämäntapa, jos haluamme kapinoida. Jos tämän elämäntavan keskeinen elementti on erityinen suhde itseen ja omaan elämään investoinnin kautta, olisi luotava toisenlainen suhde omaan itseen. Jopa vaatimattomat, melkein mahdottomat, vähintään keskinkertaiset kapinayritykset, vaihtoehtoiset elämäntavat ovat mielenkiintoisia tästä näkökulmasta. Elämäntapaintiaanit ovat meitä opettamassa.

Ennen kuin palaamme 1800-luvulle ja teemme lääketieteestä ohjaavan rationaalisuuden muodon, käytännöllisen järjen ja moraalin ytimen, voimme myös kokeilla ekonomisen, kalkyloivan ajattelun toisenlaista käyttöä. Siitä löytyy amerikkalainen esimerkki 1800-luvulta: Henry David Thoreau. Hän ei hylännyt laskentaa, vaan sanoi: ”Lasketaan, lasketaan aina.” Hän ehdotti, että laskisimme, mitä menetämme tai mitä voitamme. Tehtävän kysymyksenasettelu oli kuitenkin toinen kuin Beckwithillä tai Beckerin viisaalla perheenperustajalla: ”Kuinka paljon puhdasta elämää häviän, kun ponnistelen saadakseni rahaa?” Thoreau, amerikkalainen sankari, oli huomannut, että rikkaat maksavat rikkaudestaan hinnan. Kova työ, unettomat yöt, väsymys ovat hinta...  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofia ja fiktio

(Jorge Luis Borges)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla" (jos katettu terassi on auki), Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 13.2. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Mistä vaikenemme? Esimerkkeinä Jemen ja työttömyys.

Taru Jaakonkarin muistolle

Jorge Luis Borges tiesi, että metafysiikka on fantasiakirjallisuutta. Jos katsoo tarkemmin, melkein kaikki filosofiset tekstit vilisevät erilaisia taruolentoja: subjekteja, monadeja jne. Itse ”järki”, joka usein ymmärretään filosofien keskuudessa kyvyksi, on kuvitelma. Kuka on todistanut, että ihmisellä olisi jokin tuollainen kyky? Lisäksi järki filosofisissa teksteissä on usein jotain muuta, ihmisen ulkopuolella olevaa; se on eräänlainen asioiden sisäinen järjestys.

Näitä fantasioita ja fiktioita voi arvostella ja niitä ollaan arvosteltu. Minäkin haluan olla kriittinen, mutta lähden liikkeelle positiivisesta asiasta – tai vähintään välinpitämättömyydestä. Minulle on aivan sama, jos filosofian kirjat ovat sepitteitä.

Fiktio on asia tai tapahtuma, joka on luotu tai kuviteltu. Jos sanalla tarkoitetaan esimerkiksi kertomusta, sen tapahtumat ja henkilöt kuuluvat kuvitteelliseen maailmaan. Kääntäkäämme siis sana yksinkertaisesti kuvitelmaksi. Kuvitelma ei silti asetu niin yksinkertaiseen suhteeseen todellisuuden kanssa kuin usein kuvitellaan. Sillä voi olla vaikutuksia todellisuuteen. Yksinkertainen esimerkki on tämä: Luen vaikuttavan kertomuksen, jonka jälkeen näen todellisuuden toisin silmin.

Otetaan esimerkki filosofisesta sepitteestä: intressi.  On selvää, että joskus jotkut ihmiset tai ryhmät haluavat itselleen jotain. Intressiä ei silti ollut olemassa samassa mielessä kuin empiristit sen ymmärsivät ennen kuin filosofit loivat käsitteen ja erityisesti ymmärsivät, että on olemassa jokin eheä subjekti, jolla näitä intressejä on (subject of interest).

1700-luvun alusta lähtien on intressin käsite tärkeä erilaisissa poliittisissa, ekonomisissa ja filosofisissa kirjoituksissa. Järjen ja järkevän hallituksen kuului seurata intressin periaatetta. Kyse ei ollut vain yhden ihmisen tai valtion intressistä, vaan erilaisten intressien (yksilöiden, ryhmien) kokonaisuudesta, niiden yhteensovittamisesta. Nämä puheet ja tämä ajattelu merkitsi käytännössä, että hallitus tai johto määrittyi joksikin, joka manipuloi intressejä; niiden kautta vaikutettiin siihen mihin haluttiin vaikuttaa. Intressin käsite avasi tien toiselle luomukselle, jonka nimi oli ja on homo economicus.

Tämä luomus monella tavalla mielenkiintoinen yhteiskunnallisesti. Epäilemättä kyse on erilaisesta olennosta kuin suvereenin hallitsijan alainen tai suvereenin edessä oleva oikeussubjekti. Suvereenin valta haihtuu taloudellisen ihmisen edessä; he pelaavat liian erilaista peliä. Se ei silti tarkoita, että hahmon luojat olisivat vapauttaneet ihmisen vallankäytöstä. Homo economicus, esimerkillinen realisti, todellisuuden hyväksyjä (ks.Gary Becker), on täydellisen muokattavissa oleva; hän joustaa koko ajan, hän mukautuu ja sopeutuu. Missään ei ole olemassa yksilöä, joka olisi täydellinen homo economicus, mutta koska on olemassa tällainen idea, se voidaan yrittää löytää itsestä, siihen voi vedota toisessa. Sepite muokkaa todellisuutta.

Koska olen päättänyt tällä kertaa olla positiivinen, kysyn, millaisia fiktioita pitäisi tuottaa. Onko pakko olla niin, että niiden vaikutukset tekevät meistä enemmän hallittuja, tehokkaammin ohjattuja? Jos kuvitelma, sepite, voi tuoda maailmaan jotain, jota ei olla ennen nähty eikä kuultu, siihen täytyy sisältyä mahdollisuus muuttaa maailmaa. Mutta silloin puheen, fiktion, täytyy mahdollistaa puuttuminen tilanteeseen. Sen täytyy näyttää tilanne avoimena tai avata tilanne.

Theodor Adorno ja monet muutkin näkivät, että kysymykseen siitä, miten meidän pitää elää, on jo vastattu. Kysymykseen ollaan vastattu vallitsevissa, yleisissä elämänmuodoissa. Sanomatta niitä edes vieraantuneiksi tai epäinhimillisiksi voimme haluta niistä ulos. Emme ehkä tyydy valmiisiin vastauksiin, annettuihin kaavoihin. Esimerkiksi tällaista tilannetta varten voimme tarvita toisenlaista fiktiota. Kun Immanuel Kant pettyneenä havaitsi, että ihmiset antavat ohjata ja holhota itseään, hän loi oman fiktionsa, valistuksen. Faktisesti, historiallisesti, valistus on ollut jotain muuta. Kantille se oli itsenäistä ajattelua, rohkeutta ajatella: mahdollisuus päästä ulos itseaiheutetusta alaikäisyyden tilasta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Kompastuskiven valmistamisesta

(Peter Lorre/ Lotte Lenya Kevään herääminen 1929)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Olen puhunut koetinkivistä. Olen laiminlyönyt toiset kivet, kompastuskivet. Todellakin voi puhua laiminlyönnistä, sillä jos tahdomme ajatella, muuttaa jotakin tilannetta, antaa jollekin mahdollisuudelle tilaa, jollekin elävälle happea, olla kriitikoita, emme saa vain heittää ilmaan kauniita lauseita. Meidän on valmistettava kompastuskiviä. Kenelle, mille? Tyhmyydelle, tietenkin. Mutta haluan olla täsmällisempi, mahdollisimman konkreettinen.

Tyhmyys ei ole tietämättömyyttä eikä aina edes ajattelemattomuutta. Voi olla, että ihminen soveltaa jotain tietoa toiminnassaan, seuraa jotain logiikkaa, järkeistää toimintaansa ja on silti tyhmä. Tyhmyys on kykenemättömyyttä arvioida analyysin, ajatuksen, tiedon tai totuuden arvoa ja merkitystä, niiden seurauksia. Arvostettu kanadalainen ekonomi Jean-Luc Migué ehdottaa, että pariskunnasta tehtäisiin yritys. Tarkoitus on analysoida pariskuntaa, esim. avioparia, yrityksenä ja tehdä siitä yritys, tuotantoyksikkö. Hän kysyy, mikä on pariskunta muuta kuin kahden osapuolen sopimus, joka koskee hankintoja ja saatujen hyötyjen jakamista. On tietenkin mahdollista analysoida pariskuntaa näin ja on mahdollista, että jotkut pariskunnat tekevät näin. Kukaan ei voi sanoa, että tämä olisi täydellistä rationaalisuuden puutetta. Mutta se voi silti olla tyhmää.

Kompastuskivi on – sen pitäisi olla – jokin hidaste, vaikeuttaja, pysäyttäjä toimijalle, joka mahdollisesti toimii täydellisen rationaalisesti, mutta arvaamatta tekemisensä vaarallisuutta, sen mahdollista tuhoavuutta. Tästä syystä kompastuskiven valmistaminen tai kritiikki vaativat muutakin kuin typeryyden, älyttömyyden ilmiantamista. Se on tarttumista rationalisoinnin muotoihin. Haluan tehdä vaikeaksi monen työn, esimerkiksi sosiaalityöntekijän tai lääkärin. Sitä tarkoittaa kompastuskiven tekeminen.

Otan yhden esimerkin ja teen sen yksinkertaistaen, luonnosmaisesti: koulutuksen. Kouluissa ollaan ennen ja nykyisin oltu onnettomia, mahdollisesti ainakin osittain eri syistä. Ennen koulu, autoritaarinen laitos par exellence, valmensi kuuliaisuuteen, kuriin, paikallaanistumiseen ja kehon kontrolloimiseen. Oppilaita valmistettiin tehtaisiin, liukuhihnalle. Tämän autoritaarisen laitoksen aiheuttamaa onnettomuutta dramatisoi hyvin esimerkiksi Frank Wedekindin näytelmä Kevään herääminen (1891). Nykyisin kärsivät myös kurittomat lapset. Koululaitosta pohditaan, siihen liittyviä asioita problematisoidaan eri maissa, osittain myös tuon onnettomuuden, kärsimisen takia. Monissa ehdotuksissa, ideoissa, on mukana pehmentämislinja: ei ulkoaoppimiselle, ei auktoriteettiopettajalle jne. Mutta tunnistetaanko rationaalisuuden tai rationalisoinnin muoto, joka tässä on mukana?

Joskus näiden ehdotusten lukemiseksi kannattaa kiinnittää huomiota esimerkiksi siihen, mitä oppiaineita korostetaan. Esimerkiksi historian merkitys tuntuu vähenevän. Espanjaan halutaan taloustieto. Idea ei ole yhdenkään hallituksen, se on OECD:n (Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö) ehdotus. Sama laitos järjestää kuuluisat PISA-tutkimukset. Jos ennen koulun malli oli armeija, kuritekniikan ensimmäisen, esimerkillinen kehittäjä, nyt idea, malli, on hyvin paljon joustava, sopeutuva homo economicus, sama joka oli Jean-Luc Miguélla mielessä, kun kehitti ajatusta ”ideaalipariskunnasta”.

Jos ei vaikuttavaa rationaalisuuden muotoa (ekonomista ajattelua) tunnisteta, niin eikö se merkitse, että tuomme kouluihin samat vaikutukset ja tuskan muodot, kärsimyksen ilmentymät, kuin työpaikoille, yrityksiin? Eikö se ole jo nähtävissä? Eikö kilpailu ole lisääntynyt, tuonut kouluihin uudenlaista väsymystä, toisenlaista kuin Wedekindin hahmojen seksuaalinen turhautuminen?

Kompastuskiven tekeminen merkitsee, etten ehdota mitään uudistusta, vaan teen uudistuksen valmistamisen vaikeammaksi. Yritän näin mahdollistaa, että ajateltaisiin oikeasti, ei ajateltaisi sitä mitä ollaan opittu ajattelemaan. Niin kuin huomaatte, olen vakava herra: haluan vähentää kevytmielisyyttä.

P.S.

Jos joku on kiinnostunut, on filosofiakahvilaankin osallistunut Juhani Räsänen (et co) problematisoinut mielenkiintoisella tavalla koulua ja koulumaailmaa. Olen ainakin siitä yhtä mieltä, että ei tiedetä, mitä ovat vahvuudet tai hyveet. Se on koko länsimaalaista maailmaa koskeva ongelma, osa meidän kulttuuriamme. Olen viitannut tähän monta kertaa: moraalikysymykset liitetään oikeuksiin, ei hyveisiin. Elämme oikeuksien ja velvollisuuksien systeemissä. Emme enää tiedä mitä oli hyve. Ks. http://juhanirsnen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/220118-koulupotilaan-ongelmana-tarkoituksettomuus ja http://www.syvienvahvuuksienkoulu.fi/

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA 7.MAALISKUUTA. PAIKKA: RAVINTOLA KUKKO, SAUNAN TERASSI. AIKA: KLO 13.30. AIHE: IDEOLOGIAT, NAAMIOT, KARNEVAALIT.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Laiskuus - Oikeus vai pahe?

(Paul Lafargue)

Tämä on omistettu Ellenille

Paul Lafargue julkaisi vuonna 1880 teoksen Oikeus laiskuuteen (Le Droit a la paresse). Teos on klassikko, mutta aina, alusta lähtien myös marginalisoitu; se on yritetty unohtaa, vaikka aluksi se olikin yksi levinneimmistä teksteistä sosialistisessa maailmassa, joidenkin arvioiden mukaan sitä levinneempi oli vain Marxin ja Engelsin Kommunistinen manifesti. Lafargue ei imartele kuulijoitaan, työväenluokkaa. Hän sanoo, että työväenluokan on vallannut outo hulluus, rakkaus työhön. Lafarguen mukaan työn ei pitäisi olla tällaisen rakkauden kohde, sillä se johtaa älylliseen ja ruumiilliseen rappioon. Sivistyneestä Euroopasta hän löytää kuitenkin yhden esimerkin maasta, jossa ennakkoluulot eivät ole kitkeneet vihaa työtä kohtaan: Espanjan.

Lafargue siteeraa anonyymin englantilaisen kirjoittajan teosta An Essay on Trade and Comerce (1770), jossa haaveillaan eräänlaisesta vankilan ja tehtaan yhdistelmästä, jolle annetaan nimi ideal workhouse. Näissä laitoksissa olevat ihmiset pakotettaisiin tekemään 12 tuntia päivässä – mikä olisi hyväksi heille, etteivät lankeaisi paheisiin. 1848 ranskalaiset työläiset, aseet kädessä, tekevät vallankumousta ja pitävät suurena voittona sitä, että tehtaat eivät voi teettää töitä enemmän kuin 12 tuntia päivässä.

Lafargue analysoi oman aikansa tilannetta ja puhuu yllättävän tutusta tilanteesta, meidän tuntemasta maailmasta: koneistumisesta ja työläisen muuttumisesta kuluttajaksi. Koska porvarillisen vallankumouksen julistus ihmisoikeuksista ei tyydytä kirjoittajaa eikä häntä vaakuta myöskään vaatimus oikeudesta työhön, hän esittää, että vaadittaisiin oikeutta laiskuuteen.

Vaikka Lafargue puhuu työn oppia vastaan, työn rakastamista vastaan, laiskuuden puolesta, hänen näkemyksensä ei ole naiivi; pikemminkin se on hätähuuto. Hän ei vaadi laiskuutta kaikessa, kaikkialla. Hänen kirjoituksensa alkaa siteerauksella saksalaiselta ajattelijalta ja runoilijalta, Gotthold Ephraim Lessingiltä (1729-1781): ”Olkaamme laiskoja kaikessa paitsi rakkaudessa ja viinissä, kaikessa paitsi laiskuudessa.”

Vaikka Lagarguen kirjoitus on huuto, protesti, se nostaa esiin ongelman, joka on todellinen ja se vaatii aikalaisiltaan toisenlaista ajattelua, muutosta ajattelussa. Ongelma, jonka se nostaa esiin, on yhä sama, vaikka tilanne on muuttunut ja hallitukset vaihtuneet. Kirjoitus kyseenalaistaa väitteen, että työ on ihmisen olemus ja se myös osoittaa historiallisen materiaalin avulla miten uskomus ja oppi luotiin: sen loivat filantroopit, moralistit ja tehtailijat.

Nykypäivän olosuhteissa on paljon syitä nostaa esiin sama kysymys, sama vaatimus. Ei vain siksi, että olemme työn orjia ja koska uskomme, että työ on ihmisen olemus – josta ajatuksesta Marxkaan ei irtaantunut. Myös siksi, ettemme tiedä mitä on laiskuus, tuo pahin pahe siitä lähtien kun länsimainen ihminen keksi olla homo economicus. Emme tiedä myöskään, mistä roomalaiset, kun he ylistivät jotain mitä nimittivät sanalla otium, joutilaisuus.

Jos laiskuus ymmärretään paheeksi, se ei ole jotain mitä ihminen on valinnut. Varsinkin kun ympäristö vaatii muuta. Silloin on turha moittia. Jos se on henkilökohtainen valinta, valittu olemisen tapa, se on jo paljon enemmän eettistä. Se voisi olla myös syvällinen ymmärrys ajattelun historiasta, ilmaisu näkemyksellisyydestä. Voisi ottaa monta esimerkkiä, mutta Epikuros riittää. Hänen ajattelunsa oli varmasti yksi esimerkki joutilaisuuden ylistämisestä; hän ajatteli, että ihmisten ponnistelu on kovaa, rajatonta työtä turhien ja pinnallisten asioiden saamiseksi.

Minä en halua toivottaa tervetulleeksi sellaista älyllistä ja moraalista laiskuutta, joka sanoo, toistaa koko ajan: ”Mikään ei muutu, sama järjestys ja sama valta ahdistaa meitä.” Työ ei ole enää samaa, rakkaus siihen ei ole samaa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Missä on oikeudenmukaisuutta?

(Rafael: Oikeudenmukaisuuden jumalatar)

Oikeudenmukaisuutta on syytä ajatella ekonomisesti. En väitä, että se on ainoa tapa ajatella sitä, mutta ekonomisuuteen on monia syitä, muun muassa historiallisia syitä.

Vanha – jo Platonin aikainen – käsitys on, että reilua ja oikeudenmukaista on antaa ”kaikille heidän oma”. Sana, jota kreikkalaiset käyttivät sanasta ”oma” oli oikeion (samaa pohjaa kuin oikos, josta sana ekonomia tulee). Tämä ajattelu on aina läsnä, kun yritetään ajatella oikeudenmukaisuutta. Esimerkiksi Jean Luc Nancy puhuu siitä, että oikeudenmukaisuus ilmoittaa ja osoittaa, mitä pitää antaa takaisin tai luovuttaa.

Oikeudenmukaisuus on ”ekonomiaa”; se on taloudenhoitajan toimintaa. Siksi jo hyvin varhain sana oikeudenmukaisuus liitettiin perheen päähän, isään: alettiin puhua oikeudenmukaisesta isästä. Tämä ikivanha oikeudenmukaisuus on aina siis ollut ylempänä olleiden tekoja, heidän suhtautumistaan alempiin ja alaisiin, lapsiin ja naisiin.

Patriarkojen oikeus on historiallinen syy siihen, että monet ovat nähneet oikeuden naamiona, jonka takana on ahneus ja voimakkaan etu. Klassinen esimerkki on Platonin dialogi Gorgias. Siinä Kallikles-niminen poliitikko toteaa: Oikein on, että vahva hallitsee heikkoa, omistaa enemmän. (Vaikka Kallikles onkin ristiriidassa Sokrateen kanssa, Platon näyttää olevan osittain samaa mieltä Kallikleen kanssa Valtio-dialogissaan.) Valtio-dialogissa samantapaiselta kuulostavia näkemyksiä esittää sofisti Thrasymakhos sanoessaan oikeudenmukaisuuden olevan sama asia kuin vahvemman etu.

On olemassa toisenlainen - varjossa kulkenut - lähestymistapa, joka on yrittänyt ajatella oikeutta toisin, ei-hierarkisesta näkökulmasta, tasa-arvoisten synnyttämänä järjestelynä, sopimuksena. Nietzsche on esimerkki tästä. Monissa hänen teksteissään, muun muassa kirjoissa Inhimillistä, liian inhimillistä ja Moraalin alkuperä hän puhuu oikeudesta voimiltaan samanarvoisten keskinäisinä järjestelyinä, sopimisena. Tässäkin perinteessä on mukana ekonomia: on kyse sopimuksesta, joka koskee jakamista; kyse on vaihdosta.

Mikä on oikeudenmukaisuutta koskeva ekonominen kysymys? Yksi tapa puhua ekonomisesti oikeudenmukaisuudesta on puhua korvauksista tai kysyä, miten vauraus pitäisi jakaa. Toisaalta ekonominen kysymys koskee hintaa. Jos ja kun jokin käytäntö (palkkaus, työsopimukset, oikeuslaitoksen toiminta, sairaanhoito jne.) on muuttunut joillekin sietämättömäksi, se on siksi, että siitä maksetaan liian kova hinta. Sietämättömyys ei tarkoita, että jokin käytäntö rikkoo jotain luonnonlakia tai loukkaa meille automaattisesti langenneita oikeuksia; se merkitsee enemmän sitä, että ei haluta enää maksaa tätä maksettua hintaa.

Jos haluamme luoda olosuhteita uudenlaiselle oikeudenmukaisuudelle, emme voi luottaa instituutioihin, vaan on yritettävä nähdä, missä ihmiset lakkaavat maksamasta hintaa, jonka he ovat joutuneet maksamaan. Oikeus syntyy siellä, missä ihmiset eivät enää kiinnostu korvauksista ja rangaistuksista. He eivät tarvitse mitään filosofista teoriaa toimiakseen. Oikeudenmukaisuusteoriat ovat irvokkaita arvostellessaan sellaisia, jotka kieltäytyvät hyväksymästä asiantilaa eivätkä vetoa joihinkin normeihin. Kun jotkut kapinoivat, koska poliisi voi pidättää kenet tahansa ja kiduttaa heitä, he eivät tarvitse teoreettisia perusteita: he eivät vain enää siedä.

Kapina syntyy, kun joku ei halua maksaa enää määrättyä hintaa. Se mikä panee ajattelemaan, on tämä: nämä samat haastajat ovat usein valmiita maksamaan kovemman hinnan, maksamaan omalla elämällään. Heistä tulee ekonomisen järjen tavoittamattomia, mahdottomia ymmärrykselle. He näyttävät, ettei elämä ole elämisen arvoista, jos elämän hinta on orjuus.

Lopulta – näin näen – oikeuden, oikeudenmukaisuuden tunteen ja reiluuden idean on oltava muuta kuin mihin se nykyisinkin kiinnittyy: siinä ei ole kyse korvauksista eikä rangaistuksista, vaan inhottavan väkivallan lopettamisesta. Joskus oikeus voi olla muutakin kuin oikeuden jakamista; se voi olla, vihdoinkin, oikeuden tekemistä...

Mutta missä se olisi mahdollista? Millaiset olosuhteet ”oikeudenmukaisuus” vaatii? Kuka kieltäytyy maksamasta mitä tahansa hintaa? Tietyssä mielessä tämä kieltäytyjä on ”suvereeni”; hän on suvereeni siinä mielessä kuin George Bataille ymmärsi; ihminen, joka ei ole orja eikä alista olemassaoloaan ulkopuolisille tarkoituksille. Bataillen suvereeni ihminen on eräänlainen antiekonomi –vastakohta sille, joka ansaitsee nimen  homo economicus.

On siis historiallisia syitä ajatella oikeudenmukaisuutta ekonomisesta näkökulmasta, mutta on myös toinen, ajankohtainen syy; meidän on syytä tutkia, voisimmeko ajatella sitä toisenlaisesta, ekonomisuuden ulkopuolelle pääsevästä näkökulmasta. Tehdäkseni oikeutta Nietzschelle joudun sanomaan, että hänen yrityksensä ajatella oikeudenmukaisuutta oli yritys ajatella sitä eri tavalla, ei-ekonomisesti. Vuonna 1883 hän kirjoittaa kirjeessään Franz Overbeckille, että intiimimmeissä ajatuksissaan hän on luopunut kaikesta kostosta, kaikesta rangaistuksesta. Samana vuonna hän oli kirjoittanut Zarathustrassa: ”Zarathustra on tullut... jotta te, ystäväni, väsyisitte sanoihin korvaus, hyvitys, rangaistus...”

Siksi hän kysyi: ”Miten voin antaa jokaiselle hänen omansa? Olkoon tämä riittävää minulle: annan jokaiselle omani.”