Johdanto oikeudenmukaisuuteen

 

John Rawls

Filosofiakahvila 17.2./18.2./19.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Sana oikeudenmukaisuus on ollut aina filosofien huulilla esisokraattisista ajattelijoista ja Platonista nykyaikaan, esimerkiksi John Rawlsiin (1920-2002) saakka. On kysytty, mitä on oikeudenmukaisuus yhteiskunnassa ja mitä se on yksilön toiminnassa. Välillä tulee vaikutelma, että ajattelijat ja puhujat ovat puhuneet ihan eri asioista. Jotkut tuntuvat puhuvan jostakin metafyysisestä; he kysyvät, onko maailma, historia, Jumala tai elämä oikeudenmukaisia. Toiset tuntuvat puhuvan oikeudenmukaisuudesta yhteisössä; he puhuvat siitä hyveenä, kykynä tai taipumuksena.

Harva on kiinnittänyt huomiota siihen, että vanhoista ajoista lähtien sama sana tai sen eri muodot (oikeus tai oikeudenmukaisuus, dikea kreikassa) on mukana puhuttaessa niin yksilöiden tai kansalaisten oikeuksista, oikeuslaitoksesta tai jonkun toimijan tavasta. Arvaan, ettei kyse ole pelkästään sekavuudesta, vaan asioiden yhteydestä. Kun tuomari jakaa oikeutta ja on ideaalitapauksessa oikeudenmukainen tai joku sankari on oikeamielinen, reilu, heidän toiminnassaan on jotain samaa: ajatus mitasta ja osuudesta.

Tietyllä tavalla tämä ajatus osuudesta on mukana, vaikka oikeuden tai oikeudenmukaisuuden periaate ja motto ei olisi ”kaikille oma osuutensa”, vaan tämä: ”Niin kuin minua kohtelet, minä kohtelen sinua.” Ajatus osuudesta näkyy myös iskulauseessa, jonka Karl Marx popularisoi: ”Jokaiselle kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan.”

Lukiessa monien oikeudenmukaisuusfilosofien kirjoituksia nousee esiin ainakin kaksi kysymystä: 1) Kuka päättää osuudesta? 2)Miten päätös tehdään?

Roomalaisten jumalatar Lustitia, joka on vastine kreikkalaisten Dikelle, on 1500-luvulta lähtien kuvattu side silmillä vaaka toisessa kädessään ja miekka toisessa kädessään. Oikeuden jumalattaren täytyy olla sokea. Alunperin satiirinen ajatus alkoi tarkoittaa jotain positiivista, puolueettomuutta.

Idea oikeuden sokeudesta saa kirkkaimman filosofisen ilmauksen John Rawlsin teksteissä. Rawls  puhuu tietämättömyyden verhosta (veil of ignorance). Ihmisen pitää kuvitella itsensä tietämättömyyden verhon taakse. Kun hän ei tunne itseään eikä samastu olosuhteisiinsa, hän kykenee näkemään selkeämmin, miten yhteiskunnan pitäisi toimia. Ajatuskoe pitää siis sisällään ajatuksen, että tietämättömyys, sokeus, mahdollistaa sen näkemisen, miten pitäisi olla. Se minkä tämä näkijä unohtaa, sulkee pois, on esimerklksi oma etninen tausta, oma sukupuoli ja oma asema.

Ajatus sokeudesta on petosta kahdessa mielessä. 1) Oikeus ei ole sokea. Oikeus haluaa tietää mahdollisimman paljon päätöksen kohteesta; psykiatri arvioi hänet, ja tuomari haluaa tietää, missä olusuhteissa rikos tehtiin. 2) Päättävän ajatukseen ja päätökseen vaikuttaa hänen etninen taustansa ja sukupuolensa. Jos päättävä ihminen sitoo silmänsä ja unohtaa asemansa tai etnisen taustansa, hän  teeskentelee, etteivät ne vaikuta. Voisi ajatella, että tasapuolisuuden tai puolueettomuuden takaisi pikemminkin se, että päättäjä pitäisi esimerkiksi etnisen taustansa mielessään ja yrittäisi tavalla tai toisella kontrolloida sen vaikutusta päätökseen.

Sosiologi voi sanoa, että yleistä mielipidettä ei ole olemassakaan; se on vain abstraktio tai keino manipuloida ihmisiä. Jokin sellainen saattaa kuitenkin vaikuttaa valamiehistöön tai tuomariin.  Kysymys, miten tehdä päätös osuudesta (palkkiosta, rangaistuksesta) on olennainen,  koska päätös tehdään vaarallisessa maailmassa. Platonin teos Kriton on Sokrateen ja hänen oppilaansa Kritonin keskustelu yhteiskunnallisista velvollisuuksista. Sokrates on tuomittu kuolemaan, ja Kriton yrittää houkutella opettajaansa pakenemaan, mutta tämä ei suostu. Sokrateen mukaan ihmisessä on osa (sitä ei tässä teoksessa nimetä), joka tuntee, mikä on oikein ja väärin, oikeudenmukaista tai epäoikeudenmukaista. Tämä osa saattaa turmeltua. Se turmeltuu, kun ihminen kuuntelee tätä eroa tuntemattomien ihmisten mielipiteitä. Jälleen kerran filosofia nousemassa mielipidettä vastaan...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Meritokratia

 

Filosofiakahvila 20.1./21.1./22.1. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Meritokratia on järjestelmä, joka perustuu yksilöiden lahjakkuuteen ja meriitteihin, ansioihin: ihmiset nousevat tärkeisiin asemiin älynsä, ansioidensa ja uutteruutensa ansiosta. Ajatus on vakuuttava. Uskomme, että tällainen järjestelmä on oikeudenmukainen ja tehokas.

Tietenkään meritokratia ei aina toteudu. Yhteiskunnat tekevät temppuja, yleensä lainsäädännöllisiä, taatakseen meritokratian tai ainakin välttääkseen nepotismin. Meritokratian ainoa ongelma ei ole se, että sen toteutumisella on esteitä. On myös vaikeus määritellä, kenelle kuuluu mikäkin osa, asema tai palkka. Ihmiset ihmettelevät, miksi tämä tai tuo saa noin korkeaa palkkaa. Vaikka ihmettely olisi joskus tyhmää tai tietämätöntä, kysymys säilyy ja se on toisinaan ymmärrettävä.

Riippumatta siitä, kuinka hyvin meritokratia on toteutunut, sen pitäminen ideaalina toimii yhteiskunnallisena indikaattorina. Näemme, mitä pidetään arvossa, mitä pidetään ansioina. Monessa yhteiskunnassa absoluuttinen arvo on voitto, taloudellinen hyöty; raha on absoluuttinen arvo, joka määrittää muiden arvojen arvon. Tämä johtaa kunnon meritokratiassa siihen, että korkeaa palkkaa saa sellainen, joka tuottaa voittoa tai ainakin toimii voittoa tuottavassa ympäristössä, ei esimerkiksi koulussa.

Oppi-isä oli brittiläinen sosiologi ja poliitikko Michael Young (Dartingtonin paroni), joka nimesi meritokratian 1958. Meriitin hän ymmärsi yksilön älykkyyosasmäärän ja vaivannäön summaksi (M=Ä plus V). Tässä yhtälössä minua kiinnostaa älykkyysosamäärä. Älykkyys on epäilemättä yksi meritokratian pyhistä lehmistä. Älykkyyden ja parhaimmassa tapauksessa älykkyysosamäärän korostaminen saattaa olla jopa vaarallista, ainakin toinen sosiologi, Pierre Bourdieu, viittaa siihen vuonna 1983 ilmestyneessä artikkelissa: ”Tout racisme est une essentialisme...” (Kaikenlainen rasismi on essentialismia) Bourdieau  puhui rasismin erityisestä muodosta, älyrasismista. 

Meritokratia korostaa koulutuksen merkitystä, mutta jotta oppi toteutuisi, yksilöillä pitäisi olla samanlaiset mahdollisuudet koulutukseen. Todellisessa todellisuudessa tämä mahdollisuus on yleensä etuoikeus. Älykkyyden tai älykkyysosamäärän korostaminen on toisenlaista. Voisi sanoa, että se on hyvin vähän yksilön omaa ansiota. Se on mahdollisuus – joskus jopa tekosyy – suosia joitakin, vaikka jokin muu ansio olisi tarpeellisempi. 

Bourdieau viittaa siihen, että hallitseva luokka, joka ainakin jossain määrin on riippuvainen kulturaalisesta pääomasta, tuntee tarvetta oikeuttaa asemansa. He selittävät sen omalla älykyydellään stigmatisoiden toisia ryhmiä. Ranskalainen sosiologi ei puhu artikkelissaan myöhempinä aikoina hiipien ajatteluun ja käytäntöihin tulleesta ”rodunjalostuksesta” – halusta valita jälkipolven ominaisuuksia, joista yksi halutuimpia on älykkyys.

Älykkyys on haluttu piirre; se on esimerkiksi kykyä oppia uutta ja ratkaista ongelmia. Se ei takaa mitään. Älykkäiden sanotaan esimerkiksi alkoholisoituvan enemmän. Monessa historiallisessa tilanteessa ei kysytty älykkyyttä, enemmän tottelemista. Ihmisen menestykseen vaikuttavat monet voimat, jotka eivät ole hänen hallinnassaan, oli hän miten älykäs tahansa.   

Karl Marx popularisoi 1875 sloganin: ”Jokaiselta kykynsä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan.” Marxille ajatus liittyi tietenkin kommunistisen yhteiskunnan ihanteellisiin olosuhteisiin, joissa tuotetaan kaikkea riittävästi ja kaikkien tarpeet voidaan tyydyttää. Iskulauseessa ollaan kuitenkin muotoiltu myös (melkein) meritokratian periaate; jokaiselta kykynsä mukaan.  Espanjalainen uusrikas muotoili merikoratian periaatteen näin: ”En ole parempi ihminen kuin köyhät, koska minulla on rahaa. Minulla on rahaa, koska olen parempi ihminen.”

Tietenkin marxilainen slogan oli periaate, joka tahtoi muotoilla jalon ajatuksen oikeudenmukaisuudesta. Ehkä siinä on jotain, johon kannattaa huomioida. Se ei sano vain, että kaikille pitää antaa tarpeidensa mukaan; se sanoo, ettei ole hyvä, että ihmiseltä vaaditaan enemmän kuin mitä hän kykenee antamaan. Vaikka meritokratia toteutuisi ja korkeaan asemaan pääsisi vain ansioitunut, se ei takaa, ettei häneltä yritettäisi kiskoa, ruoskia, enemmän kuin mihin hän pystyy...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofiaa kuoleville

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 7.11. klo 13.30. PAIKKA: Ravintola Kukko,saunan terassi, Avenida de los Boliches 4. AIHE: Paradise Papers/Katalonian tilanteen päivitys

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Aina silloin tällöin avaan kirjan, joka sanoo, että filosofia opettaa kuolemaan. Kuulostaa juhlalliselta ja osittain siksikin koomiselta. Kyllä jokainen osaa kuolla ilman opettamistakin. Tietenkin tällainen vastahankainen asenteeni paljastaa, etten ymmärrä mitään.

Olen silti varma, että filosofialla on alusta lähtien ja aina kiinteä suhde kuolemaan – jos siksikin että se kytkeytyy elämään, ihmisen olemassaoloon. Pidän tärkeänä, että muistamme olevamme kuolevaisia. Memento mori on motto, joka on liian unohdettu. Kuvittelen ja uneksin, että se tulisi taas muotiin. Kun ihminen muistaa kuolevaisuutensa, sen että se on aina ja missä tahansa mahdollinen, hän saattaa säikähtää. Säikähtäminen ei ole aina huono asia. Se saattaa auttaa ajattelemaan, miettimään mitä haluaisi tehdä, miettimään mikä on tärkeää. Ehkä sitten muistaisi elää.

Oman kuolemansa ajatteleminen oli kerran tekniikka, harjoitus, jonka avulla ihminen arvioi itseään, sitä miten on elänyt. Idea oli se, että kuvitteli itsensä kuolevaksi, kuvitteli itsensä elämänsä viimeisille hetkille. Tämä mahdollisti sen, että voi luoda katseen omaan elämäänsä kokonaisuutena.

Eikö ole mieletöntä tehdä kuolema läsnäolevaksi elämässä, ajatella kuolemaa elämässä? Vaikka yrittäisikin muistaa kuolevaisuutensa, onko hyvä ajatella itseään kuolevana? Jokainen tekee omat valintansa; se on heidän vapauttaan. Itse ajattelen, että filosofian suuntaaminen kuoleville ei merkitse lohdutusta, vaan liikkuvuuden, muutoksen, mahdollisuutta. Jos puhun filosofiaa niin kuin toinen olisi kuolematon (tai minä itse olisin kuolematon), siirrän ajatuksen sellaiseen sfääriin, ettei se enää toimi tässä maailmassa.

Kun puhuu kuoleville ja kun kysymyksistä tulee maallisia, ihminen joutuu selkä seinää vasten: hänet pakotetaan ajattelemaan. Hän ajattelee esimerkiksi sitä, kenellä on valta ja oikeus päättää elämästä ja kuolemasta. Samat valtiot, jotka lähettävät poikiaan sotiin, estävät heitä päättämästä päiviään. Samat yhteiskunnat, jotka lupaavat taata oikeudet kansalaisille, eivät anna heidän kuolla.

Olemme pakotettuja ajattelemaan omaa suhtautumistamme kuolemaan. Se ei ole kaikkina aikoina ollut samanlainen. Esimerkiksi Philippe Ariès (1914-1984) on tutkinut näitä usein hitaita muutoksia mentaliteetissa ja rituaaleissa. Nykyisin meillä on edessämme medikalisoitu, laitostettu kuolema ja television kautta brutaali nälän ja sodan julkinen kuolema, kuolema spektaakkelina.

Kuolemaa koskeva kysymys on arvofilosofinen -  siis yhteiskunnallinen, poliittinen. Jos emme tahdo sitä ajatella, emme tahdo ajatella omaa olemassaoloamme, omaa elämäämme, mahdollisuuksiamme elämässä. Ajattelen itseäni kuolevaisena. Yritän muistaa ja myöntää tosiasian, jotta en tekisi liikaa turhuuksia, keskittyisin siihen mikä on merkityksellistä. Ajattelen itseni kuolevaksi, jotta panisin itseni kynnykselle, pistäisin itseni päättämään ja jotta ymmärtäisin, että koko ajan liikumme, muutumme, kuolemme ja synnymme.

Kun kuolemasta tulee tabu, sitä ympäröi juhlallinen hiljaisuus, kielto nauraa hautajaisissa. Tämä tietenkin tekee tarpeelliseksi filosofian, kysymyksen. Se tekee välttämättömäksi suuren filosofin nimeltä Marx – siis Groucho Marxin. Hänen hautakivessään lukee: ”Anteeksi etten nouse ylös.”

Kuoleminen on pieni tapahtuma, joskus jopa hyvin merkityksetön yksityiskohta. Se on vain katoamista. Haluan muotoilla tämän filosofis-koomisesti: Pieni tapahtuma, mutta lopullinen singulariteetille.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ekonomian tarina

(Jean-Jacques Rousseau)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. (Torstai jää pois)

Ekonomia tulee sanoista oikos (talo) ja nomos (laki); oikonomos merkitsi antiikin Kreikassa talon ohjaamista, hoitamista, hallitsemista (karjan, vaimon, lasten jne.). Jean-Jacques Rousseau (1712-1778) tiesi tämän kirjoittaessaan kuuluisan artikkelinsa Sur l´économie politique (1755). Hän kirjoitti, että sana merkitsi alunperin talon harkitsevaista hallitsemista koko perheen edun mukaisesti. Rousseaun kysymys oli, miten tämä harkitsevainen hallitseminen voitaisiin tuoda laajemmalle, valtiolliselle tasolle koskemaan asukkaita, heidän kaikien käytöstä, vaurautta. Se mikä on nykyisen niin sanotun taloustieteen lähtökohta – économie politique, political economy – ei ollut oppiaine; se oli hallitsemista, ohjaamista; se oli hallitsemisen malli.

F.Quesnay, toinen 1700-luvun ajattelija, kirurgi ja fysiokraatti, käytti ilmaisua ”ekonominen hallitus”, joka saattaa vaikuttaa oudolta, jos ekonomia jo sinänsä ymmärrettiin hallitsemiseksi. Sana alkaa saamaan nykyaikaisemman merkityksen. Se merkitsee enemmänkin hallitsemisen kohdetta, aluetta, johon tulee vaikuttaa.

Ennen kuin taloustieteestä tuli niin merkittävä rationaalisuuden muoto yhteiskunnallisessa elämässä, ennen kuin politiikasta tuli ennen kaikkea talouspolitiikkaa, ekonomia oli hallitsemisen tapa, joka pyrittiin tuomaan valtiolliselle tasolle ja taloudesta pyrittiin tekemään hallinnoimisen, hallitsemisen ja ohjauksen kohde. Taloustieteen asema ja rooli ei siis ole seurausta tieteilijöiden menestyksellisestä toiminnasta eikä se ole mitään luonnollista kehitystä. Tämän aseman kehittyminen, tämän roolin saaminen on kulturaalinen tapahtuma: tietyn ajatuksen ja rationaalisuuden muodon tuomista poliittiseen elämään.

Tällä merkittävällä tapahtumalla on ollut monenlaisia seurauksia. Se merkitsi 1800-luvulla ja vieläkin sitä, että meihin kohdistuvan vallankäytön kritiikin täytyy tarttua kysymykseen sitä ohjaavasta, sen käyttämästä rationaalisuuden muodosta. Antiikin filosofiaan erikoistunut filosofi Karl Marx oli yksi, joka tajusi tämän ja teki filosofiastaan poliittisen ekonomian kritiikkiä. Jälkeenpäin, pitkän matkan päästä katsottuna, on ironista, että yksi säilyneimmistä luomuksista hänen ajattelussaan on lisäarvon käsite, joka on yhä taloustietelijöiden välineitä, heidän keskeisiä termejään.

Monet ovat esittäneet vahvoja, perusteltuja epäilyjä siitä, onko taloustiede tiede. Minua ei kiinnosta nyt kuitenkaan sen asema tieteiden joukossa tai tieto-opilliset kysymykset, vaan taloustieteen asema maailmassa, yhteiskunnassa. Se ei ehkä ole tiede, mutta se on erittäin vaikuttava tekijä, yksi dominoivimmista ajattelun muodoista.

Vaikutus ilmenee monella tavalla ja monella tasolla. Ekonomit ovat poliittisessa elämässä ison roolin saaneiden niin sanottujen asiantuntijoiden joukossa kaikkein eniten kysyttyjä, eniten käytettyjä. Toinen, vähän näkymättömämpi vaikutus on se, että toiset kysymykset ja toiset ajattelun muodot, taloudellisen ajattelun ulkopuoliset argumentit on monesti syrjäytetty. Tähän liittyy esimerkiksi ympäristökysymysten hidas tuleminen poliittisen keskustelun aiheeksi.

Taloudellinen ajattelu, ekonominen järki, vaikuttaa myös yksilöiden jokapäiväiseen ajatteluun ja toimintaan. Jotkut tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota (mm. Alain Petersen ja Iain Wilkinson) siihen miten uhka, vaara (risk) ovat muodostuneet osaksi kulttuuriamme. Taloudellinen ajattelu on kalkylointia, joka mittaa vaaroja, tuo niitä esiin: aina on olemassa työttömyyden uhka, köyhyyden uhka jne. Tämä uhkien, vaarojen, pelkojen maailma, lisää myös yhteiskunnan medikalisoitumista. Sekä yhteiskunnallisessa keskustelussa että yksilöiden toiminnassa kiinnitetään huomiota siihen mikä on riskikäyttäytymistä, mikä on terveellistä tai epäterveellistä. Terve on potentiaalisesti sairas. Se joka ei pelkää, on moraaliton. On mentävä tarkistuksiin ja ohjattava toimintaansa niin, että se on sekä oman talouden kannalta hyödyllistä että kansantalouden kannalta edullista. Käyttääkseni Francesco Paolo Adornon ilmaisua: Ehkä taloustiede ja lääketiede ovat naimisissa.

Pääsimme eroon papeista. Nyt meillä on oman elämämme tulo- ja menoarvio sekä Lääkärikirja. Ekonomian tarina on lyhyt, mutta syvällepureutuva. On syytä pohtia, millaista järkeä käytämme ja millaisen hinnan maksamme sen käytöstä.

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA 11.HUHTIKUUTA. PAIKKA: RAVINTOLA KUKKO, SAUNAN TERRASSI. AIKA KLO 13.30. AIHE: KEMIALLISET ASEET JA MUUTA TOTAALISTA SOTAA (ehkä myös jokin toinen aihe)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kosmopoliitti

Mietin – muun muassa nationalististen tunteiden ja kansainvaellusten takia - voisiko sanalla kosmopoliitti olla merkitystä, voisiko jonkinlaiselle kosmopoliittisuudelle olla tilausta.

Kerrotaan, että kun Diogeneeltä (Diogenes Sinopelainen 422 eea.-323 eea.) kysyttiin mistä hän on, vastasi kuuluisa filosofi: ”Olen maailmankansalainen.” Hän käytti sanaa kosmopolitês, ja tekstit, joista anekdootti löytyy, ovat ensimmäiset, joissa sanaa käytettiin. Monien tulkintojen mukaan Diogeneen lausunto oli ennen kaikkea kielteinen; hän kieltäytyy olemasta sinepolainen, palvelemasta Sinopea. Stoalaisille maailmankansalaisuus oli jo erityinen tehtävä, sitoutumista auttamaan ihmisiä. Valistuksen ajan Encyclopédie puhuu kosmopoliitista ihmisenä ilman vakituista paikkaa ja ihmisenä, joka ei ole vieras missään. Kieltämättä valistusfilosofien kosmopoliittisuus on vaikuttanut; sen sanotaan vaikuttaneen muun muassa 1789 tehtyyn ihmisoikeusjulistukseen.

Kosmopoliittisuutta on tietenkin arvosteltu. Sitä ovat arvostelleet muun muassa monet patriootit ja oman kansakunnan etua ajavat. Marx ja Engels pitivät kosmopoliittisuutta kapitalismin hengen tuotteena: pääomalla on taipumus levittäytyä, olla välittämättä rajoista. Samalla he kuitenkin kutsuivat kaikkia maailman työläisiä yhdistymään.

Mutta voisiko sanalla olla merkitystä tänään? Pitäisikö sille antaa merkitys, myöntää uusi arvo? Meitä hallitaan entistä kansainvälisemmin. On multikansalliset yhtiöt. Asioistamme päätetään kansainvälisissä kokouksissa, joskus salaisissa. Maailman järjestys, sen sodat, eivät ole toisessa maailmassa; niillä on seurauksensa ja vaikutuksensa meidän kuplassamme. Jotkut kysymykset, esimerkiksi ympäristökysymykset, ovat yhteisiä, koko ihmiskunnan ongelmia. Jos minuun kohdistettu valta, myös sen liiallinen käyttö, on kansainvälistä, on vastauksen oltava kansainvälinen; se ei voi rajoittua kansallisen parlamentin äänestämiseen. Tässä mielessä on tilaus maailmankansalaisuudelle. Maailmankansalaisuus on vastaus, yritys vastata, aikamme ongelmiin.

Amnesty International, Greenpeace, Lääkärit ilman rajoja ovat vain muutamia esimerkkejä vastausyrityksistä. Nykyisin, internetin aikana, on syntynyt organisaatioita, yhteisöjä niin kuin Avaaz. Se on netissä harjoitettavaa aktivismia, aktivistien verkosto, johon kuuluu yli neljäkymmentä miljoonaa ihmistä. Kyse on siitä, että jos ja kun jotain tapahtuu, maailman kansalaiset tuovat esiin äänensä, vastalauseensa, tekevät hallitsijoille selväksi, ettei ketään esimerkiksi kivitetän ilman reaktiota. Tällainen toiminta ei ole enää kansalaisoikeuksien käyttöä, vaan maailmankansalaisuuden luomista.

On kuitenkin ymmärrettävä eräs rajoitus, mahdottomuus. Emme voi luoda kaikille yhteistä moraalia, tuskin edes kuvitella myöskään ihmiskuntaa harmoniassa, haaveilla kaikkien ihmisten veljeydestä. Tällaisiin pyrkimyksiin sisältyy suuri vaara. Kun kaikille halutaan samat normit, aletaan normalisoimaan – eli erilaista aletaan oikoa, kaikesta tehdä yhdenmukaista. Yhdenmukaisuuden vaatimus johtaa usein mukautumiseen, mukautuminen vapauden puutteeseen ja mukautumattoman eliminoimiseen.

En tiedä, voisiko tämän ajan vaatimalla, tarvitsemalla kosmopoliittisuudella olla uskoa veljeyteen. Se ei ainakaan voi olla utopistista veljeyttä, sellaista johon pääsemme osallisiksi syntymällä tähän maailmaan. Jan Patočka puhui särjettyjen, murrettujen, solidaarisuudesta; sen kokevat ne, jotka ovat kokeneet jotain, törmänneet kysymyksiin eivätkä enää pysty jatkamaan samalla tavalla. Se on särjettyjen solidaarisuutta, koska he eivät enää kestä. Tämä solidaarisuus ja veljeys on konkreettisten ihmisten kyvykkyyttä jossakin tilanteessa: kykyä nähdä mikä on pelissä elämässä ja kuolemassa, historiassa  - kykyä synnyttää käänne.

Aikamme tarvitseman maailmankansalaisen erityispiirre, irrottautuminen klaanista, ei merkitse oletettujen universaalien arvojen pyhittämistä, vaan kysymistä. Hänen yhteisönsä ei ole valmiina olemassa eikä se ole pysyvä. Vaikka hän on irrottautunut klaanista, hän voi sanoa ”me”.  Yhteisö ei vain ole enää niin kuin puolue, joka on aina taustalla lakina, valmiina vastauksena. Yhteisö ei ole enää heimo, johon synnymme ja jota puolustamme kirves kädessä. Jos onnistumme olemaan kosmopoliitteja, se on ajattelun ansiota; maailmankansalaisuus syntyy ajattelussa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Laiskuus - Oikeus vai pahe?

(Paul Lafargue)

Tämä on omistettu Ellenille

Paul Lafargue julkaisi vuonna 1880 teoksen Oikeus laiskuuteen (Le Droit a la paresse). Teos on klassikko, mutta aina, alusta lähtien myös marginalisoitu; se on yritetty unohtaa, vaikka aluksi se olikin yksi levinneimmistä teksteistä sosialistisessa maailmassa, joidenkin arvioiden mukaan sitä levinneempi oli vain Marxin ja Engelsin Kommunistinen manifesti. Lafargue ei imartele kuulijoitaan, työväenluokkaa. Hän sanoo, että työväenluokan on vallannut outo hulluus, rakkaus työhön. Lafarguen mukaan työn ei pitäisi olla tällaisen rakkauden kohde, sillä se johtaa älylliseen ja ruumiilliseen rappioon. Sivistyneestä Euroopasta hän löytää kuitenkin yhden esimerkin maasta, jossa ennakkoluulot eivät ole kitkeneet vihaa työtä kohtaan: Espanjan.

Lafargue siteeraa anonyymin englantilaisen kirjoittajan teosta An Essay on Trade and Comerce (1770), jossa haaveillaan eräänlaisesta vankilan ja tehtaan yhdistelmästä, jolle annetaan nimi ideal workhouse. Näissä laitoksissa olevat ihmiset pakotettaisiin tekemään 12 tuntia päivässä – mikä olisi hyväksi heille, etteivät lankeaisi paheisiin. 1848 ranskalaiset työläiset, aseet kädessä, tekevät vallankumousta ja pitävät suurena voittona sitä, että tehtaat eivät voi teettää töitä enemmän kuin 12 tuntia päivässä.

Lafargue analysoi oman aikansa tilannetta ja puhuu yllättävän tutusta tilanteesta, meidän tuntemasta maailmasta: koneistumisesta ja työläisen muuttumisesta kuluttajaksi. Koska porvarillisen vallankumouksen julistus ihmisoikeuksista ei tyydytä kirjoittajaa eikä häntä vaakuta myöskään vaatimus oikeudesta työhön, hän esittää, että vaadittaisiin oikeutta laiskuuteen.

Vaikka Lafargue puhuu työn oppia vastaan, työn rakastamista vastaan, laiskuuden puolesta, hänen näkemyksensä ei ole naiivi; pikemminkin se on hätähuuto. Hän ei vaadi laiskuutta kaikessa, kaikkialla. Hänen kirjoituksensa alkaa siteerauksella saksalaiselta ajattelijalta ja runoilijalta, Gotthold Ephraim Lessingiltä (1729-1781): ”Olkaamme laiskoja kaikessa paitsi rakkaudessa ja viinissä, kaikessa paitsi laiskuudessa.”

Vaikka Lagarguen kirjoitus on huuto, protesti, se nostaa esiin ongelman, joka on todellinen ja se vaatii aikalaisiltaan toisenlaista ajattelua, muutosta ajattelussa. Ongelma, jonka se nostaa esiin, on yhä sama, vaikka tilanne on muuttunut ja hallitukset vaihtuneet. Kirjoitus kyseenalaistaa väitteen, että työ on ihmisen olemus ja se myös osoittaa historiallisen materiaalin avulla miten uskomus ja oppi luotiin: sen loivat filantroopit, moralistit ja tehtailijat.

Nykypäivän olosuhteissa on paljon syitä nostaa esiin sama kysymys, sama vaatimus. Ei vain siksi, että olemme työn orjia ja koska uskomme, että työ on ihmisen olemus – josta ajatuksesta Marxkaan ei irtaantunut. Myös siksi, ettemme tiedä mitä on laiskuus, tuo pahin pahe siitä lähtien kun länsimainen ihminen keksi olla homo economicus. Emme tiedä myöskään, mistä roomalaiset, kun he ylistivät jotain mitä nimittivät sanalla otium, joutilaisuus.

Jos laiskuus ymmärretään paheeksi, se ei ole jotain mitä ihminen on valinnut. Varsinkin kun ympäristö vaatii muuta. Silloin on turha moittia. Jos se on henkilökohtainen valinta, valittu olemisen tapa, se on jo paljon enemmän eettistä. Se voisi olla myös syvällinen ymmärrys ajattelun historiasta, ilmaisu näkemyksellisyydestä. Voisi ottaa monta esimerkkiä, mutta Epikuros riittää. Hänen ajattelunsa oli varmasti yksi esimerkki joutilaisuuden ylistämisestä; hän ajatteli, että ihmisten ponnistelu on kovaa, rajatonta työtä turhien ja pinnallisten asioiden saamiseksi.

Minä en halua toivottaa tervetulleeksi sellaista älyllistä ja moraalista laiskuutta, joka sanoo, toistaa koko ajan: ”Mikään ei muutu, sama järjestys ja sama valta ahdistaa meitä.” Työ ei ole enää samaa, rakkaus siihen ei ole samaa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mielikuvitus ja arvojen luominen

(Gustave Doré. Rabelais´n Gargantuan ja Pantagruelin kuvitusta.)

Arvot ovat luotuja – silloinkin kun ne ovat perittyjä. Ne eivät ole pudonneet taivaasta, ne eivät olleet valmiina odottamassa ihmisen ilmestymistä maan kamaralle. Joku synnytti ne. Ne ilmaantuivat erityisenlaisissa olosuhteissa, eivät silti välttämättä kadonneet, vaikka olosuhteet muuttuivat, mutta muuttuivat toisenlaisiksi, joskus puolikuolleiksi.

Arvo on jotain jonka ajattelemme tekevän elämän elämisen arvoiseksi. Se voi olla jotain mitä tavoittelemme tai jonka haluamme säilyttää. Ihmisten välisisissä suhteissa – ystävien tai puolisoiden – voidaan nähdä arvona uskollisuus. En näe silti mitään syytä pitää uskollisuuttakaan itsestään selvänä arvona. Ainakaan intellektuaalisessa mielessä ei ole hyvä olla monogaaminen. Tietenkin se voi suojella suhdetta, tuoda siihen intensiteettiä, tehdä yhteydestä tiiviimmän. Uskollisuus on sekin arvo, joka luodaan; se synnytetään, tehdään.

Monta kertaa osaamme olla vain realisteja, nähdä vain sen mikä on; emme osaa nähdä mahdollisuuksia. Tarvittaisiin mielikuvitusta. Mielikuvitusta ollaan pidetty pidetty illuusion ja erehdyksen lähteenä, mutta se voi olla muuta kuin pakoa todellisuudesta, sillä se voi lähentää meitä todellisuuteen, vapauden todellisuuteen. Silloin voi nähdä enemmän.  

On vaikea kuvitella, koska olemme kuvan vankeja, kiinnittyneet kuvaan. Täytyisi osata tyhjentää kangas; vasta sitten kuvat lähtevät liikkeelle ja kuvittelemme toisin. Kuvitteleminen on liike ja liikkeellepaneva voima. Se pistää kuvat virtaamaan, lakkauttaa fiksoitumisen. Kuvitteleminen ylittää annetun, käsilläolevan ja kurkottautuu yli ja ohi. Se saattaa mahdollisestaa hypyn uuteen elämään (käyttääkseni Bachelardin sanoja).

Kun poliittista ajattelua ja sen synnyttämää pilveä hallitsee esim. Karl Marx tai Adam Smith (ja Smithin seuraajat), poliittinen mielikuvitus köyhtyy. Molemmissa tapauksissa politiikan kenttää hallitsee talous, kysymys työläisten asemasta tai markkinoista. Uusien kysymyksien tuleminen yhteisiksi, siis poliittisiksi, on hidasta; ne marginalisoituvat ellei niihin ala liittyä jokin taloudellinen kysymys. Toinen esimerkki poliittisen mielikuvituksen köyhyydestä: ajatteleminen oikeuksien kautta. Kansalaisella ajatellaan olevan oikeuksia, hän on niin sanotusti oikeussubjekti, ei eettinen subjekti. Tästä syystä kansalaisella – tai poliitikolla – on vaikea kuvitella olevan moraalia. Nämä esimerkit osoittavat, miten käsitteet ohjaavat kuvittelua, suuntaavat sitä ja sulkevat pois todellisuuden alueita.

Mielikuvituksettomuus näkyy myös siinä, millaiseksi hahmotetaan hyvä elämä niin yhteiskunnallisella kuin henkilökohtaisella tasolla. Elämä on hyvä, kun on hyvinvointia, siis voidaan kuluttaa, mieluummin merkkituotteita; se on ostamista ostoskeskuksessa. Tämä on tietenkin poliittisen ajattelun, poliittisen ohjauksen ja markkinoinnin tulosta.

Kun kuvittelu kurkottautuu yli ja ohi, minne se vie meidät? Mielikuvitus menee jo tiedetyn, valmiiksi tiedetyn, yli. Kun ajattelemme, emme vain tutki todellisuutta, vaan myös mahdollisuutta panna asioita liikkeeseen, muuttaa todellisuutta, keksiä uusia mahdollisuuksia. Luominen on muuttamista ja se merkitsee, että se on myös tuhoavaa. Arvojen luominen on myös vanhojen arvojen tuhoamista.

Toisenlaisen kuvitteleminen on vaikeaa, koska meille opetetaan kaavoja. Elämme kaavoja päissämme. Monta kertaa olen huomannut, että mielikuvituksen panee liikkeelle esimerkki – se että yksi lentää yli käenpesän. Esimerkkejä, inspiroijia, mielikuvituksen käyttäjiä, rohkeita, on kaikesta huolimatta ollut: François Rabelais, William Blake, Henry David Thoreau, Lenny Bruce...

Marx ja marxilaisuus (Liite aiheeseen Tyhjäksitekemisen taito)

(Karl Marx)


Aina kun olen lukenut Karl Marxin tekstejä – 20 vuotta sitten ja nyt – olen ollut vakuuttunut hänen ajattelunsa syvällisyydestä. Hänen tekstinsä on konkreettiseen tarttuvaa, näkemyksellistä ja uusi näkökulmia avaavaa. Marx oli epäilevien tarinoiden kertoja. Hän ei kertonut tapahtumia Napoleonin tai Aleksanteri Suuren, vaan alakerran, massojen, ihmisten näkökulmasta. Näin Marx oli todellinen uudistaja ajattelussaan.

Päinvastoin kuin monet marxilaiset Marx ei ajatellut, että kommunismi olisi ideaali, jonka mukaan todellisuutta pitäisi ohjailla tai asioiden tila, joka pitäisi rakentaa. Hänelle kommunismi oli todellinen liike, joka tekee tyhjäksi nykyisen asioiden tilan.

Nykyisetkin ekonomit ja sosiologit käyttävät hänen käsitteitään. Olisin silti taipuivainen sanomaan, että nimenomaan hänen ajattelunsa ekonomisuus, sitoutuminen taloudellisiin asioihin, kavensi hänen mahdollisuuksiaan nähdä sietämättömiä asioita kapitalismissa. Työ saa Marxin ajattelussa samantapaisen merkityksen kuin Hegelillä: se on ihmisen olemus. Minun radikaalini puoleni sanoo, että kaikesta olemuksesta on päästävä eroon.

Tärkeä marxilainen (ei Marxin luoma) termi on vieraantuminen. Perusteesi oli, että työntekijä vieraantuu, koska tulee järjestelmän välineeksi, rattaaksi ja siten esineellistyy. Idean taustalla on voimakas näkemys siitä, että ihmisen luonto ja olemus on työ. Jos häneltä estetään mahdollisuus valvoa tuotantoprosessia, työvälineitä ja työn lopputulosta, häneltä riistetään hänen luontonsa, inhimillinen olemuksensa.

Marx oli vakuuttunut, että sosialistinen vallankumous kumoaa yksityisomistuksen ja sitä kautta vieraantuminen lakkaa. Kun hän puhuu työntekijän vieraantumisesta, hän ei tajua, ettei vieraantuminen (surullisuus, onnettomuus) johdu pelkästään työn kuulumisesta muille, pääoman haltijoille. Vieraantuneisuus, surullisuus, johtuu myös siitä, ettemme kykene sijoittamaan itseämme kosmiseen yhteyteen, näkemään tehdyn merkitystä ja mieltä. Jos teemme itsellemme taloa, voimme silti olla surullisia. Vieraantumista aiheuttaa myös se, että meidät redusoidaan, pelkistetään, työksi. Tämä pelkistys on osa aikamme köyhyyttä.

Vieraantumisen käsite voisi toimia silti eräänlaisena koetinkivenä, jos haluamme tutkia, oliko Neuvostoliitto marxilainen yhteiskunta. Neuvostoliitto ei onnistunut vähentämään vieraantumista työssä. Voisi siis sanoa, että marxilaisuudella oli vähän tekemistä Neuvostoliiton kanssa. Virallinen ideologia – kommunismi ja marxilaisuus-leninismi – ei suinkaan ollut turha väline, mutta vain osatekijä totalitaarisen yhteiskunnan rakentamisessa. Yhteiskuntia ei rakenneta pelkkien ideologioiden varaan. Tarvitaan byrokratia, salainen poliisi, armeija, puoluekoneisto jne.

Mitä on marxilaisuus? Tuskin siitäkään voi puhua yksikkömuodossa. On marxilaisuuksia. Ennen ja nyt ovat ajattelijat käyttäneet Marxin luomia työkaluja, toiset mielenkiintoisesti ja toiset huvittavasti. Jos tähtäimessä on kapitalismin kritiikki, kysymys on, riittävätkö työkalut. Marx ei voinut edes kuvitella nykyisiä globaaleja markkinoita, suunniteltua vanhentumista (planned obsolescence), nykyistä pankki- ja rahajärjestelmää ym.

Kommunismin epäonnistuminen Neuvostoliitossa ei todista mitään Marxin ajattelua vastaan. Neuvostoliiton yksi taustalla vaikuttavia ”ajattelijoita” oli Henry Ford, sillä Stalin halusi tehdä koko yhteiskunnasta samanlaisen kuin Fordin tehtaat. Neuvostoliiton kaatuminen kertoo meille monia asioita, myös siis mahdottomuudesta tehdä maasta tehdasta.

Stalin ei ajatellut Fordia seuratessaan muuta kuin tehokkuutta, rationaalisuutta, kellontarkkuutta. Joskus kapitalismin vaaroista ovat varoittaneet – varomattomasti – sellaiset kuin Mr. Ford, joka sanoi: ”On vain hyvä etteivät ihmiset ymmärrä vallalla olevaa pankki- ja rahajärjestelmää, sillä jos he sen ymmärtäisivät, maassamme olisi vallankumous ennen huomisaamua.”

Mitä meidän pitäisi tehdä tekemättömäksi tässä meidän maailmassamme? Ainakin uskomus, että ihminen on työ. Silloin emme puhuisi enää pelkästä taloudesta niin kuin kapitalismissa tai kommunismissa. Kysyisimme, mitä voimme olla, mitä itsestämme tehdä. Poliittinen ongelma ei ole pelkästään talous, vaan myös muiden kuin taloudellisten mahdollisuuksien olemassaolo tai niiden puute.

Olen radikaalimpi kuin Marx, veisin kyseenalaistamisen pidemmälle. Olen myös vaatimattompi, vähemmän utopistinen. Ohjelmat ja opit ovat vaarallisia. En odota luokatonta yhteiskuntaa, jossa kukaan ei olisi vieraantunut. Tahdon silti tuoda esiin ja vahvistaa sellaisia kamppailuja, joissa käytäntöjä muutetaan.

”En ole marxilainen”, Marx sanoi. Hieno lause, kun sen sanoo Marx itse. Muiden suusta se on aika tylsä huomautus ja irtisanoutuminen jostakin, jota emme todellisuudessa tunne.

Minä en ole marxilainen

(Jenny ja Karl Marx)

Karl Marx sanoi: ”Minä en ole marxilainen.” Ainakin tämän lauseen kautta pääsen käsiksi Marxin ajatteluun. Tähän huomautukseen liittyy ainakin kaksi mielenkiintoista ulottuvuutta. Sanoja tietää ja kokee, että ihminen ei ole yksi; hän on monta ja siksi häntä ei voi leimata tai nimetä. Kyseessä on kieltäytyminen olemasta aina sama niin kuin totesi kirjailija Saara Kesävuori muistopuheessaan Jussi Kylätaskun hautajaisissa (Kylätasku käytti tätä Marxin lausetta mottona esikoisteoksessaan Yksityiset yrittäjät). Toinen ulottuvuus on siinä, että Marx selvästi tiedostaa oman ajattelunsa ja sen seuraamisen erottuvan toisistaan. Hän aavisti marxilaisten tekevän jotain muuta kuin hän itse.

Marx oli kapitalismin kriitikko. Hän yritti nähdä historiallisina tapahtumina asioita, joita oltiin pidetty itsestään selvinä ja annettuina. Hegelin ansiosta – hänen logiikkaansa kääntäen – hän näki kaiken olevan jatkuvassa muutostilassa. Näin hän kykeni tekemään tyhjäksi, tekemään tekemättömäksi. Myöhemmin hänet on tunnettu ennen kaikkea kommunistina, yhtenä kommunismin isistä ja sankareista, mutta hän oli enemmän ajattelija kuin poliitikko.

Marx, vanha juoppo, oli todellisuudessa antiikin filosofian asiantuntija. Väitöskirjansa hän teki Demokritoksen ja Epikuroksen ajattelun eroista. Epäilemättä hän myöhemmällä iällään, Pääomaa kirjoittaessa, tunsi olevansa pikemminkin kansantaloustieteilijä kuin filosofi. Toisaalta voi todeta, että näin hän muistuttaa paljon 1900-luvun filosofeja, jotka usein sekoittavat filosofisiin teksteihinsä sosiologiaa, historiaa, antropologiaa ja kielitiedettä välittämättä liikaa raja-aidoista. Edelläkävijä.

Minua on pyydetty puhumaan Marxin ajattelusta ja marxilaisuudesta. Näin tulen tekemään. Tämä tulee olemaan extra-aihe syksyn viidennen teeman (Tyhjäksitekemisen taito) yhteydessä. Olen jo alustavia huomioita tehdessäni huomannut, että aihe on laaja ja vaatisi oman, itsenäisen, käsittelyn. Se vaatisi myös perusteellisempaa perehtymistä kuin mihin olen kykenevä. Minua kiinnostaa silti tuoda esiin kysymys Marxin ajattelun mahdollisuuksista ja rajoista.

P.S.
Marxin ensimmäinen lukija oli hänen vaimonsa, Jenny von Westphalen, preussilaisen aristokratian paronitar. Muistakaamme että Marxin ja Engelsin lisäksi kuuluisan Kommunistisen manifestin laatimiseen osallistui aktiivisesti tämä kaunis luokkapetturi.

Mitä hyötyä filosofiasta?

Mitä hyötyä filosofiasta? Ensin tietysti täytyy sanoa, mitä filosofia on ennen kuin voi sanoa tuomitsevaa kantaa tai esittää väitteitä filosofian hyödyllisyydestä.

Mitä on filosofia? Tämä on yksi filosofian peruskysymyksistä ja siinä mielessä filosofia poikkeaa selvästi tieteistä. Tieteidenkin sisällä tapahtuu tieteenalan uudelleenmäärittelyä, mutta itse sanasta tiede on varsin vähän erimielisyyksiä. Sen tavotteistakin ollaan yhtä mieltä: tiede pyrkii saamaan tietoa.

Filosofi-sanan alkuperä... Herodiuksen Historioiden ensimmäisessä osassa kerrotaan Solonin, Ateenan suuren lainlaatijan, vierailusta Lidian kuningas Crecon luona. Teksti on vanhin dokumentti, jossa käytetään sanaa philosepheon, mieltymys viisauteen. Käsitteestä juontuvat antiikin kreikan sanat philosphein, filosofoida ja philosophia, filosofia.

Kuningas Creco viittaa Solonin mieltymykseen todetessaan, että hänen kaupunkiinsa on kantautunut huhu ateenalaisen viisaudesta ja Solonin monista matkoista, jotka hän toteutti, koska hänellä oli halu nähdä. Kuninkaan sanat osoittavat, että tässä vaiheessa – viidennellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua – viisauden ystävyys ei ollut abstraktia, käsitteellistä pohdintaa, vaan se merkitsi tutkimusmatkojen tekemistä, tutustumista toisiin maihin, kulttuureihin ja tapoihin.

Tapahtuman kirjaaja, Herodius, oli Kreikan intohimoisin ja uteliain matkustaja. Vaikka hänet tunnetaan historiankirjoituksen isänä, hän oli siis filosofi Solonin sukulaissielu. Kreikan sana istories merkitsi tutkimuksia, ei kuvausta menneisyydestä.

Herodius perusti kirjoituksensa omiin kokemuksiinsa ja havaintoihinsa, ja Ryszard Kapuscinski on siis oikeassa sanoessaan, että Herodius oli reportaasin isä. Kapuscinski ylistää kreikkalaista esikuvaansa lyhyessä esseessä; hän toteaa, että Herodiuksen opetus maanmiehilleen oli luonteeltaan eettinen. Kirjailijan matkakuvaukset opettivat kohtuullisuutta, toisen kunnioitusta, mittasuhteiden tajua – kertomusten päätavoite oli hillitä ja rajoittaa hybristä, ylimielisyyttä ja ylpeyttä.

Sana ”filosofia” käännetään yleensä viisauden rakkaudeksi. ”Sofia” merkitsee viisautta, sanan toinen juuri, philia, merkitsee ystävyyttä. Filosofia-sanan merkitys viittaa siis tietynlaiseen suhteeseen; se koskee suhdetta viisauteen, suhdetta totuuteen.

Kysytään, mikä erottaa filosofin ei-filosofista? Viisaus, tieto, järkevyys? Ei mikään näistä. Filosofia on suhde viisauteen, tietynlainen elämänvalinta, intohimo, ei oppi eikä oppien kokoelma. Filosofin erottaa ei-filosofista innostus, innostuksen aste, intohimoisuus.

Usein filosofia nähdään jonain elämälle vieraana. Mutta filosofian voi nähdä toisinkin, jonain elämälle hyödyllisenä, elämästä ja kokemuksista lähtevänä. Sen voi nähdä niin ja siitä voi tehdä jotain joka auttaa elämään.

Vaikuttaako filosofia? Onko sillä merkitystä? Ehkä vähemmän kuin jotkut filosofit toivovat... Mutta historiassa on esimerkkejä: Adam Smith, Karl Marx, Georg Wilhelm Friedrich Hegel (joka sanoi valtion olevan historiallisen kehityksen päämääränä ajatellen, että Preussin valtio oli kehityksen huippu ja päätepiste), Suomessa Hegelin seuraaja J.V. Snellman oli todellinen vaikuttaja.

Voimme ottaa toisenlaisia esimerkkejä, jotka puhuvat selvemmin filosofian roolista antidespotismina. Filosofialla oli jo alusta lähtien kriittinen tehtävä. Sen piti asettua mielivaltaisia vallanpitäjiä vastaan. Ajattelijat pyrkivät asettamaan vastakkainen filosofin totuuden ja vallan totuuden. Yksi tapa oli toimia lainlaatijana. Aikaisemmin mainittu Solon on kuuluisin esimerkki; hän oli tunnettu lainlaatija. Filosofit ovat toimineen myös vallanpitäjien arvostelijoina, joskus neuvonantajina niin kuin Seneca... Seneca toimi keisari Neron tuutorina ja neuvonantajana. Hän kirjoitti teoksen Lempeydestä yrittäen opastaa Neroa.

Onko filosofia hyödyllistä? Vaikka filosofia on vaikuttanut ja yrittänyt vaikuttaa, ei ole olemassa minkäänlaisia takeita filosofian hyödyllisyydestä. Sen sijaan voisi kuitenkin sanoa myös, että on mahdollista hyötyä filosofiasta. Sitä pitää vain käyttää. Siitä pitää tehdä elämänläheistä, elämänläheisempää tai niin kuin minä itse olen joskus sanonut: maallisempaa.

Näin päästään asiaan ja vaikeisiin, ehkä liian vaikeisiin kysymyksiin. Miten se tapahtuu että filosofiasta tulisi hyödyllistä? Miten me sitä käyttäisimme niin että se irrottaisi itsestään jotain, rikastuttaisi jotenkin elämäämme, auttaisi jotenkin?

On ehkä turha etsiä filosofiasta pelastusta, ainakaan siinä mielessä kuin yleensä ymmärrämme pelastuksen. Filosofia ei tee oloa erityisen mukavaksi, koska filosofoiminen on kysymistä. Se johtaa hämmennykseen.

Uskon, että espanjalainen filosofi Javier Murgueza on oikeassa puhuessaan hämmennyksen (perplejidad) merkityksestä ja arvosta. Hämmennys, neuvottomuus, on tietoisuutta järjen rajoista. Murguezan huomiot tuovat mieleen käsitteen ”aporia”. Kreikan sanan voisi kääntää neuvottomuudeksi. On sanottu, että kaikki vastuullisuus, poliittinen tai eettinen päätöksenteko, lähtee liikkeelle aporiasta. Jos päätös tai valinta ei syntyisi neuvottomuudesta, se olisi vain valmiin vastauksen soveltamista, vanhojen kaavojen seuraamista. Kyse ei olisi todellisesta päätöksestä; kone kulkisi ilman meitä.

Aporian ja hämmennyksen lähtökohtana voidaan välttää naurettava ylimielisyys. On hyväksyttävä hämmennys ja ajateltava hämmennyksestä käsin. Jos haluaa ajatella, täytyy olla valmis harjoittamaan itseään, muuttamaan itseään, kyseenalaistamaan asioita eikä vain esittämään väitteitä, joiden vielä joskus väitetään olevan lopullisia ratkaisuja.

Yksi tapa tehdä filosofiasta hyödyllistä, elämänläheisempää, on irrottaa se akateemisesta ympäristöstään, liiallisesta teoreettisuudesta. Jos filosofian tuo kahviloihin, ehkä se saavuttaa jotain alkuperäisestä elinvoimaisuudestaan, siitä viehätyksestä mikä sillä vielä oli Sokrateen aikana, kun vanha mietiskelijä kierteli Ateenan toreja ja katuja keskustelemassa ihmisten kanssa.

Mitä filosofia on? Se on ongelmien tekemistä. Jokin asia voi olla täysin hyväksytty ja itsestään selvänä pidetty, se voi aiheuttaa jopa vaikeuksia, mutta se ei ole ongelma ennen kuin siitä sitä tehdään. Ajatteleminen on problematisointia, sitä että otamme etäisyyttä asioihin, alamme nähdä asian ongelmana, kysymyksenä, ei jonain itsestään selvänä.