Meritokratia

 

Filosofiakahvila 20.1./21.1./22.1. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Meritokratia on järjestelmä, joka perustuu yksilöiden lahjakkuuteen ja meriitteihin, ansioihin: ihmiset nousevat tärkeisiin asemiin älynsä, ansioidensa ja uutteruutensa ansiosta. Ajatus on vakuuttava. Uskomme, että tällainen järjestelmä on oikeudenmukainen ja tehokas.

Tietenkään meritokratia ei aina toteudu. Yhteiskunnat tekevät temppuja, yleensä lainsäädännöllisiä, taatakseen meritokratian tai ainakin välttääkseen nepotismin. Meritokratian ainoa ongelma ei ole se, että sen toteutumisella on esteitä. On myös vaikeus määritellä, kenelle kuuluu mikäkin osa, asema tai palkka. Ihmiset ihmettelevät, miksi tämä tai tuo saa noin korkeaa palkkaa. Vaikka ihmettely olisi joskus tyhmää tai tietämätöntä, kysymys säilyy ja se on toisinaan ymmärrettävä.

Riippumatta siitä, kuinka hyvin meritokratia on toteutunut, sen pitäminen ideaalina toimii yhteiskunnallisena indikaattorina. Näemme, mitä pidetään arvossa, mitä pidetään ansioina. Monessa yhteiskunnassa absoluuttinen arvo on voitto, taloudellinen hyöty; raha on absoluuttinen arvo, joka määrittää muiden arvojen arvon. Tämä johtaa kunnon meritokratiassa siihen, että korkeaa palkkaa saa sellainen, joka tuottaa voittoa tai ainakin toimii voittoa tuottavassa ympäristössä, ei esimerkiksi koulussa.

Oppi-isä oli brittiläinen sosiologi ja poliitikko Michael Young (Dartingtonin paroni), joka nimesi meritokratian 1958. Meriitin hän ymmärsi yksilön älykkyyosasmäärän ja vaivannäön summaksi (M=Ä plus V). Tässä yhtälössä minua kiinnostaa älykkyysosamäärä. Älykkyys on epäilemättä yksi meritokratian pyhistä lehmistä. Älykkyyden ja parhaimmassa tapauksessa älykkyysosamäärän korostaminen saattaa olla jopa vaarallista, ainakin toinen sosiologi, Pierre Bourdieu, viittaa siihen vuonna 1983 ilmestyneessä artikkelissa: ”Tout racisme est une essentialisme...” (Kaikenlainen rasismi on essentialismia) Bourdieau  puhui rasismin erityisestä muodosta, älyrasismista. 

Meritokratia korostaa koulutuksen merkitystä, mutta jotta oppi toteutuisi, yksilöillä pitäisi olla samanlaiset mahdollisuudet koulutukseen. Todellisessa todellisuudessa tämä mahdollisuus on yleensä etuoikeus. Älykkyyden tai älykkyysosamäärän korostaminen on toisenlaista. Voisi sanoa, että se on hyvin vähän yksilön omaa ansiota. Se on mahdollisuus – joskus jopa tekosyy – suosia joitakin, vaikka jokin muu ansio olisi tarpeellisempi. 

Bourdieau viittaa siihen, että hallitseva luokka, joka ainakin jossain määrin on riippuvainen kulturaalisesta pääomasta, tuntee tarvetta oikeuttaa asemansa. He selittävät sen omalla älykyydellään stigmatisoiden toisia ryhmiä. Ranskalainen sosiologi ei puhu artikkelissaan myöhempinä aikoina hiipien ajatteluun ja käytäntöihin tulleesta ”rodunjalostuksesta” – halusta valita jälkipolven ominaisuuksia, joista yksi halutuimpia on älykkyys.

Älykkyys on haluttu piirre; se on esimerkiksi kykyä oppia uutta ja ratkaista ongelmia. Se ei takaa mitään. Älykkäiden sanotaan esimerkiksi alkoholisoituvan enemmän. Monessa historiallisessa tilanteessa ei kysytty älykkyyttä, enemmän tottelemista. Ihmisen menestykseen vaikuttavat monet voimat, jotka eivät ole hänen hallinnassaan, oli hän miten älykäs tahansa.   

Karl Marx popularisoi 1875 sloganin: ”Jokaiselta kykynsä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan.” Marxille ajatus liittyi tietenkin kommunistisen yhteiskunnan ihanteellisiin olosuhteisiin, joissa tuotetaan kaikkea riittävästi ja kaikkien tarpeet voidaan tyydyttää. Iskulauseessa ollaan kuitenkin muotoiltu myös (melkein) meritokratian periaate; jokaiselta kykynsä mukaan.  Espanjalainen uusrikas muotoili merikoratian periaatteen näin: ”En ole parempi ihminen kuin köyhät, koska minulla on rahaa. Minulla on rahaa, koska olen parempi ihminen.”

Tietenkin marxilainen slogan oli periaate, joka tahtoi muotoilla jalon ajatuksen oikeudenmukaisuudesta. Ehkä siinä on jotain, johon kannattaa huomioida. Se ei sano vain, että kaikille pitää antaa tarpeidensa mukaan; se sanoo, ettei ole hyvä, että ihmiseltä vaaditaan enemmän kuin mitä hän kykenee antamaan. Vaikka meritokratia toteutuisi ja korkeaan asemaan pääsisi vain ansioitunut, se ei takaa, ettei häneltä yritettäisi kiskoa, ruoskia, enemmän kuin mihin hän pystyy...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Väärät arvot

Väärät arvot voi puhkaista. Se on helppoa, sillä ne ovat kuplia eivätkä kovin kestäviä. Mitä ovat sivilisaation arvot tänään? Esimerkiksi maine, raha, menestys. Mikään niistä ei takaa mitään.

Mutta emme voi kietoutua ylpeinä filosofian viittaan. Mitä tämän päivän filosofit seuraavat muuta kuin mainetta, rahaa ja menestystä? Todellinen filosofi – jos sellaisia enää on – häpeää filosofina olemista.

Silti hänellä on mahdollisuus muuhunkin kuin häpeään: kuvainkaatajan ylpeyteen ja arvojen puhkaisijan iloon...

Mitoista, mitattomuudesta ja rahasta

Ihminen on aina mittaamassa ja tekemässä mittatikkuja. Silti olisi hyväksyttävä mitattomuus, yhteismitattomuus. Kahta asiaa, ihmistä tai teoriaa ei aina voi verrata keskenään: puuttuu yhteinen kieli, yhteinen tekijä tai mitta. Tätä merkitsee yhteismitattomuus.

Kaikki tapaukset ovat erilaisia, on olemassa vain singulaarista, ei yleistä. Siksi ei voi olla yhteistä mittapuuta. Esimerkiksi jos haluamme arvioida ja mitata jonkun teon arvon ja merkityksen, emme voi arvioida sitä samanlaisten kriteerien avulla, koska sama teko erilaisissa olosuhteissa on eri teko.

Ajattelu on joskus näkemistä. Ajattelu, joka on näkemistä, näkee eron, huomaa luokittelemattoman ominaisuuden ja luokittelemattomuuden voiman – kyvyn ja valmiuden sellaiseen, jolle ei ole mallia. Tällainen ajattelu on siis epäklassista tai antiklassista; se on ilman mallia eikä se ole malliksikelpaavaa. Nykyisin ajattelulla on kuitenkin enemmän taipumus yksinkertaistamiseen, luokitteluun ja kaikkeen sovelllettavien mittojen keksimiseen.

Onko olemassa absoluuttisia arvoja? Suhteellisuus merkitsee, että jokin on arvokasta vain suhteessa johonkin toiseen asiaan. Absoluuttinen merkitsee, että arvokas on arvokasta itsessään. Muiden arvojen arvoa mitattaisiin suhteessa niihin. Voisimme siis ajatella tai kuvitella, että on olemassa absoluuttisia arvoja.

Filosofit ja tietenkin muutkin ihmiset ovat julistaneet, että tämä tai tuo asia, ihminen tai kauneus, ovat absoluuttisia arvoja. Tällainen pohdinta saattaa hyvinkin kestää teoreettista tarkastelua. Kestääkö se muuten? Kestääkö se käytännössä? Elämmekö niin, että jotkut arvot ovat absoluuttisia?

Välillä tuntuu, että toki meillä on yksi asia, johon kaikki suhteutetaan: raha. Raha pyrkii tekemään asioista yhteismitallisia. Joku omistautuu kasvatustyölle tai toisten auttamiseen. Hänkin puolustaa työnsä merkitystä puhuen rahasta. Kasvattaminen ja opettaminen on rahallisesti kannattavaa; se lisää ihmisten kykyjä ja siis kilpailukykyä. Hyväntahtoiset, oman työnsä arvon ymmärtävät ihmiset selittävät, että tämä tai tuo työ lisää ihmisten hyvinvointia ja on siis kannattavaa, koska se vähentää terveydenhoitokustannuksia. Kyse ei ole siitä, että tällainen argumentointi ei olisi kestävää; se on vain antautumista mittaamaan kaikkia asioita rahan avulla.

Olisi puhuttava rahan hallitsevuudesta ja sen hallitsemattomuudesta, mutta kiinnitän huomiota nyt vain sen tähän vääristävään vaikutukseen: se latistaa teot, eleet ja työt, koska se on muuttunut ainoaksi mitaksi eikä se tunnusta mitattomuutta. Mitä voimme sanoa elämäntavastamme, jos kaikki suhteutetaan rahaan ja kaikkea mitataan rahassa?

Jos kaikkea mitataan rahassa, myös ihminen mitataan sen avulla. Ajattelu, joka on tuottanut rahan uutta asemaa ainoana mittarina, on pistänyt meidät ajattelemaan henkisen pääomana, kyvyt kilpailukykynä ja ihmissuhteet investoinnin logiikan kautta. Samalla nämä piirteet elämässämme ja kulttuurissamme tekevät rahasta enemmän ja enemmän ainoan mittarin. Olemme kierteessä. Raha panee meidät kierteeseen, kiertoon ja vaihtoon. Me emme vaihda; raha vaihtaa meitä.

Tämä kierre, rahan muuttuminen ainoaksi mitaksi ja mittaamattoman katoaminen ovat syynä siihen, että jotkut haluaisivat palata ihmiseen, jonkinlaiseen ihmisen arvokkuuteen. Jos arvokkuus merkitsee mahdollisuutta olla toisin eikä esimerkiksi riittävää taloudellista vaurautta ja luottokelpoisuutta, tahdotaan jotain, joka halutaan jokaisessa käänteessä kieltää. Se on järjestelmänvastainen halu. Ainakin niin kauan kunnes joku keksii luoda näin haluavista markkinoinnin uuden kohderyhmän.

Voisi puhua rahan filosofiasta – niin kuin Simmell teki jo kauan sitten. Mutta ehkä ei voi puhua rahan filosofiasta samalla tavalla kuin tiedon filosofiasta tai rakkauden filosofiasta. Kyse ei ole siitä, että joku viisas pohtii, mitä on raha. Rahalla itsellään on filosofia, raha filosofoi. Raha tahtoo itseään, se ajattelee itseään lisääntyäkseen itsensä kanssa. Mikään ei ole sen oman logiikan sisällä pahaa. Vankiloista voidaan tehdä toimivia yrityksiä. Yksi kuitenkin syrjääntyy, katoaa - katoaa ainakin näkyvistä: mittaamattomuus.

Rahan filosofian, arvojen ja mittaamisen ongelma on tänään se, ettemme pysty näkemään mittaamattomuutta ja näin arvot alentuvat tai kuolevat – ja ne kuolevat epäluonnollisen kuoleman rahan murhaamina. Ongelma on tämä: rahan arvon pitäisi muuttua.