Johdanto oikeudenmukaisuuteen

 

John Rawls

Filosofiakahvila 17.2./18.2./19.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Sana oikeudenmukaisuus on ollut aina filosofien huulilla esisokraattisista ajattelijoista ja Platonista nykyaikaan, esimerkiksi John Rawlsiin (1920-2002) saakka. On kysytty, mitä on oikeudenmukaisuus yhteiskunnassa ja mitä se on yksilön toiminnassa. Välillä tulee vaikutelma, että ajattelijat ja puhujat ovat puhuneet ihan eri asioista. Jotkut tuntuvat puhuvan jostakin metafyysisestä; he kysyvät, onko maailma, historia, Jumala tai elämä oikeudenmukaisia. Toiset tuntuvat puhuvan oikeudenmukaisuudesta yhteisössä; he puhuvat siitä hyveenä, kykynä tai taipumuksena.

Harva on kiinnittänyt huomiota siihen, että vanhoista ajoista lähtien sama sana tai sen eri muodot (oikeus tai oikeudenmukaisuus, dikea kreikassa) on mukana puhuttaessa niin yksilöiden tai kansalaisten oikeuksista, oikeuslaitoksesta tai jonkun toimijan tavasta. Arvaan, ettei kyse ole pelkästään sekavuudesta, vaan asioiden yhteydestä. Kun tuomari jakaa oikeutta ja on ideaalitapauksessa oikeudenmukainen tai joku sankari on oikeamielinen, reilu, heidän toiminnassaan on jotain samaa: ajatus mitasta ja osuudesta.

Tietyllä tavalla tämä ajatus osuudesta on mukana, vaikka oikeuden tai oikeudenmukaisuuden periaate ja motto ei olisi ”kaikille oma osuutensa”, vaan tämä: ”Niin kuin minua kohtelet, minä kohtelen sinua.” Ajatus osuudesta näkyy myös iskulauseessa, jonka Karl Marx popularisoi: ”Jokaiselle kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan.”

Lukiessa monien oikeudenmukaisuusfilosofien kirjoituksia nousee esiin ainakin kaksi kysymystä: 1) Kuka päättää osuudesta? 2)Miten päätös tehdään?

Roomalaisten jumalatar Lustitia, joka on vastine kreikkalaisten Dikelle, on 1500-luvulta lähtien kuvattu side silmillä vaaka toisessa kädessään ja miekka toisessa kädessään. Oikeuden jumalattaren täytyy olla sokea. Alunperin satiirinen ajatus alkoi tarkoittaa jotain positiivista, puolueettomuutta.

Idea oikeuden sokeudesta saa kirkkaimman filosofisen ilmauksen John Rawlsin teksteissä. Rawls  puhuu tietämättömyyden verhosta (veil of ignorance). Ihmisen pitää kuvitella itsensä tietämättömyyden verhon taakse. Kun hän ei tunne itseään eikä samastu olosuhteisiinsa, hän kykenee näkemään selkeämmin, miten yhteiskunnan pitäisi toimia. Ajatuskoe pitää siis sisällään ajatuksen, että tietämättömyys, sokeus, mahdollistaa sen näkemisen, miten pitäisi olla. Se minkä tämä näkijä unohtaa, sulkee pois, on esimerklksi oma etninen tausta, oma sukupuoli ja oma asema.

Ajatus sokeudesta on petosta kahdessa mielessä. 1) Oikeus ei ole sokea. Oikeus haluaa tietää mahdollisimman paljon päätöksen kohteesta; psykiatri arvioi hänet, ja tuomari haluaa tietää, missä olusuhteissa rikos tehtiin. 2) Päättävän ajatukseen ja päätökseen vaikuttaa hänen etninen taustansa ja sukupuolensa. Jos päättävä ihminen sitoo silmänsä ja unohtaa asemansa tai etnisen taustansa, hän  teeskentelee, etteivät ne vaikuta. Voisi ajatella, että tasapuolisuuden tai puolueettomuuden takaisi pikemminkin se, että päättäjä pitäisi esimerkiksi etnisen taustansa mielessään ja yrittäisi tavalla tai toisella kontrolloida sen vaikutusta päätökseen.

Sosiologi voi sanoa, että yleistä mielipidettä ei ole olemassakaan; se on vain abstraktio tai keino manipuloida ihmisiä. Jokin sellainen saattaa kuitenkin vaikuttaa valamiehistöön tai tuomariin.  Kysymys, miten tehdä päätös osuudesta (palkkiosta, rangaistuksesta) on olennainen,  koska päätös tehdään vaarallisessa maailmassa. Platonin teos Kriton on Sokrateen ja hänen oppilaansa Kritonin keskustelu yhteiskunnallisista velvollisuuksista. Sokrates on tuomittu kuolemaan, ja Kriton yrittää houkutella opettajaansa pakenemaan, mutta tämä ei suostu. Sokrateen mukaan ihmisessä on osa (sitä ei tässä teoksessa nimetä), joka tuntee, mikä on oikein ja väärin, oikeudenmukaista tai epäoikeudenmukaista. Tämä osa saattaa turmeltua. Se turmeltuu, kun ihminen kuuntelee tätä eroa tuntemattomien ihmisten mielipiteitä. Jälleen kerran filosofia nousemassa mielipidettä vastaan...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Meritokratia

 

Filosofiakahvila 20.1./21.1./22.1. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Meritokratia on järjestelmä, joka perustuu yksilöiden lahjakkuuteen ja meriitteihin, ansioihin: ihmiset nousevat tärkeisiin asemiin älynsä, ansioidensa ja uutteruutensa ansiosta. Ajatus on vakuuttava. Uskomme, että tällainen järjestelmä on oikeudenmukainen ja tehokas.

Tietenkään meritokratia ei aina toteudu. Yhteiskunnat tekevät temppuja, yleensä lainsäädännöllisiä, taatakseen meritokratian tai ainakin välttääkseen nepotismin. Meritokratian ainoa ongelma ei ole se, että sen toteutumisella on esteitä. On myös vaikeus määritellä, kenelle kuuluu mikäkin osa, asema tai palkka. Ihmiset ihmettelevät, miksi tämä tai tuo saa noin korkeaa palkkaa. Vaikka ihmettely olisi joskus tyhmää tai tietämätöntä, kysymys säilyy ja se on toisinaan ymmärrettävä.

Riippumatta siitä, kuinka hyvin meritokratia on toteutunut, sen pitäminen ideaalina toimii yhteiskunnallisena indikaattorina. Näemme, mitä pidetään arvossa, mitä pidetään ansioina. Monessa yhteiskunnassa absoluuttinen arvo on voitto, taloudellinen hyöty; raha on absoluuttinen arvo, joka määrittää muiden arvojen arvon. Tämä johtaa kunnon meritokratiassa siihen, että korkeaa palkkaa saa sellainen, joka tuottaa voittoa tai ainakin toimii voittoa tuottavassa ympäristössä, ei esimerkiksi koulussa.

Oppi-isä oli brittiläinen sosiologi ja poliitikko Michael Young (Dartingtonin paroni), joka nimesi meritokratian 1958. Meriitin hän ymmärsi yksilön älykkyyosasmäärän ja vaivannäön summaksi (M=Ä plus V). Tässä yhtälössä minua kiinnostaa älykkyysosamäärä. Älykkyys on epäilemättä yksi meritokratian pyhistä lehmistä. Älykkyyden ja parhaimmassa tapauksessa älykkyysosamäärän korostaminen saattaa olla jopa vaarallista, ainakin toinen sosiologi, Pierre Bourdieu, viittaa siihen vuonna 1983 ilmestyneessä artikkelissa: ”Tout racisme est une essentialisme...” (Kaikenlainen rasismi on essentialismia) Bourdieau  puhui rasismin erityisestä muodosta, älyrasismista. 

Meritokratia korostaa koulutuksen merkitystä, mutta jotta oppi toteutuisi, yksilöillä pitäisi olla samanlaiset mahdollisuudet koulutukseen. Todellisessa todellisuudessa tämä mahdollisuus on yleensä etuoikeus. Älykkyyden tai älykkyysosamäärän korostaminen on toisenlaista. Voisi sanoa, että se on hyvin vähän yksilön omaa ansiota. Se on mahdollisuus – joskus jopa tekosyy – suosia joitakin, vaikka jokin muu ansio olisi tarpeellisempi. 

Bourdieau viittaa siihen, että hallitseva luokka, joka ainakin jossain määrin on riippuvainen kulturaalisesta pääomasta, tuntee tarvetta oikeuttaa asemansa. He selittävät sen omalla älykyydellään stigmatisoiden toisia ryhmiä. Ranskalainen sosiologi ei puhu artikkelissaan myöhempinä aikoina hiipien ajatteluun ja käytäntöihin tulleesta ”rodunjalostuksesta” – halusta valita jälkipolven ominaisuuksia, joista yksi halutuimpia on älykkyys.

Älykkyys on haluttu piirre; se on esimerkiksi kykyä oppia uutta ja ratkaista ongelmia. Se ei takaa mitään. Älykkäiden sanotaan esimerkiksi alkoholisoituvan enemmän. Monessa historiallisessa tilanteessa ei kysytty älykkyyttä, enemmän tottelemista. Ihmisen menestykseen vaikuttavat monet voimat, jotka eivät ole hänen hallinnassaan, oli hän miten älykäs tahansa.   

Karl Marx popularisoi 1875 sloganin: ”Jokaiselta kykynsä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan.” Marxille ajatus liittyi tietenkin kommunistisen yhteiskunnan ihanteellisiin olosuhteisiin, joissa tuotetaan kaikkea riittävästi ja kaikkien tarpeet voidaan tyydyttää. Iskulauseessa ollaan kuitenkin muotoiltu myös (melkein) meritokratian periaate; jokaiselta kykynsä mukaan.  Espanjalainen uusrikas muotoili merikoratian periaatteen näin: ”En ole parempi ihminen kuin köyhät, koska minulla on rahaa. Minulla on rahaa, koska olen parempi ihminen.”

Tietenkin marxilainen slogan oli periaate, joka tahtoi muotoilla jalon ajatuksen oikeudenmukaisuudesta. Ehkä siinä on jotain, johon kannattaa huomioida. Se ei sano vain, että kaikille pitää antaa tarpeidensa mukaan; se sanoo, ettei ole hyvä, että ihmiseltä vaaditaan enemmän kuin mitä hän kykenee antamaan. Vaikka meritokratia toteutuisi ja korkeaan asemaan pääsisi vain ansioitunut, se ei takaa, ettei häneltä yritettäisi kiskoa, ruoskia, enemmän kuin mihin hän pystyy...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Anaksimandros ja oikeudenmukaisuus

(Anaksimandros)
Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina Restaurante Bahia "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Simplikios kirjoitti, että Anaksimandros Miletolainen (610/609-546 eaa.) sanoi olioiden alkulähdettä ja elementtiä äärettömäksi. Tätä filosofian historiassa usein ensimmäiseksi filosofian lauseeksi sanottua kohtaa seuraa kohta, jonka usein arvioidaan olevan suora lainaus Anaksimandrolta: ”Mistä olioilla on syntynsä, siihen tapahtuu myös niiden häviäminen velvoitteen mukaan: ne näet korvaavat ja kostavat toisilleen oikeudenloukkauksen aikajärjestyksen mukaan.” Runollinen, monella tavalla hämärältä tuntuva teksti on ehkä yllättävä, jos ajattelee, että Anaksimandros oli varsin ”maallinen” ajattelija, maantieteen kehittäjä, kartantekijä, erilaisten teknisten uudistusten luoja.

Minua kiinnostaa tässä yhteydessä sana adikea, oikeuden loukkaus. Sanaa dike, oikeudenmukaisuus, ei  aina käytetty juridisena terminä; se merkitsee monien lukutapojen mukaan samantapaista asiaa kuin muissakin varhaisissa kreikkalaisissa teksteissä: se viittaa siihen mikä kullekin kuuluu ja on siis itselleen oikeutettu vaatimaan.  Sanan luonteen tajuaminen ei poista koko hämäryyttä. Tekstissä puhutaan ns. luonnollisisista ilmiöistä, olioiden synnystä ja kehityksestä ajallisessa jatkumossa. Miksi tähän prosessiin, ”kehitykseen” liittyy kysymys oikeudenmukaisuudesta? Sitäkin hämärämpää se on, kun muistaa, että Anaksimandron tiedetään kehittäneen evoluutioteorian ennen Darwinia: hänen uskotaan ajatelleen, että ihminen on kehittynyt kalasta.

Miten sanat pitäisi tulkita? Mitä tekemistä oikeudenmukaisuudella on tämän kanssa? Yksi tapa tulkita on se, että kaikkien yksilöiden olemassaolo ja kaikki tuleminen, muutos, on eräänlainen rike alkuperää, arche, vastaan. Kieltämättä syntyy myös vaikutelma, että tästä yksilöllistymisestä, prosessista automaattisesti ja välttämättä seuraa kaikkien olentojen asettuminen toisiaan vastaan ja väistämättömästi ne myös loukkaavat toisiaan, vahingoittavat toisiaan. Oli lukutapa mikä tahansa, emme pääse mihinkään: tässä on filosofia mennyt luonnon, fysiksen, taakse, tehnyt metafyysisen päätöksen. Tuleminen, muutos, saa kielteisen leiman; se on jo sinällään jotain pahaa tai ainakin epäoikeudenmukaisuutta tai sitä synnyttävää. Siksi Andaksimandroa olisi syytä verrata toiseen esisokraattiseen filosofiin, Herakleitokseen, joka myös myönsi ja näki tulemisen, jatkuvan muutoksen, virtauksen, mutta näki sen viattomana: Aika on lapsi, joka leikkii.

En tahdo puhua pahaa metafysiikasta. Anaksimandros tuskin oli ensimmäinen, joka teki ajatuksessaan tällaisen operaation, menemisen luonnon taakse. Tällainen operaatio on ehkä väistämätön. Jokainen ajattelija tekee muutakin kuin havainnoi ja tekee päätelmiä; hän tekee päätöksiä, valintoja ja oletuksia. Mutta silloin täytyy olla tietoinen ja vastuullinen, tietää että näillä päätöksillä ja valinnoilla on seurauksensa, vaikutukset ajatteluun ja ne voivat vahingoittaa silmiämme: alamme nähdä asiat jonakin, esimerkiksi pahana. Tällä on ollut valtavat seuraukset länsimaiseen ajatteluun; tässä, jo Anaksimandrosissa, ollaan lähellä niin sanottua teodikean ongelmaa. Teodikean ongelma liittyy pahan olemassaoloon: Miksi on pahaa, jos Jumala on rakastava ja hyvä?

Otetaan toinen muinainen esimerkki, joka on myöhemmin liittynyt teodiakean ongelmaan: Job. Hurskas mies elää maailmassa, joka uskoo, ettei mitään pahaa satu hurskaalle. Näin kuitenkin tapahtuu, kaikesta hurskaudesta huolimatta, ja Job vaatii Jumalaa eteensä. Molemmissa tapauksissa – sekä Anaksimandroksen visiossa että Jobin kulttuurissa perustetaan vahva, kyseenalaistumaton käsitys oikeudesta, joka kytkeytyy tuonpuoleiseen järjestykseen.

Ehkä Anaksimandroksen teksti vahvistaa sitä käsitystä, että oikeudenmukaisuus on yksi filosofian alkuperäisistä ongelmista, jopa varsinainen syy filosofoida. Jokatapauksessa se näyttää oikeudenmukaisuuden olleen alkuperäisesti metafyysinen, ei pelkästään käytännöllinen ja ihmisten organisoituun yhteiskuntaan kytkeytyvä ongelma. Tästä ei välttämättä voi tehdä päätelmää, että filosofia on alusta lähtien erehtynyt. Olisin valmiimpi sanomaan: Kysymystä oikeudenmukaisuutta ei ratkaista vain lain avulla, sitä ei ratkaista määritelmällä, sitä ei ylipäätään ratkaista. Jos oikeudenmukaisuus on jotain, se on jatkuvaa työtä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kysymyksistä ja niiden muotoilusta

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Joku kysyy: ”Miten minun (meidän) pitäisi elää?” Ei ole merkityksetöntä, miten muotoilee kysymyksensä. Tämä kysymys, jota jotkut pitävät jollakin tavalla ”alkuperäisenä” filosofisena kysymyksenä, ei ole sama kuin joidenkin toistama: ”Miten minun pitäisi toimia?” Etsintä on eri suunnassa, kuljetut polut erilaisia.

On mielenkiintoista kiinnittää huomiota sanaan ”miten”.  Etsinnän tai keksinnän kohde ei ole jokin esine, vaan modus, tapa. Tämä ”miten” ei ole olennainen vain tällaisissa ikivanhoissa eettisissä pohdinnoissa. Joskus kysytään ”miksi”, sillä monet kaipaavat selityksiä, mutta ”miten” saattaa olla strategisesti mielenkiintoisempi kysymys, sillä kun tiedämme miten jokin asia on tehty, tiedämme paremmin, miten se voidaan purkaa.

Monta kertaa filosofit ovat kysyneet, mitä on kauneus tai mitä on oikeudenmukaisuus. Kun muotoilu on tällainen, halutaan etsiä olemusta, jotakin ikuista. Tässä on mukana kovin paljon oletuksia, erityisellä tavalla metafyysisiä oletuksia: halutaan ajatella, että on jotakin pysyvää olemista, olemuksia, identiteettejä. Jos esimerkiksi kysymys alkaa sanoilla ”missä” tai ”milloin” kiinnitetään huomiota enemmän olosuhteisiin, tapahtumiin, prosesseihin – tai niin kuin filosofit saattaisivat sanoa tulemiseen...

Joku kysyy: ”Miten minun (meidän) pitäisi elää?” Voimme kiinnittää huomiomme myös sanaan ”pitää” ja pohtia, onko se kaikissa tapauksissa oikea sana, onko se mahdollinen sana. Se että joku tuntee, että täytyy (pitää) tehdä jotain, on mielenkiintoista. Sellainen tunne on tunne välttämättömyydestä. Kuitenkin etiikka on mahdollista vain vapaudessa.

Se joka kysyy, miten pitäisi elää, on maailmassa, keskellä kaikkea, yhteydessä kaikkeen. Epäilemättä hän tuntee välillä, ettei kysymyksellä ole väliä, sillä hän elää niin kuin voi. Näinä epäilyksen ja tuskan hetkinä hän saattaa kysyä myös: ”Miten voisin elää?” Tämä saattaa olla parempi kysymys, tärkeämpi: kysymys mahdollisuudesta ja mahdollistamisesta.

Ei ole merkityksetöntä, miten muotoilee kysymyksensä. Kysymys vie meitä paikkoihin ja mihin se vie, on seurausta siitä miten on muotoillut kysymyksensä. On siis syytä tarkistaa, miten kysyy, miten muotoilee kysymyksensä. Se vaikuttaa siihen, missä olemme, minne joudumme. On myös niin, että joitakin kysymyksiä voi esittää vain tietynlaiset ihmiset, tietyllä tavalla olevat olennot. Siksi voi kysyä ja on syytä kysyä: ”Kuka kysyy?”

Ideoista, ajatusrakennelmista ja teorioista keskusteltaessa kiinnitetään yleensä huomiota sisältöön. Tämä on sekä ymmärrettävää että tarpeellista, mutta silloin keskustelu muotoutuu usein opilliseksi ja poleemiseksi. Huolen aihe on se, onko teoriassa joku ristiriitaisuus tai onko joku opin kannattaja oikeaoppinen. Kyse on sodasta ja kuulustelusta. ”Oletko sinä oikea marxilainen?” kysytään. Todellinen arvo ja merkitys ideasta tulee esiin kuitenkin vasta, kun tulee esiin modus, tapa. Merkityksellistä ei ole marxilaisuus tai kantilaisuus sinänsä, vaan se, miten on marxilainen tai kantilainen.

Filosofien pakkomielle on totuus. Totuus tai idea, joka on hyvä, ristiriidaton ja kaunis, ei sinänsä takaa mitään. Olennaista on se, millainen on suhteemme totuuteen. On mahdollista, että teemme totuudesta jotain, joka kiinnittää ja jämähdyttää maailman tai voi olla, että teemme totuudesta voiman, joka muuttaa meitä. Jos joku kysyy, miten hänen pitäisi elää, hän luo samalla suhdetta totuuteen. Se mitä hän tietää todeksi, vaikuttaa siihen, miten hän ajattelee oikeasta elämästä. Filosofien pakkomielle on siis oikeutettu. Mutta on tutkittava, millaisen muodon pakkomielle saa.

Missä on oikeudenmukaisuutta?

(Rafael: Oikeudenmukaisuuden jumalatar)

Oikeudenmukaisuutta on syytä ajatella ekonomisesti. En väitä, että se on ainoa tapa ajatella sitä, mutta ekonomisuuteen on monia syitä, muun muassa historiallisia syitä.

Vanha – jo Platonin aikainen – käsitys on, että reilua ja oikeudenmukaista on antaa ”kaikille heidän oma”. Sana, jota kreikkalaiset käyttivät sanasta ”oma” oli oikeion (samaa pohjaa kuin oikos, josta sana ekonomia tulee). Tämä ajattelu on aina läsnä, kun yritetään ajatella oikeudenmukaisuutta. Esimerkiksi Jean Luc Nancy puhuu siitä, että oikeudenmukaisuus ilmoittaa ja osoittaa, mitä pitää antaa takaisin tai luovuttaa.

Oikeudenmukaisuus on ”ekonomiaa”; se on taloudenhoitajan toimintaa. Siksi jo hyvin varhain sana oikeudenmukaisuus liitettiin perheen päähän, isään: alettiin puhua oikeudenmukaisesta isästä. Tämä ikivanha oikeudenmukaisuus on aina siis ollut ylempänä olleiden tekoja, heidän suhtautumistaan alempiin ja alaisiin, lapsiin ja naisiin.

Patriarkojen oikeus on historiallinen syy siihen, että monet ovat nähneet oikeuden naamiona, jonka takana on ahneus ja voimakkaan etu. Klassinen esimerkki on Platonin dialogi Gorgias. Siinä Kallikles-niminen poliitikko toteaa: Oikein on, että vahva hallitsee heikkoa, omistaa enemmän. (Vaikka Kallikles onkin ristiriidassa Sokrateen kanssa, Platon näyttää olevan osittain samaa mieltä Kallikleen kanssa Valtio-dialogissaan.) Valtio-dialogissa samantapaiselta kuulostavia näkemyksiä esittää sofisti Thrasymakhos sanoessaan oikeudenmukaisuuden olevan sama asia kuin vahvemman etu.

On olemassa toisenlainen - varjossa kulkenut - lähestymistapa, joka on yrittänyt ajatella oikeutta toisin, ei-hierarkisesta näkökulmasta, tasa-arvoisten synnyttämänä järjestelynä, sopimuksena. Nietzsche on esimerkki tästä. Monissa hänen teksteissään, muun muassa kirjoissa Inhimillistä, liian inhimillistä ja Moraalin alkuperä hän puhuu oikeudesta voimiltaan samanarvoisten keskinäisinä järjestelyinä, sopimisena. Tässäkin perinteessä on mukana ekonomia: on kyse sopimuksesta, joka koskee jakamista; kyse on vaihdosta.

Mikä on oikeudenmukaisuutta koskeva ekonominen kysymys? Yksi tapa puhua ekonomisesti oikeudenmukaisuudesta on puhua korvauksista tai kysyä, miten vauraus pitäisi jakaa. Toisaalta ekonominen kysymys koskee hintaa. Jos ja kun jokin käytäntö (palkkaus, työsopimukset, oikeuslaitoksen toiminta, sairaanhoito jne.) on muuttunut joillekin sietämättömäksi, se on siksi, että siitä maksetaan liian kova hinta. Sietämättömyys ei tarkoita, että jokin käytäntö rikkoo jotain luonnonlakia tai loukkaa meille automaattisesti langenneita oikeuksia; se merkitsee enemmän sitä, että ei haluta enää maksaa tätä maksettua hintaa.

Jos haluamme luoda olosuhteita uudenlaiselle oikeudenmukaisuudelle, emme voi luottaa instituutioihin, vaan on yritettävä nähdä, missä ihmiset lakkaavat maksamasta hintaa, jonka he ovat joutuneet maksamaan. Oikeus syntyy siellä, missä ihmiset eivät enää kiinnostu korvauksista ja rangaistuksista. He eivät tarvitse mitään filosofista teoriaa toimiakseen. Oikeudenmukaisuusteoriat ovat irvokkaita arvostellessaan sellaisia, jotka kieltäytyvät hyväksymästä asiantilaa eivätkä vetoa joihinkin normeihin. Kun jotkut kapinoivat, koska poliisi voi pidättää kenet tahansa ja kiduttaa heitä, he eivät tarvitse teoreettisia perusteita: he eivät vain enää siedä.

Kapina syntyy, kun joku ei halua maksaa enää määrättyä hintaa. Se mikä panee ajattelemaan, on tämä: nämä samat haastajat ovat usein valmiita maksamaan kovemman hinnan, maksamaan omalla elämällään. Heistä tulee ekonomisen järjen tavoittamattomia, mahdottomia ymmärrykselle. He näyttävät, ettei elämä ole elämisen arvoista, jos elämän hinta on orjuus.

Lopulta – näin näen – oikeuden, oikeudenmukaisuuden tunteen ja reiluuden idean on oltava muuta kuin mihin se nykyisinkin kiinnittyy: siinä ei ole kyse korvauksista eikä rangaistuksista, vaan inhottavan väkivallan lopettamisesta. Joskus oikeus voi olla muutakin kuin oikeuden jakamista; se voi olla, vihdoinkin, oikeuden tekemistä...

Mutta missä se olisi mahdollista? Millaiset olosuhteet ”oikeudenmukaisuus” vaatii? Kuka kieltäytyy maksamasta mitä tahansa hintaa? Tietyssä mielessä tämä kieltäytyjä on ”suvereeni”; hän on suvereeni siinä mielessä kuin George Bataille ymmärsi; ihminen, joka ei ole orja eikä alista olemassaoloaan ulkopuolisille tarkoituksille. Bataillen suvereeni ihminen on eräänlainen antiekonomi –vastakohta sille, joka ansaitsee nimen  homo economicus.

On siis historiallisia syitä ajatella oikeudenmukaisuutta ekonomisesta näkökulmasta, mutta on myös toinen, ajankohtainen syy; meidän on syytä tutkia, voisimmeko ajatella sitä toisenlaisesta, ekonomisuuden ulkopuolelle pääsevästä näkökulmasta. Tehdäkseni oikeutta Nietzschelle joudun sanomaan, että hänen yrityksensä ajatella oikeudenmukaisuutta oli yritys ajatella sitä eri tavalla, ei-ekonomisesti. Vuonna 1883 hän kirjoittaa kirjeessään Franz Overbeckille, että intiimimmeissä ajatuksissaan hän on luopunut kaikesta kostosta, kaikesta rangaistuksesta. Samana vuonna hän oli kirjoittanut Zarathustrassa: ”Zarathustra on tullut... jotta te, ystäväni, väsyisitte sanoihin korvaus, hyvitys, rangaistus...”

Siksi hän kysyi: ”Miten voin antaa jokaiselle hänen omansa? Olkoon tämä riittävää minulle: annan jokaiselle omani.”

Oikeudenmukaisuusteoriasta

(Janos Blaschke: Themis 1786)
(Yksi syksyn filosofiakahvila-aiheista on oikeudenmukaisuus.)

John Rawlsin tunnetun oikeudenmukaisuusteorian lähtökohta on tilanne, jossa kaikki yhteiskunnan jäsenet toimivat oikeudenmukaisesti. Lähtökohtana on kysymys, millainen olisi täydellisen oikeudenmukainen yhteiskunta. Ei siis ihme, että hänen ajatteluaan ollaan arvosteltu ideaalisuudesta. Hän itse puolustaa tätä ideaalisuutta todeten, että se toimii perustana: kun on muotoiltu periaatteet, voidaan kysyä, millaisia rajoituksia ja puutteita meillä on edessämme.

Tämä on hyvin perinteellinen tapa ajatella: periaatteet, perusta, luodaan alkuperäisessä sopimuksessa. Meillä olisi siis – jos tahtoisimme – jo kaksi maalia ammuksille: 1)idea välttämättömästä ideaalista 2)idea sopimuksesta.

Todellisuudessa Rawlsin teoria on yhtä strateginen kuin kaikki muutkin ja siksi epäreilu. Kaikki hänen ajattelussaan on suunnattu utilitarismia vastaan. Rawlsilla on esimerkiksi idea tietämättömyyden verhosta: hänen mukaansa periaatteesta täytyy sopia tietämättä millaista hyötyä siitä päätöksen tekijöille on. En arvostele strategisuutta, vaan kuvitelmaa, että teorian luoja onnistuu asettumaan johonkin puhtaaseen sfääriin.

Kun luodaan jokin ideaali – esimerkiksi täydellisen oikeudenmukaisen yhteiskunnan ideaali – onnistutaan hyvin vähän muuttamaan asioita, mutta aina onnistutaan luomaan periaate, jonka avulla voidaan tuomita toisen käytös.

Oikeudenmukaisuutta koskevasta keskustelusta puuttuu kriittisyys ja sen myötä oikeudenmukaisuus. Kriittisyydellä tarkoitan pyrkimystä tuoda esiin oletukset, jotka säätelevät ajatteluamme. Kyse on liikkeestä, prosessista, jonka kautta ajatteleva olento saa oikeuden totuuteen ja mahdollisuuden asettua ulopuolelta tulevaa epäoikeudenmukaista lakia vastaan.

Mitä on oikeudenmukaisuus? Tämä saattaa olla niitä kysymyksiä, joihin vastaukset eivät ole oikea vastaus. Rawls vastaa ilman vaikeuksia: oikeudenmukaisuus on tasapuolisuutta. Tasapuolisuus edellyttää mittaa, myös yhteismitattoman mittaamista yhdellä ja samalla mittapuulla. Tämä saa minut nauramaan, anteeksi vaan! Joskus pitäisi puhua rahan filosofiasta... Rahan kauneus on siinä, että se tekee asiat yhteismitallisiksi. Se olisi siis kaiken oikeudenmukaisuuden tae. Antakaa minun nauraa – nauru parantaa!

Kysymys oikeudenmukaisuudesta on ollut yksi länsimaisen ajattelun lähtökohtia esisokraatikoista lähtien. Siksi sitä ei voi väistää tai ohittaa kevytmielisesti. Aion lähestyä kysymystä epäteoreettisesti, historiallisesti, ekonomisesti ja ilman uskoa absoluuttiseen.

Mitä merkitsee ilmaisu ”ilman uskoa absoluuttiseen”? Kahta asiaa, ihmistä tai teoriaa ei aina voi verrata keskenään: puuttuu yhteinen kieli, yhteinen tekijä tai mitta. Tätä merkitsee yhteismitattomuus. Jos ei usko absoluuttiseen, ei vielä ole nihilisti; se on uskoa yhteismitattomuuteen.