Johdanto oikeudenmukaisuuteen

 

John Rawls

Filosofiakahvila 17.2./18.2./19.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Sana oikeudenmukaisuus on ollut aina filosofien huulilla esisokraattisista ajattelijoista ja Platonista nykyaikaan, esimerkiksi John Rawlsiin (1920-2002) saakka. On kysytty, mitä on oikeudenmukaisuus yhteiskunnassa ja mitä se on yksilön toiminnassa. Välillä tulee vaikutelma, että ajattelijat ja puhujat ovat puhuneet ihan eri asioista. Jotkut tuntuvat puhuvan jostakin metafyysisestä; he kysyvät, onko maailma, historia, Jumala tai elämä oikeudenmukaisia. Toiset tuntuvat puhuvan oikeudenmukaisuudesta yhteisössä; he puhuvat siitä hyveenä, kykynä tai taipumuksena.

Harva on kiinnittänyt huomiota siihen, että vanhoista ajoista lähtien sama sana tai sen eri muodot (oikeus tai oikeudenmukaisuus, dikea kreikassa) on mukana puhuttaessa niin yksilöiden tai kansalaisten oikeuksista, oikeuslaitoksesta tai jonkun toimijan tavasta. Arvaan, ettei kyse ole pelkästään sekavuudesta, vaan asioiden yhteydestä. Kun tuomari jakaa oikeutta ja on ideaalitapauksessa oikeudenmukainen tai joku sankari on oikeamielinen, reilu, heidän toiminnassaan on jotain samaa: ajatus mitasta ja osuudesta.

Tietyllä tavalla tämä ajatus osuudesta on mukana, vaikka oikeuden tai oikeudenmukaisuuden periaate ja motto ei olisi ”kaikille oma osuutensa”, vaan tämä: ”Niin kuin minua kohtelet, minä kohtelen sinua.” Ajatus osuudesta näkyy myös iskulauseessa, jonka Karl Marx popularisoi: ”Jokaiselle kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan.”

Lukiessa monien oikeudenmukaisuusfilosofien kirjoituksia nousee esiin ainakin kaksi kysymystä: 1) Kuka päättää osuudesta? 2)Miten päätös tehdään?

Roomalaisten jumalatar Lustitia, joka on vastine kreikkalaisten Dikelle, on 1500-luvulta lähtien kuvattu side silmillä vaaka toisessa kädessään ja miekka toisessa kädessään. Oikeuden jumalattaren täytyy olla sokea. Alunperin satiirinen ajatus alkoi tarkoittaa jotain positiivista, puolueettomuutta.

Idea oikeuden sokeudesta saa kirkkaimman filosofisen ilmauksen John Rawlsin teksteissä. Rawls  puhuu tietämättömyyden verhosta (veil of ignorance). Ihmisen pitää kuvitella itsensä tietämättömyyden verhon taakse. Kun hän ei tunne itseään eikä samastu olosuhteisiinsa, hän kykenee näkemään selkeämmin, miten yhteiskunnan pitäisi toimia. Ajatuskoe pitää siis sisällään ajatuksen, että tietämättömyys, sokeus, mahdollistaa sen näkemisen, miten pitäisi olla. Se minkä tämä näkijä unohtaa, sulkee pois, on esimerklksi oma etninen tausta, oma sukupuoli ja oma asema.

Ajatus sokeudesta on petosta kahdessa mielessä. 1) Oikeus ei ole sokea. Oikeus haluaa tietää mahdollisimman paljon päätöksen kohteesta; psykiatri arvioi hänet, ja tuomari haluaa tietää, missä olusuhteissa rikos tehtiin. 2) Päättävän ajatukseen ja päätökseen vaikuttaa hänen etninen taustansa ja sukupuolensa. Jos päättävä ihminen sitoo silmänsä ja unohtaa asemansa tai etnisen taustansa, hän  teeskentelee, etteivät ne vaikuta. Voisi ajatella, että tasapuolisuuden tai puolueettomuuden takaisi pikemminkin se, että päättäjä pitäisi esimerkiksi etnisen taustansa mielessään ja yrittäisi tavalla tai toisella kontrolloida sen vaikutusta päätökseen.

Sosiologi voi sanoa, että yleistä mielipidettä ei ole olemassakaan; se on vain abstraktio tai keino manipuloida ihmisiä. Jokin sellainen saattaa kuitenkin vaikuttaa valamiehistöön tai tuomariin.  Kysymys, miten tehdä päätös osuudesta (palkkiosta, rangaistuksesta) on olennainen,  koska päätös tehdään vaarallisessa maailmassa. Platonin teos Kriton on Sokrateen ja hänen oppilaansa Kritonin keskustelu yhteiskunnallisista velvollisuuksista. Sokrates on tuomittu kuolemaan, ja Kriton yrittää houkutella opettajaansa pakenemaan, mutta tämä ei suostu. Sokrateen mukaan ihmisessä on osa (sitä ei tässä teoksessa nimetä), joka tuntee, mikä on oikein ja väärin, oikeudenmukaista tai epäoikeudenmukaista. Tämä osa saattaa turmeltua. Se turmeltuu, kun ihminen kuuntelee tätä eroa tuntemattomien ihmisten mielipiteitä. Jälleen kerran filosofia nousemassa mielipidettä vastaan...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Oikeudelliset käytännöt ja filosofia

Filosofia kehittyi Kreikassa oikeuskäytäntöjen muuttumisen myötä. Homeroksen aikana riitajuttu käsiteltiin sillä tavalla, että sotilas haastoi toisen kiistapuolen, sotilaan, eräänlaiseen peliin. Katsottiin, kumpi uskaltaa vannoa jumalien edessä, että on sanonut tai tehnyt jollakin tavalla. Ei ollut todistajia tai mitään kyselymenettelyä, jonka tarkoitus olisi todistaa, kumpi on oikeassa. ”Oikeusjuttu” oli vain peli, riidan rituaalinen muoto. Myöhemmin ilmaantui todistaja, kuka tahansa – vaatimatonkin, jopa orja – joka oli nähnyt ja kuullut jotain ja häntä kuultiin. Vähitelleen alkoi oikeudellisen käytännön ”rationalisoituminen”: haluttiin selvittää totuus, etsiä todisteita. Tällaisessa ympäristössä alkoi Kreikassa kehittyä historiankirjoitus, maantieteellinen tiedonkeruu, tiede ja filosofia.

Oikeuteen tuli erilaisia tapauksia, joissa joku väitti, että hänen ”oikeuksiaan on loukattu” ja hän vaati rangaistusta, kostoa. Jotkut primitiiset oikeuden muodot ovat selviä merkkejä siitä, että oikeus oli säänneltyä, tiettyjä sääntöjä seuraavia kostotoimenpiteitä. Tämä halu tai tarve kostaa ei ole vain vietti, joka saa villejä ja raakoja ilmaisuja, vaan se on osa ajattelua. Niinpä ei ole yllättävää, että esisokraattinen Anaximandro puhuu epäoikeudenmukaisuudesta ja sen maksamisesta ensimmäisessä tunnetussa filosofisessa tekstissä ja ensimmäisessä proosatekstissä (n. 550 ea). Teksti puhuu tulemisesta, muutoksesta, ajallisuudesta ja siitä, miten ihmiset maksavat aiheuttamansa surut ja epäoikeudenmukaisuudet. Monien kommentaarien mukaan kaikki on Anaximandrolle epäoikeudenmukaisuutta, kaikki muutos on epäoikeudenmukaisuutta. Kaikki mikä on irronnut alusta, alkuperästä (arjé) on tuomittu tekemään epäoikeudenmukaisuutta.

Filosofian yksi alkuperäisiä, omaperäisiä kysymyksiä, oli kysyä: Mitä on oikeus? (dikea) Mutta nimenomaan kysyessään tätä kysymystä, yrittäessään muotoilla tätä kysymystä ja ymmärtää tätä ongelmaa filosofia lähti eri tielle kuin oikeus, etääntyi siitä. Näin esimerkiksi voidaan tulkita Anaximandroa, esisokraattista ajattelijaa. Taustalla oleva kysymys, filosofian ehkä syvin kysymys on: Onko olemassaololla merkitystä tai mieltä? Tämän kysymyksen kautta ui mukaan ajatus oikeudesta ja oikeuttamisesta, mutta myöhemmin, erityisesti kristillisen ajattelun myötä alkaa filosofinen ajattelu muistuttaa oikeudenkäyntiä: aletaan syyttämään. Kuka on syytetyn penkillä? Itse olemassaolo, elämä.

Vaikka oikeudellisen prosessi ja filosofia kehittyivät yhtäaikaa, oikeuslaitos kehittyi hitaammin. Keskiaikaisten oikeudenkäyntien (jotka olivat sota- ja ryöstöretkien jatke tarkoituksena kerätä lisää omaisuutta ja aseita, jotta voisi harjoittaa lisää väkivaltaa) seuraaminen, tapausten tarkastelu on absurdin maailmanhistorian lukemista. Kun myöhemmin keskiajalla (1100-luvulla) otettiin käyttöön muitakin kuin ”kokeita”, alettiin kysyä, kysellä, kuulustella, mallia ei otettu filosofeilta, vaan kirkolta, jolla oli kokemusta sielujen valvomisesta, tarkkailemisesta ja hallitsemisesta. Kyselyä tarkoittava latinan kielen sana oli inquisitio. Ennen kuulustelua, kyselyä, ei oikeudessa puhuttu syyllisyydestä eikä tehtyä tekoa liitetty syntiin. Puhuttiin rikkomuksesta ja vahingosta, joka (kun valtiollinen oikeuslaitos kehittyi) ymmärrettiin myös kuninkaan, lain, vallan vahingoittamiseksi. Kyselyn myötä vahinkoa aletaan tulkita moraalisesti, jopa uskontosävytteisesti.

”Oikeudenkäyntien”, järjestettyjen sotien tai kilpailujen, peruskäsitteet olivat syyttäminen ja puolustaminen. Nämä käsitteet, niiden paino, siirtyivät kuitenkin varsinaisten riitajuttujen ulkopuolelle: retoriikkaan ja sitä kautta politiikkaan, epäsuorasti myös filosofiaan. Retoriikka ja politiikkaa ovat sodan jatkamista toisessa muodossa. Yksi klassisen retoriikan luokittelema puhegenre, laji, on genus iudiciaele, ”juridinen laji”, jonka tehtävä on esittää tuomarin edessä syytöksiä tai puolustuksia. Tämän lajin kaksi napaa ovat nimenomaan syyttäminen ja puolustaminen. Retoorikot, oraattorit tai puhujat elättivät itseään usein kirjoittamalla koko juridisia tai poliittisia puheita.

Näiden retoris-juridisten termien osuus on suuri mielikuvassa ihmisestä. Tästä on todiste niiden suuri rooli apologioista kehittyneissä elämäkerroissa, retorisissa enemmän tai vähemmän satiirisissa kirjoituksissa, myöhäisantiikin tunnustuksissa, ns. sofistisissa romaaneissa jne. Nämä kategoriat määrittelevät miten ihminen käsitetään – yleensä hyvin yksinkertaisesti positiivisesti tai negatiivisesti, mutta jotain vielä ”kohtalokkaampaa” on tässä mielikuvassa: ihmisessä ei ole muutosta, muutoksen mahdollisuutta, kehkeytymistä.

Kun ihmiskuva kehittyy, monimutkaistuu ja ihminen löytää ns. ”sisäisen ihmisen” (niin kun Augustinus Tunnustuksissa) syytös ei kohdistu enää välttämättä toisiin ihmisiin ja maailmaan, vaan myös omaan itseen. Ainoa puolustus Jumalan edessä on katumus.

Sokrateen apologia, puolustuspuhe, on luonteeltaan hyvin vähän puolustava: Sokrates ei puolustaudu ja tässä hänen käyttäytymisensä muistuttaa Jeesuksen käyttäytymistä. Mutta vaikka Sokrates on niin pyhitetty sankari filosofiassa, ei hänen esimerkkiään ole seurattu, vaan oikeudellisen ajattelun tai tarkemmin oikeudellisen retoriikan sekä siihen liittyvien mielikuvien on annettu vaikuttaa ajatteluun.

Kun ajattelun ytimessä on syytös tai puolustus, mukana on enemmän retoriikkaa kuin totuuden sanomista, enemmän paatosta kuin iloa. Siksi ajattelen, että filosofin pitäisi olla se orja, joka todistaa, koska on nähnyt tai kuullut – ei siis syyttäjä, puolustaja tai tuomari.

Vielä enemmän haluaisin, että filosofia pääsisi oikeussalista, yrittäisi luoda paikkoja, jotka eivät jäljittele oikeussaleja. Niin kuin yhteiskunta ja kaikki asiat voidaan medikalisoida, voidaan kaikki paikat tehdä oikeussaleiksi. Tätä kehitystä vastaan sanoisin: antakaamme kahvilan olla kahvila, edes kerran.

Mikä on kahvila? Mitä on kahvilafilosofia? Ajattelen, että kahvila on ollut monien ajatusten syntypaikka, koska se on enemmän tai vähemmän tasa-arvoisten, sattumanvaraisten, yllättävien ja joskus epätodennäköisten kohtaamisten paikka. Paikka, jossa ei ole niin jyrkkiä hierarkisia rajoja ihmisten välillä.