Lukeeko hätä lakia?

 

Sélestat, Ranska, vuosi 1817. Talvi on kova. Kotirouva käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun hänen miehensä ei ole kotona. Nainen tappaa tyttärensä, leikkaa hänen jalkansa irti ja heittää sen kattilaan kiehumaan.

Oikeudessa kiisteltiin siitä, oliko nainen mielenvikainen. Syyttäjä todisteli. että jos nainen olisi ollut rikas, tällainen teko olisi ollut mielenvikainen. Koska syytetty oli köyhä, hänellä oli todella nälkä ja teko oli siis hänen etujensa (intressi) mukainen. Jalan keittäminen kaalien kanssa oli järkevää, joten nainen piti tuomita.

Tapaus on mielenkiintoinen monesta syystä, mutta myös siksi, että samaan aikaan filosofiassa niin olennaiset sanat (järki, intressi) saavat lisävalaistusta ja selvyyttä... 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Syyllisyys

(Bruno Caruso: Rangaistussiirtolassa)

Voisi kuvitella, että syyllisyys ei ole ongelma, jos olemme viattomia. Se ei ole niin yksinkertaista.

Ensinnäkin syyllisyys on oikeustieteellinen käsite; se merkitsee erityistä teon ja henkilön välistä suhdetta. Tässä tapauksessa henkilö on rikkonut lakia tai asetusta ja hänet voidaan asettaa tästä teosta vastuuseen. Modernissa oikeudessa ei riitä, että henkilön voidaan todeta tehneen tuon lainrikkomuksen; hänen täytyy olla myös syyntakeinen.

Suomen sana syyllinen ilmaisee nimenomaan tätä henkilön suhdetta tekoon; hän on sen syy, alkuperä. Myös espanjan sana culpabilidad on historialtaan juridinen. Sanan juurena on culpa, joka on suora lainaus latinasta, jossa sana tarkoittaa virhettä, vikaa, esimerkiksi laiminlyöntiä tai rikosta. Sana oli roomalaisen oikeuden termi.

Syyllisyys on tärkeä sana länsimaisessa moraalissa. Se kertoo siitä, että jossain vaiheessa moraali on alettu liittää lakiin, normiin, ei kysymykseen siitä, millainen ihminen on. Syyllinen, viallinen, virheen tekijä on norminrikkoja, poikkeaja. Tämä on voimallisesti syy siihen, että myös ”hullu” on nähty joskus syylliseksi – sekä Luonnon että Järjen särkijänä hän on syyllinen omaan tilaansa. Syyllisyys on siis ongelmamme, vaikka olisimme viattomia; se on osa perintöämme, ajattelutapaamme, moraaliamme.

Psykiatrit, nuo normin ystävät, tietävät myös ja hyvin, että syyllisyys voi olla ongelma, vaikka olisi viaton. Heille se ei merkitse faktista suhdetta teon ja henkilön välillä, vaan tunnetta ja tietoisuutta siitä, että on tehnyt väärin. Tiedämme myös, että syyllistäminen on eräänlainen kidutuksen muoto. Kidutuksen avulla on kautta vuosisatojen ajan yritetty saada ihminen puhumaan, paljastamaan tietoja. Se on silti myös itsetarkoituksellista. Päämääränä on vain saada ihminen nöyrtymään, kärsimään, voimaan huonosti – ja syyllisyys on yksi huonovointisuuden muoto. Syyllistäminen on laajalti esiintyvä yritys vaikuttaa meihin; meidän ajatuksiamme paheksutaan, tekoja moititaan, jotta kärsisimme. Kärsiminen on monesti se mitä meidän halutaan tehdä.

Yksinkertaisin ja myös ovelin tapa tehdä meidät syyllisiksi ei ole moittiminen, vaan tutkiminen, analysointi ja määrittely. Kun joku tekee minusta määritelmän, siihen on lähes mahdotonta vastata, vielä vähemmän jos lausuja on ”asiantuntija”, psykiatri tai puoliso. Määritelmän julmuus perustuu kahteen asiaan: 1)Saatan uskoa määritelmään ja tulla sen vangiksi. 2)Uskoessani määritelmään minusta tulee syyllinen kaikkeen mitä olen, ei vain johonkin tekoon.

Teknisesti ottaen juridiseen syyllisyyden käsitteeseen ei liity paljon ongelmia, vaikka kylläkin monenlaisia ja mielenkiintoisia oletuksia ja päätöksiä, myös joitakin epistemologisia ja ajattelun historiaan liittyviä kysymyksiä. Herra X tekee lainrikkomuksen, murhan esimerkiksi. Todetaan, että hän on teon tekijä; hän on harkinnut, suunnitellut ja toteuttanut teon, ampunut Pasin. Motiivikin löytyy: Pasi väitti herran filosofisen ajattelun olevan hävyttömän puutteellista ja tämä loukkasi teon tekijän tunteita. Syyntakeellisuuden käsitteen kautta tullaan jo toisenlaisten kysymysten eteen. Todetaan, että herra X on täysi-ikäinen. Ollaan päätetty, että tietyn ikäiset eivät ole syyntakeisia. Erilaiset asiantuntijat, psykiatrit erityisesti, arvioivat, onko tekijä mieleltään häiriintynyt. Ilokseen asiantuntijat toteavat, että tekijällä on kaksijakoinen mielialahäiriö. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että hänen mielenterveydelliset ongelmansa tekisivät hänestä syyntakeettoman. Asiantuntijat toteavat surukseen, että hän erotti oikean väärästä ja oli tietoinen tekonsa laittomuudesta. Hänet todetaan syyntakeelliseksi.

Syyllisyyden takaamiseksi on siis tarvittu todisteita teosta, sen tekemistavasta, tekijän ajatuksista, tekijän mielenterveydestä ja vielä erottelu oikean ja väärän välillä. Viime kädessä se pitää sisällään oletuksen, että ihminen olisi voinut olla tekemättä teon. Ihminen ei kykene vain johonkin tekoon; hän kykenee myös olemaan tekemättä sen. Tässä puhutaan paljon ihmisestä, ei vain teosta ja tällaista tekoa koskevasta lainsäädännöstä. Syyllisyys – joka oikeustieteessä määritellään henkilön ja teon väliseksi suhteeksi – on todellisuudessa enemmän: se kaivertuu häneen.

Ei siis ihme, että oikeustieteen tohtori Kafka kuvitteli kertomuksessa Rangaistusriirtolassa teloituskoneen, joka kirjoittaa terävin neuloin tuomitun ruumiiseen määräyksen, jonka hän on jättänyt noudattamatta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Oikeudelliset käytännöt ja filosofia

Filosofia kehittyi Kreikassa oikeuskäytäntöjen muuttumisen myötä. Homeroksen aikana riitajuttu käsiteltiin sillä tavalla, että sotilas haastoi toisen kiistapuolen, sotilaan, eräänlaiseen peliin. Katsottiin, kumpi uskaltaa vannoa jumalien edessä, että on sanonut tai tehnyt jollakin tavalla. Ei ollut todistajia tai mitään kyselymenettelyä, jonka tarkoitus olisi todistaa, kumpi on oikeassa. ”Oikeusjuttu” oli vain peli, riidan rituaalinen muoto. Myöhemmin ilmaantui todistaja, kuka tahansa – vaatimatonkin, jopa orja – joka oli nähnyt ja kuullut jotain ja häntä kuultiin. Vähitelleen alkoi oikeudellisen käytännön ”rationalisoituminen”: haluttiin selvittää totuus, etsiä todisteita. Tällaisessa ympäristössä alkoi Kreikassa kehittyä historiankirjoitus, maantieteellinen tiedonkeruu, tiede ja filosofia.

Oikeuteen tuli erilaisia tapauksia, joissa joku väitti, että hänen ”oikeuksiaan on loukattu” ja hän vaati rangaistusta, kostoa. Jotkut primitiiset oikeuden muodot ovat selviä merkkejä siitä, että oikeus oli säänneltyä, tiettyjä sääntöjä seuraavia kostotoimenpiteitä. Tämä halu tai tarve kostaa ei ole vain vietti, joka saa villejä ja raakoja ilmaisuja, vaan se on osa ajattelua. Niinpä ei ole yllättävää, että esisokraattinen Anaximandro puhuu epäoikeudenmukaisuudesta ja sen maksamisesta ensimmäisessä tunnetussa filosofisessa tekstissä ja ensimmäisessä proosatekstissä (n. 550 ea). Teksti puhuu tulemisesta, muutoksesta, ajallisuudesta ja siitä, miten ihmiset maksavat aiheuttamansa surut ja epäoikeudenmukaisuudet. Monien kommentaarien mukaan kaikki on Anaximandrolle epäoikeudenmukaisuutta, kaikki muutos on epäoikeudenmukaisuutta. Kaikki mikä on irronnut alusta, alkuperästä (arjé) on tuomittu tekemään epäoikeudenmukaisuutta.

Filosofian yksi alkuperäisiä, omaperäisiä kysymyksiä, oli kysyä: Mitä on oikeus? (dikea) Mutta nimenomaan kysyessään tätä kysymystä, yrittäessään muotoilla tätä kysymystä ja ymmärtää tätä ongelmaa filosofia lähti eri tielle kuin oikeus, etääntyi siitä. Näin esimerkiksi voidaan tulkita Anaximandroa, esisokraattista ajattelijaa. Taustalla oleva kysymys, filosofian ehkä syvin kysymys on: Onko olemassaololla merkitystä tai mieltä? Tämän kysymyksen kautta ui mukaan ajatus oikeudesta ja oikeuttamisesta, mutta myöhemmin, erityisesti kristillisen ajattelun myötä alkaa filosofinen ajattelu muistuttaa oikeudenkäyntiä: aletaan syyttämään. Kuka on syytetyn penkillä? Itse olemassaolo, elämä.

Vaikka oikeudellisen prosessi ja filosofia kehittyivät yhtäaikaa, oikeuslaitos kehittyi hitaammin. Keskiaikaisten oikeudenkäyntien (jotka olivat sota- ja ryöstöretkien jatke tarkoituksena kerätä lisää omaisuutta ja aseita, jotta voisi harjoittaa lisää väkivaltaa) seuraaminen, tapausten tarkastelu on absurdin maailmanhistorian lukemista. Kun myöhemmin keskiajalla (1100-luvulla) otettiin käyttöön muitakin kuin ”kokeita”, alettiin kysyä, kysellä, kuulustella, mallia ei otettu filosofeilta, vaan kirkolta, jolla oli kokemusta sielujen valvomisesta, tarkkailemisesta ja hallitsemisesta. Kyselyä tarkoittava latinan kielen sana oli inquisitio. Ennen kuulustelua, kyselyä, ei oikeudessa puhuttu syyllisyydestä eikä tehtyä tekoa liitetty syntiin. Puhuttiin rikkomuksesta ja vahingosta, joka (kun valtiollinen oikeuslaitos kehittyi) ymmärrettiin myös kuninkaan, lain, vallan vahingoittamiseksi. Kyselyn myötä vahinkoa aletaan tulkita moraalisesti, jopa uskontosävytteisesti.

”Oikeudenkäyntien”, järjestettyjen sotien tai kilpailujen, peruskäsitteet olivat syyttäminen ja puolustaminen. Nämä käsitteet, niiden paino, siirtyivät kuitenkin varsinaisten riitajuttujen ulkopuolelle: retoriikkaan ja sitä kautta politiikkaan, epäsuorasti myös filosofiaan. Retoriikka ja politiikkaa ovat sodan jatkamista toisessa muodossa. Yksi klassisen retoriikan luokittelema puhegenre, laji, on genus iudiciaele, ”juridinen laji”, jonka tehtävä on esittää tuomarin edessä syytöksiä tai puolustuksia. Tämän lajin kaksi napaa ovat nimenomaan syyttäminen ja puolustaminen. Retoorikot, oraattorit tai puhujat elättivät itseään usein kirjoittamalla koko juridisia tai poliittisia puheita.

Näiden retoris-juridisten termien osuus on suuri mielikuvassa ihmisestä. Tästä on todiste niiden suuri rooli apologioista kehittyneissä elämäkerroissa, retorisissa enemmän tai vähemmän satiirisissa kirjoituksissa, myöhäisantiikin tunnustuksissa, ns. sofistisissa romaaneissa jne. Nämä kategoriat määrittelevät miten ihminen käsitetään – yleensä hyvin yksinkertaisesti positiivisesti tai negatiivisesti, mutta jotain vielä ”kohtalokkaampaa” on tässä mielikuvassa: ihmisessä ei ole muutosta, muutoksen mahdollisuutta, kehkeytymistä.

Kun ihmiskuva kehittyy, monimutkaistuu ja ihminen löytää ns. ”sisäisen ihmisen” (niin kun Augustinus Tunnustuksissa) syytös ei kohdistu enää välttämättä toisiin ihmisiin ja maailmaan, vaan myös omaan itseen. Ainoa puolustus Jumalan edessä on katumus.

Sokrateen apologia, puolustuspuhe, on luonteeltaan hyvin vähän puolustava: Sokrates ei puolustaudu ja tässä hänen käyttäytymisensä muistuttaa Jeesuksen käyttäytymistä. Mutta vaikka Sokrates on niin pyhitetty sankari filosofiassa, ei hänen esimerkkiään ole seurattu, vaan oikeudellisen ajattelun tai tarkemmin oikeudellisen retoriikan sekä siihen liittyvien mielikuvien on annettu vaikuttaa ajatteluun.

Kun ajattelun ytimessä on syytös tai puolustus, mukana on enemmän retoriikkaa kuin totuuden sanomista, enemmän paatosta kuin iloa. Siksi ajattelen, että filosofin pitäisi olla se orja, joka todistaa, koska on nähnyt tai kuullut – ei siis syyttäjä, puolustaja tai tuomari.

Vielä enemmän haluaisin, että filosofia pääsisi oikeussalista, yrittäisi luoda paikkoja, jotka eivät jäljittele oikeussaleja. Niin kuin yhteiskunta ja kaikki asiat voidaan medikalisoida, voidaan kaikki paikat tehdä oikeussaleiksi. Tätä kehitystä vastaan sanoisin: antakaamme kahvilan olla kahvila, edes kerran.

Mikä on kahvila? Mitä on kahvilafilosofia? Ajattelen, että kahvila on ollut monien ajatusten syntypaikka, koska se on enemmän tai vähemmän tasa-arvoisten, sattumanvaraisten, yllättävien ja joskus epätodennäköisten kohtaamisten paikka. Paikka, jossa ei ole niin jyrkkiä hierarkisia rajoja ihmisten välillä.