Kategoria, syytös

Alain

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 (jos paikka remontissa, aukion toisella puolella, hotellin kahvilassa)

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Otsikon selitys

Filosofisessa kielenkäytössä on yksi pieni ja hauska sana: siis. Latinaksi se on ergo. Monien mielestä se ei ole hauska sana, päinvastoin kaikkein vakavin. Sanaa seuraa päätelmän seuraus. Mikään ei voi olla tärkeämpää. Sana on ele, julistus, ilmaus: ”Nyt saapuu herra Tulos.” Minusta sana on hauska todennäköisesti siksi, että olen suomenkielinen ja tottunut, että sanat ovat pitkiä. Tärkeän sanan pitää olla pitkä. Muotoilisin sen näin: ”Sanassa on neljä kirjainta, siis se on  4-letter-word”. Tottakai hauskuutta selittää myös vakavampi ja syvempi syy. Minusta sana ilmaantuu usein niin koomisen nopeasti. Kaikki vakavat teatteri-ihmiset tietävät, että komiikan salaisuus perustuu ajoitukseen. Olin ajatellut antaa otsikoksi Kategoria, siis syytös. Tälle olisi ollut ainakin kaksi perustelua. Ensimmäinen on etymologinen: sana kategoria merkitsi alunperin syytöstä. Toinen syy on se, että monet kategoriat todella ovat syytöksiä; se on niiden funktio.  Selitys otsikon puuttuvalle sanalle on siis se, että välttelen nauruskelua vakavan aiheen äärellä.

Ongelma

Kategoria merkitsee yleensä luokkaa. Filosofisessa kielenkäytössä se voidaan ymmärtää peruskäsitteeksi tai käsitteiden yleiseksi luokaksi. Esteettisen filosofian yksi kategoria on kauneus. Ainakaan nopea ajattelu ei näe tässä kategoriassa syytöstä. Voimme aavistaa tiettyä ehdottomuutta, kun filosofit puhuvat kategorisesta, esimerkiksi kategorisesta imperatiivista. Ongelma on, etteivät kategoriat useinkaan ole viattomia esteettisiä peruskäsitteitä. Kategorioihin liittyy toiminta, käytäntö: kategoriointi, jakaminen luokkiin. Tämäkin toiminta voi olla lähtökohtaisesti viatonta, joskus tieteellistä, mutta tämän toiminnan viattomimmatkin muodot voivat olla vaarallisia.

Vieraantuneet ja sosiaalisesti sopeutumattomat

Jo 1920-luvulla jotkut filosofit niin kuin Émile Chartier (alias Alain) ja hänen oppilaansa George Canguilhem kiinnittivät huomiota siihen, että joidenkin oppilalojen – niin kuin psykologian – kategoriat ovat oikeastaan poliisin kategorioita; niiden tehtävä on palvella sosiaalista kontrollia. Esiin nousi esimerkiksi vieraantuneiden luokka.

Jos ollaan tarkkoja, vieraantumisesta modernissa mielessä puhuivat ensin lääkärit, ensimmäiset psykiatrit niin kuin Philippe Pinel. (Tuomas Akvinolainen käytti sanaa viitaten riivaavan demonin aiheuttamaan tilaan. Yleensä keskiaikaisille  teologeille sanalla oli positiivinen merkitys; alienatio oli käännös kreikan sanasta kenosis, tyhjentyminen: Ihminen tyhjentyy omasta tahdostaan tullen vastaanottavaiseksi Jumalan tahdolle.) Käsite siirtyi muun muassa sosiologien käyttöön. Jos katsoo, miten sanaa käytettiin 1800-luvun oppineissa kirjoituksissa, näkee, että se oli tarkoitettu työkaluksi poliiseja varten. 

Canguilhem, joka oli lääkäri, arvosteli myös sopeutumisen käsitteen käyttöä. Ihmistieteissä tämä käyttö johti sosiaalisesti sopeutumattomien kategorian syntyyn. Joku luokitellaan sosiaalisesti sopeutumattomaksi usein siinä mielessä, että ainakin vihjataan yksilön käytöksen olevan patologista. Canguilhem sanoo tämän merkitsevän luonnollisen ja sosiaalisen ympäristön sulauttamista vaarallisella tavalla. Sulauttamisen seurauksena kaikki annetun järjestyksen haastaminen näyttäytyy sairautena.

Sosiaalisesti sopeutumattomien kategoria on tärkeä ja mielenkiintoinen, koska se on ollut hedelmällinen; on onnistuttu synnyttämään uusia alakategorioita. Kategoria on myös hyvä esimerkki kategorioiden erilaisista vaikutuksista. Tässä tapauksessa olisi harhaanjohtavaa puhua pelkästään kategorian poliisitehtävistä. Sosiaalisesti sopeutumattomat ovat vain yksi luku sosiaalisten ongelmien medikalisoimisen historiassa.

Identiteetti

Ylläolevat esimerkit liittyvät yhteen kategoriaan, joka on eräänlainen superkategoria: identiteetti. Se jäädyttää yhteen asentoon. Identiteetti osoittaa kunniaa järjestykselle, sanoo Michel de Certeau.

Ajatteleminen on liikettä ja sen ihmettelemistä, miten liikkeessä oleva onnistuttiin jähmettämään paikalleen. Se on järjestyksen kyseenalaistamista. Meidän on siis laitettava itsemme liikkeeseen. Minun on peruttava lupaukseni, etten naura. Tähän tarvitaan paljon naurua.

LIITE

Argumentoinnista. Oppitunti nro 2. Induktio ja deduktio. Induktio on väitteen johtamista yksityistapauksesta. Induktio edellyttää, että meillä on jokin kokemus ja havainto, vaikka kuinka rajallinen, jota käytämme päättelyn pohjana. Induktio on (usein) todennäköisyyspäätelmä. Ihmiset ovat havainneet, että aurinko on noussut aikaisempina aamuina. He päättelevät, olettavat, että se nousee tulevanakin aamuna. Deduktio on päinvastoin yksityisten väitteiden johtamista yleisistä väitteistä. Siinä käytetään vain sellaisia elementtejä, jotka ovat päättelyn lähtökohdissa. Deduktio ei tuo esiin mitään uutta tietoa; sitä voisi sanoa puhtaan laskennalliseksi. Induktio – tärkeä sekä arkielämässä että tieteessä – on puutteellista, koska havainnot ovat rajallisia. Kysymys vaikuttaa siihen, millaisia päätelmiä tehdään. Deduktio on rajallista, koska premissit, oletukset, voivat olla virheellisiä, epätosia. Joku filosofi, esimerkiksi Descartes, väittää voivansa todistaa Jumalan olemassaolon deduktion avulla. Voiko joku sanoa, mikä tällaisessa väitteessä on vialla? Joudumme palaamaan siis kysymykseen premisseistä, lähtökohdista. Mitä siitä seuraa, jos lähtökohtana on metafyysisiä oletuksia, oletus tuonpuoleisesta?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Syytös ja itsesyytös

(Kafka)

Franz Kafkan Oikeusjuttu alkaa näin: ”Joku oli varmaan panetellut Josef K:ta, sillä eräänä aamuna hänet vangittiin, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään pahaa.”

Giorgio Agamben kertoo esseessään K. miten roomalainen oikeus rankaisi panettelijaa, väärän syytöksen esittäjää. Hänen otsaansa merkittiin kirjain K – K niin kuin kalumniator. Davide Stimilli on kiinnittänyt huomiota tähän ja toteaa, että tämä tosiasia on merkityksellinen Kafkan teoksen tulkitsemisessa. Kafka, oikeustieteen tohtori, oli opiskellut roomalaista oikeutta ja oli siis tietoinen tästä.

Josef K:n kirjain K ei merkitsekään niin kuin usein ajatellaan Kafkaa, vaan sanaa kalumniator. Josef K on itse kamlumniator, itsensä panettelija. Kirjan juonenkulku kaikessa absurdiudessaan tukee tätä tulkintaa, sillä prosessi, oikeusjuttu ei tunnu etenevän ja päähenkilölle todetaan, että eteneminen riippuu hänestä itsestään. Kafkan maailmassa oikeus on syytöksen ja itsesyytöksen peliä.

Miksi Josef K – miksi kukaan – syyttää itseään, panettelee itseään? Näin kysyy Agamben. Näin olisi ehkä kaikkien kysyttävä. Tähän ei ole niin helppo vastata kuin yleensä ajatellaan. On tavallista syyttää uskontoja, sekä juutalaista että kristillistä perinnettä. Ainakin tämä vaatisi tarkempaa tarkastelua.

Olen aikaisemmin puhunut (Oikeudelliset käytännöt ja filosofia) siitä, miten oikeuden peruskäsitteet – syyttäminen ja puolustus – siirtyivät  riitajuttujen ulkopuolelle: retoriikkaan ja sitä kautta politiikkaan, myös filosofiaan. Ei ole sattumaa, että yksi retoriikan luokittelema puhegenre, laji, on genus iudiciaele, ”juridinen laji”, jonka tehtävä on esittää tuomarin edessä syytöksiä tai puolustuksia. Tämän lajin kaksi napaa ovat nimenomaan syyttäminen ja puolustaminen. Retoris-juridisten termien osuus on suuri mielikuvassa ihmisestä ja niiden vaikutus on ollut suuri, vaikkemme väheksyisikään juutalais-kristillistä perintöä.

Totesin samassa yhteydessä, että Augustinuksen Tunnustuksissa syytös ei kohdistu enää välttämättä toisiin ihmisiin ja maailmaan, vaan myös omaan itseen. Haluan silti huomauttaa, että syyttäminen ja sen tuleminen tavalliseksi ihmisen suhteessa toisiin ja itseensä on yhteydessä retoriikan ja politiikan yleistämiin termeihin. Raamatussa syyttäjä oli Saatana, ei ihminen itse.

Syyttäminen on niin tiiviisti meidän ajattelumme sisällä, sen tavassa edetä, että käytämme luokista ja luokituksista termiä kategoria, joka merkitsi alunperin syyttämistä.

Kun kysymme, miksi ihminen syyttää itseään, haluamme myös tietää, miten voisimme päästä ulos syytösten ja itsesyytösten pelistä. Miten voisimme oppia uuden sanaston, jonka kauttaa ymmärtää itsemme? Miten oppisimme sanomaan niin kuin Nietzsche, joka kirjoitti Iloisessa tieteessä: ”En halua syyttää; en halua syyttää edes niitä, jotka syyttävät.”

Olemme itsemme syyttäjiä. Tämä on koomista. Kafkan teos on alusta loppuun saakka komedia, tosin aika musta välillä. Itsesyytös johtaa kidutukseen, yritykseen puristaa tunnustus. Kun tässä yrityksessä kuolee, kuoleman jälkeen jää vain häpeä, panettelijan häpeä. Oikeusjutun viimeiset sanat: ”Oli kuin häpeä olisi jäänyt hänen jälkeensä elämään.”

Oikeudelliset käytännöt ja filosofia

Filosofia kehittyi Kreikassa oikeuskäytäntöjen muuttumisen myötä. Homeroksen aikana riitajuttu käsiteltiin sillä tavalla, että sotilas haastoi toisen kiistapuolen, sotilaan, eräänlaiseen peliin. Katsottiin, kumpi uskaltaa vannoa jumalien edessä, että on sanonut tai tehnyt jollakin tavalla. Ei ollut todistajia tai mitään kyselymenettelyä, jonka tarkoitus olisi todistaa, kumpi on oikeassa. ”Oikeusjuttu” oli vain peli, riidan rituaalinen muoto. Myöhemmin ilmaantui todistaja, kuka tahansa – vaatimatonkin, jopa orja – joka oli nähnyt ja kuullut jotain ja häntä kuultiin. Vähitelleen alkoi oikeudellisen käytännön ”rationalisoituminen”: haluttiin selvittää totuus, etsiä todisteita. Tällaisessa ympäristössä alkoi Kreikassa kehittyä historiankirjoitus, maantieteellinen tiedonkeruu, tiede ja filosofia.

Oikeuteen tuli erilaisia tapauksia, joissa joku väitti, että hänen ”oikeuksiaan on loukattu” ja hän vaati rangaistusta, kostoa. Jotkut primitiiset oikeuden muodot ovat selviä merkkejä siitä, että oikeus oli säänneltyä, tiettyjä sääntöjä seuraavia kostotoimenpiteitä. Tämä halu tai tarve kostaa ei ole vain vietti, joka saa villejä ja raakoja ilmaisuja, vaan se on osa ajattelua. Niinpä ei ole yllättävää, että esisokraattinen Anaximandro puhuu epäoikeudenmukaisuudesta ja sen maksamisesta ensimmäisessä tunnetussa filosofisessa tekstissä ja ensimmäisessä proosatekstissä (n. 550 ea). Teksti puhuu tulemisesta, muutoksesta, ajallisuudesta ja siitä, miten ihmiset maksavat aiheuttamansa surut ja epäoikeudenmukaisuudet. Monien kommentaarien mukaan kaikki on Anaximandrolle epäoikeudenmukaisuutta, kaikki muutos on epäoikeudenmukaisuutta. Kaikki mikä on irronnut alusta, alkuperästä (arjé) on tuomittu tekemään epäoikeudenmukaisuutta.

Filosofian yksi alkuperäisiä, omaperäisiä kysymyksiä, oli kysyä: Mitä on oikeus? (dikea) Mutta nimenomaan kysyessään tätä kysymystä, yrittäessään muotoilla tätä kysymystä ja ymmärtää tätä ongelmaa filosofia lähti eri tielle kuin oikeus, etääntyi siitä. Näin esimerkiksi voidaan tulkita Anaximandroa, esisokraattista ajattelijaa. Taustalla oleva kysymys, filosofian ehkä syvin kysymys on: Onko olemassaololla merkitystä tai mieltä? Tämän kysymyksen kautta ui mukaan ajatus oikeudesta ja oikeuttamisesta, mutta myöhemmin, erityisesti kristillisen ajattelun myötä alkaa filosofinen ajattelu muistuttaa oikeudenkäyntiä: aletaan syyttämään. Kuka on syytetyn penkillä? Itse olemassaolo, elämä.

Vaikka oikeudellisen prosessi ja filosofia kehittyivät yhtäaikaa, oikeuslaitos kehittyi hitaammin. Keskiaikaisten oikeudenkäyntien (jotka olivat sota- ja ryöstöretkien jatke tarkoituksena kerätä lisää omaisuutta ja aseita, jotta voisi harjoittaa lisää väkivaltaa) seuraaminen, tapausten tarkastelu on absurdin maailmanhistorian lukemista. Kun myöhemmin keskiajalla (1100-luvulla) otettiin käyttöön muitakin kuin ”kokeita”, alettiin kysyä, kysellä, kuulustella, mallia ei otettu filosofeilta, vaan kirkolta, jolla oli kokemusta sielujen valvomisesta, tarkkailemisesta ja hallitsemisesta. Kyselyä tarkoittava latinan kielen sana oli inquisitio. Ennen kuulustelua, kyselyä, ei oikeudessa puhuttu syyllisyydestä eikä tehtyä tekoa liitetty syntiin. Puhuttiin rikkomuksesta ja vahingosta, joka (kun valtiollinen oikeuslaitos kehittyi) ymmärrettiin myös kuninkaan, lain, vallan vahingoittamiseksi. Kyselyn myötä vahinkoa aletaan tulkita moraalisesti, jopa uskontosävytteisesti.

”Oikeudenkäyntien”, järjestettyjen sotien tai kilpailujen, peruskäsitteet olivat syyttäminen ja puolustaminen. Nämä käsitteet, niiden paino, siirtyivät kuitenkin varsinaisten riitajuttujen ulkopuolelle: retoriikkaan ja sitä kautta politiikkaan, epäsuorasti myös filosofiaan. Retoriikka ja politiikkaa ovat sodan jatkamista toisessa muodossa. Yksi klassisen retoriikan luokittelema puhegenre, laji, on genus iudiciaele, ”juridinen laji”, jonka tehtävä on esittää tuomarin edessä syytöksiä tai puolustuksia. Tämän lajin kaksi napaa ovat nimenomaan syyttäminen ja puolustaminen. Retoorikot, oraattorit tai puhujat elättivät itseään usein kirjoittamalla koko juridisia tai poliittisia puheita.

Näiden retoris-juridisten termien osuus on suuri mielikuvassa ihmisestä. Tästä on todiste niiden suuri rooli apologioista kehittyneissä elämäkerroissa, retorisissa enemmän tai vähemmän satiirisissa kirjoituksissa, myöhäisantiikin tunnustuksissa, ns. sofistisissa romaaneissa jne. Nämä kategoriat määrittelevät miten ihminen käsitetään – yleensä hyvin yksinkertaisesti positiivisesti tai negatiivisesti, mutta jotain vielä ”kohtalokkaampaa” on tässä mielikuvassa: ihmisessä ei ole muutosta, muutoksen mahdollisuutta, kehkeytymistä.

Kun ihmiskuva kehittyy, monimutkaistuu ja ihminen löytää ns. ”sisäisen ihmisen” (niin kun Augustinus Tunnustuksissa) syytös ei kohdistu enää välttämättä toisiin ihmisiin ja maailmaan, vaan myös omaan itseen. Ainoa puolustus Jumalan edessä on katumus.

Sokrateen apologia, puolustuspuhe, on luonteeltaan hyvin vähän puolustava: Sokrates ei puolustaudu ja tässä hänen käyttäytymisensä muistuttaa Jeesuksen käyttäytymistä. Mutta vaikka Sokrates on niin pyhitetty sankari filosofiassa, ei hänen esimerkkiään ole seurattu, vaan oikeudellisen ajattelun tai tarkemmin oikeudellisen retoriikan sekä siihen liittyvien mielikuvien on annettu vaikuttaa ajatteluun.

Kun ajattelun ytimessä on syytös tai puolustus, mukana on enemmän retoriikkaa kuin totuuden sanomista, enemmän paatosta kuin iloa. Siksi ajattelen, että filosofin pitäisi olla se orja, joka todistaa, koska on nähnyt tai kuullut – ei siis syyttäjä, puolustaja tai tuomari.

Vielä enemmän haluaisin, että filosofia pääsisi oikeussalista, yrittäisi luoda paikkoja, jotka eivät jäljittele oikeussaleja. Niin kuin yhteiskunta ja kaikki asiat voidaan medikalisoida, voidaan kaikki paikat tehdä oikeussaleiksi. Tätä kehitystä vastaan sanoisin: antakaamme kahvilan olla kahvila, edes kerran.

Mikä on kahvila? Mitä on kahvilafilosofia? Ajattelen, että kahvila on ollut monien ajatusten syntypaikka, koska se on enemmän tai vähemmän tasa-arvoisten, sattumanvaraisten, yllättävien ja joskus epätodennäköisten kohtaamisten paikka. Paikka, jossa ei ole niin jyrkkiä hierarkisia rajoja ihmisten välillä.