Kohti toiminnan filosofiaa

 

Alain

Filosofiakahvila28.1./29.1./30.1.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Perinteinen paikka Massai Mara Beach Club ON KIINNI, uusi paikka (kokeilu) Restaurante COLONIA, Paseo Maritimo Poniente, vanhasta paikasta Nerjaan päin, majakan ja Massai Maran välissä, rannan puolella (entinen parkki toimii).   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

(Otsikko on kunnianosoitus Mihail Bahtinille, josta ei puhuta mitään.)

Alain (oik. Émile-August Chartier, 1868-1951) käyttää kirjoituksessaan Lâches penseurs (Pelkumarimaiset ajattelijat) ilmaisua adorateurs des faits, jonka kirjaimellinen käännös olisi ”tosiasioiden ihailijat” (vaikka en ole varma sanasta tosiasia: ranskan sana on samantapainen kuin espanjan hecho, joka olisi kirjaimellisesti englannin done). Ilkeilevän termin maali ei kuitenkaan ole ihmiset, jotka tarttuvat tosiasioihin eivätkä mielipiteisiin tai uskomuksiin, vaan eräänlaiset fatalistit – jotka tekevät todellisuudesta kohtalon. Tosiasioiden ihailijat Alainin tarkoittamassa mielessä ovat annetun edessä antautujia.  

Alainin oppilas George Canguilhem (1904-1995) tarttui tähän käsitteeseen nuoruuden kirjoituksessaan, koska ajatteli, että ihminen ei vain sopeudu. Ihminen voi ilman tuonpuoleisen maailman postulointia kohota tilanteen yläpuolelle. Hän voi vaikuttaa ympäristöönsä, luoda arvoja, ajatella.

Ajatus ei vain yksinkertaisesti vastaanota tapahtumia. Ihmisen ei ole pakko antautua annetun edessä ja ihmisen kuvaaminen sopeutujana, antautujana, mekanisoi, esineellistää hänet.

Voisimme kuvitella, että tässä otetaan ensimmäiset askeleet kohti toiminnan filosofíaa. Tämä transendentaalisuus ilman transendenssia, ihmisen erityinen vuorovaikutus ympäristön kanssa, arvojen ja etiikan mahdollisuus, syntyy ajattelusta. Ajattelu suhtautuu todellisuuteen, mutta ei vain todeten asiantilaa.

Ajattelun työkalu on käsite. Käsite on ongelman muotoilemista, ja ongelma on tilanteen avaamista, sen tekemistä ei-annetuksi. Maailma ei ole enää vain kivettyneitä asiantiloja; se on mahdollisuuksien maailma. Ihmisessä on – ihmisen pitää rakentaa itselleen – tietynlainen ja jonkinasteinen autonomía.

Tietenkin keskustelu autonomisuudesta on ollut laajaa  ja sen mahdollisuus on kyseenalaistettu monta kertaa ja  monella tavalla. Hahmottelemissamme lähtökohdissa ei kuitenkaan  rakennella kuvaa mistään absoluuttisesta autonomiasta. Omalakisuus merkitsee tässä vain sitä, ettei ihminen ole kokonaan joidenkin itsensä ulkopuolisten voimien määräämä.

Ennen kuin kehitämme pidemmälle toiminnan filosofíaa, joudumme tekemään itsellemme periaatteita, joiden tarkoitus on kunnioittaa näitä lähtökohtia, ensimmäisiä askeleita.

1.Ihmistä ei pidä kuvata niin kuin hän olisi esine tai kone.

2.On yritettävä mahdollisuuksien mukaan kunnioittaa ihmisen autonomisuutta.

3.On yritettävä käyttää kaikessa – ihmisen, ihmisen tilanteen kuvauksessa, käytännössä – mahdollisuuksien logiikkaa.

Ohi näiden hyvien periaatteiden voi todeta jotain, josta ei tietenkään voi pistää Alainia tai Canguilhemia vastuuseen. Ihminen käyttää aina tietoa ja tuottaa tietoa, joka ainakin aika ajoin on hyödyllistä. Voi kuitenkin todeta niin kuin Ralph Ellison, että tieto ei anna energiaa. Kun tiedämme jotain, olemme kiinni annetussa. Siksi tarvitsemme jazzia, rockia ja erityisesti Stravinskia.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ajattelu ja valvonta

 

Alain

Filosofiakahvila 15.11./16.11./17.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Olen jo pitkään nähnyt ja kokenut, ettei filosofian tärkein tehtävä ole ajattelun korjaus, pahojen tai huonojen tapojen kritisointi, parantaminen päättelyvirheistä tai muu sellainen. Filosofian tehtävä on pikemminkin muistuttaa ajattelun voimasta. Sen tehtävä on yllyttää ajattelemaan. En ole ainoa. Tästä ajattelun  voimasta muistutti myös Georges Canguilhem (1904-1995). Mitä on ajattelu, jonka voimasta filosofía muistuttaa? Tähän nimenomaiseen kysymykseen Canguilhem tarttui luennossa (myöhemmin vuonna 1980 julkaistussa artikkelissa) Le cerveau et la pensé (Aivot ja ajattelu).

Kysymys voi kuulostaa heideggerilaiselta, mutta Canguilhem ei tavoittele mitään syvyyksiä, ainakaan lähtökohtaisesti. Kysymys siitä, miten ajattelemme, ei ole myöskään puhtaan teoreettinen. Joitakin kiinnostaa se, jotta voisivat vaikuttaa siihen, että ajattelisimme niin kuin meidän tahdotaan ajattelevan. Meitä kiinnostaa asia, koska sen avulla yritämme puolustautua yrityksiltä vaikuttaa meihin.  

Canguilhemin artikkeli liittyy osittain  neurologian ja neuropsykologian historiaan (Canguilhem oli filosofi ja lääkäri, tieteiden historioitsija, tieteen filosofi), mutta hän päätyy puhumaan aivojen, ajattelun ja maailman välisistä suhteista ja sitä kautta ajattelun tehtävästä. Canguilhem viittaa René Magrisin maalaukseen (jonka espanjankielinen nimi on El paisaje aislado), jossa maisemaa katsova tarkkailija ei näe mitään maiseman ympärillä. Seison jossain ja minä olen se kenttä, jonka näen. Voin tietenkin muuttaa näkymää siirtymällä. Tästä Canguilhem päätyy sanomaan, että tarkkailija, Minä, ei ole suhteessa maailmaan vain ylilentävänä, vaan suhde on valvojan suhde. Canguilhem leikkii sanoilla. Ylilento on sur-vol, valvonta sur-veillance, joka on kirjaimellisesti valvomista jonkin yllä (sur).

Kyse ei ole kuitenkaan vain leikistä ja ajanvietteestä. Canguilhem ei käytä sanaa valvonta kevyesti tai sattumanvaraisesti. Hänen vanha opettajansa Alain (oik. Émile-August Chartier, 1868-1951) oli puhunut “valvonnan hengestä”. Vaikka Canguilhem otti tietynlaista etäisyyttä oppi-isäänsä, ehkä ajatus valvonnan merkityksestä ja arvosta säilyi. Meitä saattaa kiinnostaa se, miten ajattelemme ja mikä on ajatuksen ja maailman suhde käytännöllisistä, ei niin teoreettisista tai syvällisistä syistä. Meihin yritetään vaikuttaa, ja ajattelu valvontana on yritystä suojella meitä, varustaa itseämme, jotta meiltä ei otettaisi vapautta ja voimaa toimia.

Amélie Perron muistuttaa yhdessä kirjoituksessaan, ettemme voi olla kokonaan vapaita vaikutteilta. Hän muistuttaa kuitenkin myös siitä, että vaikutuksia ja vaikutusyrityksiä voi mietiskellä ja hautoa, tarkistaa. Jos olemme ajattelevia, valvomme kriittisesti vaikutelmia (influence).

Jos filosofian tehtävä on muistuttaa ajatuksen voimasta ja ajattelun tehtävä on valvonta, meidän täytyy pistää kykymme koetukselle tilanteissa, joissa olemme. Saattaa olla hyvin turhaa ratkoa syviä ja loputtomia arvoituksia. Lopulta me olemme hyvin syvällisiä ja pohdiskelevia työpäivän jälkeen, sohvalla, mutta meidän olisi pitänyt olla ajattelevia siellä, missä meidän odotetaan olevan ajattelemattomia koneen osia, esimerkiksi työpaikoilla.

Ihminen ei välttämättä huomaa, kun häntä ohjataan ja kun häneen vaikutetaan ja varsinkaan hän ei huomaa, miten monenlaisten käytäntöjen avulla se tapahtuu. Me emme huomaa, miten kävi niin, ettemme kykene elämään arvojemme mukaan. Emme huomaa, ettei se mitä meidän odotetaan pitävän itsestään selvänä, ole sitä ja miten se sellaiseksi tehtiin… 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kategoria, syytös

Alain

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Con Corazónmari, C/El Copo, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 (jos paikka remontissa, aukion toisella puolella, hotellin kahvilassa)

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Otsikon selitys

Filosofisessa kielenkäytössä on yksi pieni ja hauska sana: siis. Latinaksi se on ergo. Monien mielestä se ei ole hauska sana, päinvastoin kaikkein vakavin. Sanaa seuraa päätelmän seuraus. Mikään ei voi olla tärkeämpää. Sana on ele, julistus, ilmaus: ”Nyt saapuu herra Tulos.” Minusta sana on hauska todennäköisesti siksi, että olen suomenkielinen ja tottunut, että sanat ovat pitkiä. Tärkeän sanan pitää olla pitkä. Muotoilisin sen näin: ”Sanassa on neljä kirjainta, siis se on  4-letter-word”. Tottakai hauskuutta selittää myös vakavampi ja syvempi syy. Minusta sana ilmaantuu usein niin koomisen nopeasti. Kaikki vakavat teatteri-ihmiset tietävät, että komiikan salaisuus perustuu ajoitukseen. Olin ajatellut antaa otsikoksi Kategoria, siis syytös. Tälle olisi ollut ainakin kaksi perustelua. Ensimmäinen on etymologinen: sana kategoria merkitsi alunperin syytöstä. Toinen syy on se, että monet kategoriat todella ovat syytöksiä; se on niiden funktio.  Selitys otsikon puuttuvalle sanalle on siis se, että välttelen nauruskelua vakavan aiheen äärellä.

Ongelma

Kategoria merkitsee yleensä luokkaa. Filosofisessa kielenkäytössä se voidaan ymmärtää peruskäsitteeksi tai käsitteiden yleiseksi luokaksi. Esteettisen filosofian yksi kategoria on kauneus. Ainakaan nopea ajattelu ei näe tässä kategoriassa syytöstä. Voimme aavistaa tiettyä ehdottomuutta, kun filosofit puhuvat kategorisesta, esimerkiksi kategorisesta imperatiivista. Ongelma on, etteivät kategoriat useinkaan ole viattomia esteettisiä peruskäsitteitä. Kategorioihin liittyy toiminta, käytäntö: kategoriointi, jakaminen luokkiin. Tämäkin toiminta voi olla lähtökohtaisesti viatonta, joskus tieteellistä, mutta tämän toiminnan viattomimmatkin muodot voivat olla vaarallisia.

Vieraantuneet ja sosiaalisesti sopeutumattomat

Jo 1920-luvulla jotkut filosofit niin kuin Émile Chartier (alias Alain) ja hänen oppilaansa George Canguilhem kiinnittivät huomiota siihen, että joidenkin oppilalojen – niin kuin psykologian – kategoriat ovat oikeastaan poliisin kategorioita; niiden tehtävä on palvella sosiaalista kontrollia. Esiin nousi esimerkiksi vieraantuneiden luokka.

Jos ollaan tarkkoja, vieraantumisesta modernissa mielessä puhuivat ensin lääkärit, ensimmäiset psykiatrit niin kuin Philippe Pinel. (Tuomas Akvinolainen käytti sanaa viitaten riivaavan demonin aiheuttamaan tilaan. Yleensä keskiaikaisille  teologeille sanalla oli positiivinen merkitys; alienatio oli käännös kreikan sanasta kenosis, tyhjentyminen: Ihminen tyhjentyy omasta tahdostaan tullen vastaanottavaiseksi Jumalan tahdolle.) Käsite siirtyi muun muassa sosiologien käyttöön. Jos katsoo, miten sanaa käytettiin 1800-luvun oppineissa kirjoituksissa, näkee, että se oli tarkoitettu työkaluksi poliiseja varten. 

Canguilhem, joka oli lääkäri, arvosteli myös sopeutumisen käsitteen käyttöä. Ihmistieteissä tämä käyttö johti sosiaalisesti sopeutumattomien kategorian syntyyn. Joku luokitellaan sosiaalisesti sopeutumattomaksi usein siinä mielessä, että ainakin vihjataan yksilön käytöksen olevan patologista. Canguilhem sanoo tämän merkitsevän luonnollisen ja sosiaalisen ympäristön sulauttamista vaarallisella tavalla. Sulauttamisen seurauksena kaikki annetun järjestyksen haastaminen näyttäytyy sairautena.

Sosiaalisesti sopeutumattomien kategoria on tärkeä ja mielenkiintoinen, koska se on ollut hedelmällinen; on onnistuttu synnyttämään uusia alakategorioita. Kategoria on myös hyvä esimerkki kategorioiden erilaisista vaikutuksista. Tässä tapauksessa olisi harhaanjohtavaa puhua pelkästään kategorian poliisitehtävistä. Sosiaalisesti sopeutumattomat ovat vain yksi luku sosiaalisten ongelmien medikalisoimisen historiassa.

Identiteetti

Ylläolevat esimerkit liittyvät yhteen kategoriaan, joka on eräänlainen superkategoria: identiteetti. Se jäädyttää yhteen asentoon. Identiteetti osoittaa kunniaa järjestykselle, sanoo Michel de Certeau.

Ajatteleminen on liikettä ja sen ihmettelemistä, miten liikkeessä oleva onnistuttiin jähmettämään paikalleen. Se on järjestyksen kyseenalaistamista. Meidän on siis laitettava itsemme liikkeeseen. Minun on peruttava lupaukseni, etten naura. Tähän tarvitaan paljon naurua.

LIITE

Argumentoinnista. Oppitunti nro 2. Induktio ja deduktio. Induktio on väitteen johtamista yksityistapauksesta. Induktio edellyttää, että meillä on jokin kokemus ja havainto, vaikka kuinka rajallinen, jota käytämme päättelyn pohjana. Induktio on (usein) todennäköisyyspäätelmä. Ihmiset ovat havainneet, että aurinko on noussut aikaisempina aamuina. He päättelevät, olettavat, että se nousee tulevanakin aamuna. Deduktio on päinvastoin yksityisten väitteiden johtamista yleisistä väitteistä. Siinä käytetään vain sellaisia elementtejä, jotka ovat päättelyn lähtökohdissa. Deduktio ei tuo esiin mitään uutta tietoa; sitä voisi sanoa puhtaan laskennalliseksi. Induktio – tärkeä sekä arkielämässä että tieteessä – on puutteellista, koska havainnot ovat rajallisia. Kysymys vaikuttaa siihen, millaisia päätelmiä tehdään. Deduktio on rajallista, koska premissit, oletukset, voivat olla virheellisiä, epätosia. Joku filosofi, esimerkiksi Descartes, väittää voivansa todistaa Jumalan olemassaolon deduktion avulla. Voiko joku sanoa, mikä tällaisessa väitteessä on vialla? Joudumme palaamaan siis kysymykseen premisseistä, lähtökohdista. Mitä siitä seuraa, jos lähtökohtana on metafyysisiä oletuksia, oletus tuonpuoleisesta?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila