Olkaamme valppaita

 

Sosiaalisessa mediassa ja muuallakin törmää usein erilaisiin Freudin, Nietzschen, Kafkan jne. sitaatteihin, jotka saavat minut mietteliääksi. Vaikka kuinka kaivelen muistiani, en tiedä, mistä ne on napattu. Herää epäilys, että heidän nimiinsä saatetaan pistää viisauksia, joihin he eivät yltäneet. Olkaamme siis valppaita!

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Paaria poliittisena figuurina

 

Hannah Arendt

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 12. helmikuuta:

Kun Hannah Arendt puhui paariasta, hän ei viitannut intialaiseen kastiin. Hän puhui eri lajin figuureista, jotka ovat ulkopuolisia, suljettu tavalla tai toisella yhteiskunnan ulkopuolelle. 1) Yksi paarian laji oli hänelle schlemihl tai Unien Herra, kansan runoilija. 2) Toinen laji on tiedostava paaria niin kuin Bernard Lazare. 3) Kolmas on aina epäilty hahmo niin kuin  Chaplinin kulkuri. 4) Neljäs on Kafkan sankari.

On ilmiselvää, miten toinen paariafiguuri, tiedostava paaria on poliittinen hahmo; hän on niin kuin intellektuelli. Tietenkin – jos katsomme tarkemmin – näemme Chaplinin kulkurissakin poliittisesta merkitystä, vaikka hahmo ei ole poliittinen toimija, aktivisti. Hän on trickster. Neljäs hahmo, Kafkan sankari, tuli muille selväksi ja näkyväksi vasta Kafkan kuoleman ja toisen maailmansodan jälkeen. Kafkan Linnan sankarille sanotaan: ”Sinä et ole Linnasta etkä kylästä, sinä et ole mitään.” Häneltä kielletetään kaikki, koko olemassaolo.

Kaikissa näissä kiehtovissa hahmoissa on jotain surullista, jotain merkityksetöntä. He eivät ole voimakkaita ja kykeneväisiä muuttamaan mitään. En seuraa Arendtin ajatuksia enkä pistä häntä vastuuseen. Haluan tuoda esiin vain kaksi näkökulmaa, jotka tuovat näiden ylimääräisten ihmisten, ulkopuolisten ja turhien hahmojen, positiivisen merkityksen – niiden potentiaalisen arvon.

1.Ulkopuoliset, syrjään työnnetyt, mitätöidyt antavat ajattelun aihetta. Heidän pelkkä olemassaolonsa nostaa esiin kysymyksen siitä, mistä heidät on työnnetty pois. Jos jaksamme ja kestämme kiinnittää asiaan huomiota, huomaamme myös meitä sisällä pitävien lankojen haurauden. Sairaus tai työttömyys voi muuttaa kaiken.

Sairaus ja työttömyys ovat olleet tarpeeksi yleisiä ongelmia, jotta ne ovat voineet tulla politiikan aiheiksi. On varmasti marginaalisempia ulkopuolisuuden muotoja, harvinaisempia syitä tulla eristetyksi tai työnnetyksi pois. Ulkopuolisuuden eri muodot olisivat hyvä tutkimuksen ja ajattelun aihe, koska ne voisivat opettaa paljon siitä, miten ajattelemme ja miten järjestäneet asiat.

Etiikan ja yhteiskuntafilosofian professori Adela Cortina (1947) loi 1990-luvulla aporofobian käsitten. Aporofobia on köyhiin kohdistuvaa torjuntaa, pelkoa ja vihaa (sana hyväksyttiin Espanjan Kuninkaallisen Akatemian sanakirjaan 2017). Cortina yrittää tuoda esiin, miten erilaiset erilaiset sosiaaliset ja poliittiset käytännöt syrjivät köyhää ja tai miten media deshumanisoi köyhiä luoden etäisyyttä ”meidän” ja ”heidän” välille. Käsite on hyvä. Sen avulla voi tuoda sävyeroja myös muukalaisvihaan (ksenofobia); monta kertaa maahanmuuttaja ei ole torjunnan eikä vihan kohde, jos hän on rikas. Tuskailun aihe ei olekaan aina ihonväri tai uskonto, vaan se, että tulija on köyhä.

2.Ulkopuolelta ei aina näe paremmin ja tarkemmin, mutta ulkopuolelta voi sanoa, lausua, asioita, jotka ovat sisällä ryhmässä mahdottomia tai kiellettyjä; sisällä pelätään enemmän ja sisällä olevalla on jotain menetettävää.

Jos meillä olisi tarpeeksi herkät korvat ja terävä katse, huomaisimme ulkopuolisten sanovan meille asioita, vaikka he eivät puhu. Ulkopuolinen on angelos, viestintuoja. Hän muistuttaa meitä siitä, että olemme sisällä jossain. Osaamme ehkä katsoa ympärillemme, ajatella sitä missä olemme. Meidät on liitetty johonkin, integroitu. Se on osa kärsimystämme. Meillä on sata väsyttävää velvollisuutta vain siksi, että olemme suostuneet mukaan.

Ulkopuolinen, joka sanoo asioita, joita muut eivät sano, tarvitsee rohkeutta ja valmiutta yksinäisyyteen. Hän sanoo asioita, joita ihmiset eivät halua kuulla. Mihail Bahtin kirjoitti paljon ulkopuolisen merkityksestä ajattelussa, kulttuurissa ja taiteessa. Hän mainitsee kolme erityisen merkityksellistä kodittoman vaeltajan hahmoa: klovnin, narrin ja veijarin. Näiden hahmojen erottuva piirre ja näiden hahmojen etuoikeus oli oikeus oli oikeus olla toinen tässä maailmassa. Klovni, narri ja veijari eivät osallistu tavanomaiseen sosiaaliseen elämään; he eivät tee mistään kategoriasta tai asemasta omaa asiaansa. He ovat haastavassa suhteessa kaikkiin niihin ja näkevät niiden pimeän puolen, kaiken valheellisuuden.

Ei ole tärkeää, ovatko klovnit, narrit ja veijarit todellisia hahmoja, todellisia ihmisiä tai ryhmiä. Ne ovat jotain meissä ja ne mahdollistavat toisen näkökulman, paon tavanomaisesta kaavasta. Heissä on toisen tien, uuden mahdollisuuden, toisenlaisen olemisen siemen ja siksi he ovat syvästi poliittisia hahmoja. Politiikkaa ei ole ilman veijaria.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Syyllisyys

(Bruno Caruso: Rangaistussiirtolassa)

Voisi kuvitella, että syyllisyys ei ole ongelma, jos olemme viattomia. Se ei ole niin yksinkertaista.

Ensinnäkin syyllisyys on oikeustieteellinen käsite; se merkitsee erityistä teon ja henkilön välistä suhdetta. Tässä tapauksessa henkilö on rikkonut lakia tai asetusta ja hänet voidaan asettaa tästä teosta vastuuseen. Modernissa oikeudessa ei riitä, että henkilön voidaan todeta tehneen tuon lainrikkomuksen; hänen täytyy olla myös syyntakeinen.

Suomen sana syyllinen ilmaisee nimenomaan tätä henkilön suhdetta tekoon; hän on sen syy, alkuperä. Myös espanjan sana culpabilidad on historialtaan juridinen. Sanan juurena on culpa, joka on suora lainaus latinasta, jossa sana tarkoittaa virhettä, vikaa, esimerkiksi laiminlyöntiä tai rikosta. Sana oli roomalaisen oikeuden termi.

Syyllisyys on tärkeä sana länsimaisessa moraalissa. Se kertoo siitä, että jossain vaiheessa moraali on alettu liittää lakiin, normiin, ei kysymykseen siitä, millainen ihminen on. Syyllinen, viallinen, virheen tekijä on norminrikkoja, poikkeaja. Tämä on voimallisesti syy siihen, että myös ”hullu” on nähty joskus syylliseksi – sekä Luonnon että Järjen särkijänä hän on syyllinen omaan tilaansa. Syyllisyys on siis ongelmamme, vaikka olisimme viattomia; se on osa perintöämme, ajattelutapaamme, moraaliamme.

Psykiatrit, nuo normin ystävät, tietävät myös ja hyvin, että syyllisyys voi olla ongelma, vaikka olisi viaton. Heille se ei merkitse faktista suhdetta teon ja henkilön välillä, vaan tunnetta ja tietoisuutta siitä, että on tehnyt väärin. Tiedämme myös, että syyllistäminen on eräänlainen kidutuksen muoto. Kidutuksen avulla on kautta vuosisatojen ajan yritetty saada ihminen puhumaan, paljastamaan tietoja. Se on silti myös itsetarkoituksellista. Päämääränä on vain saada ihminen nöyrtymään, kärsimään, voimaan huonosti – ja syyllisyys on yksi huonovointisuuden muoto. Syyllistäminen on laajalti esiintyvä yritys vaikuttaa meihin; meidän ajatuksiamme paheksutaan, tekoja moititaan, jotta kärsisimme. Kärsiminen on monesti se mitä meidän halutaan tehdä.

Yksinkertaisin ja myös ovelin tapa tehdä meidät syyllisiksi ei ole moittiminen, vaan tutkiminen, analysointi ja määrittely. Kun joku tekee minusta määritelmän, siihen on lähes mahdotonta vastata, vielä vähemmän jos lausuja on ”asiantuntija”, psykiatri tai puoliso. Määritelmän julmuus perustuu kahteen asiaan: 1)Saatan uskoa määritelmään ja tulla sen vangiksi. 2)Uskoessani määritelmään minusta tulee syyllinen kaikkeen mitä olen, ei vain johonkin tekoon.

Teknisesti ottaen juridiseen syyllisyyden käsitteeseen ei liity paljon ongelmia, vaikka kylläkin monenlaisia ja mielenkiintoisia oletuksia ja päätöksiä, myös joitakin epistemologisia ja ajattelun historiaan liittyviä kysymyksiä. Herra X tekee lainrikkomuksen, murhan esimerkiksi. Todetaan, että hän on teon tekijä; hän on harkinnut, suunnitellut ja toteuttanut teon, ampunut Pasin. Motiivikin löytyy: Pasi väitti herran filosofisen ajattelun olevan hävyttömän puutteellista ja tämä loukkasi teon tekijän tunteita. Syyntakeellisuuden käsitteen kautta tullaan jo toisenlaisten kysymysten eteen. Todetaan, että herra X on täysi-ikäinen. Ollaan päätetty, että tietyn ikäiset eivät ole syyntakeisia. Erilaiset asiantuntijat, psykiatrit erityisesti, arvioivat, onko tekijä mieleltään häiriintynyt. Ilokseen asiantuntijat toteavat, että tekijällä on kaksijakoinen mielialahäiriö. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että hänen mielenterveydelliset ongelmansa tekisivät hänestä syyntakeettoman. Asiantuntijat toteavat surukseen, että hän erotti oikean väärästä ja oli tietoinen tekonsa laittomuudesta. Hänet todetaan syyntakeelliseksi.

Syyllisyyden takaamiseksi on siis tarvittu todisteita teosta, sen tekemistavasta, tekijän ajatuksista, tekijän mielenterveydestä ja vielä erottelu oikean ja väärän välillä. Viime kädessä se pitää sisällään oletuksen, että ihminen olisi voinut olla tekemättä teon. Ihminen ei kykene vain johonkin tekoon; hän kykenee myös olemaan tekemättä sen. Tässä puhutaan paljon ihmisestä, ei vain teosta ja tällaista tekoa koskevasta lainsäädännöstä. Syyllisyys – joka oikeustieteessä määritellään henkilön ja teon väliseksi suhteeksi – on todellisuudessa enemmän: se kaivertuu häneen.

Ei siis ihme, että oikeustieteen tohtori Kafka kuvitteli kertomuksessa Rangaistusriirtolassa teloituskoneen, joka kirjoittaa terävin neuloin tuomitun ruumiiseen määräyksen, jonka hän on jättänyt noudattamatta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Syytös ja itsesyytös

(Kafka)

Franz Kafkan Oikeusjuttu alkaa näin: ”Joku oli varmaan panetellut Josef K:ta, sillä eräänä aamuna hänet vangittiin, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään pahaa.”

Giorgio Agamben kertoo esseessään K. miten roomalainen oikeus rankaisi panettelijaa, väärän syytöksen esittäjää. Hänen otsaansa merkittiin kirjain K – K niin kuin kalumniator. Davide Stimilli on kiinnittänyt huomiota tähän ja toteaa, että tämä tosiasia on merkityksellinen Kafkan teoksen tulkitsemisessa. Kafka, oikeustieteen tohtori, oli opiskellut roomalaista oikeutta ja oli siis tietoinen tästä.

Josef K:n kirjain K ei merkitsekään niin kuin usein ajatellaan Kafkaa, vaan sanaa kalumniator. Josef K on itse kamlumniator, itsensä panettelija. Kirjan juonenkulku kaikessa absurdiudessaan tukee tätä tulkintaa, sillä prosessi, oikeusjuttu ei tunnu etenevän ja päähenkilölle todetaan, että eteneminen riippuu hänestä itsestään. Kafkan maailmassa oikeus on syytöksen ja itsesyytöksen peliä.

Miksi Josef K – miksi kukaan – syyttää itseään, panettelee itseään? Näin kysyy Agamben. Näin olisi ehkä kaikkien kysyttävä. Tähän ei ole niin helppo vastata kuin yleensä ajatellaan. On tavallista syyttää uskontoja, sekä juutalaista että kristillistä perinnettä. Ainakin tämä vaatisi tarkempaa tarkastelua.

Olen aikaisemmin puhunut (Oikeudelliset käytännöt ja filosofia) siitä, miten oikeuden peruskäsitteet – syyttäminen ja puolustus – siirtyivät  riitajuttujen ulkopuolelle: retoriikkaan ja sitä kautta politiikkaan, myös filosofiaan. Ei ole sattumaa, että yksi retoriikan luokittelema puhegenre, laji, on genus iudiciaele, ”juridinen laji”, jonka tehtävä on esittää tuomarin edessä syytöksiä tai puolustuksia. Tämän lajin kaksi napaa ovat nimenomaan syyttäminen ja puolustaminen. Retoris-juridisten termien osuus on suuri mielikuvassa ihmisestä ja niiden vaikutus on ollut suuri, vaikkemme väheksyisikään juutalais-kristillistä perintöä.

Totesin samassa yhteydessä, että Augustinuksen Tunnustuksissa syytös ei kohdistu enää välttämättä toisiin ihmisiin ja maailmaan, vaan myös omaan itseen. Haluan silti huomauttaa, että syyttäminen ja sen tuleminen tavalliseksi ihmisen suhteessa toisiin ja itseensä on yhteydessä retoriikan ja politiikan yleistämiin termeihin. Raamatussa syyttäjä oli Saatana, ei ihminen itse.

Syyttäminen on niin tiiviisti meidän ajattelumme sisällä, sen tavassa edetä, että käytämme luokista ja luokituksista termiä kategoria, joka merkitsi alunperin syyttämistä.

Kun kysymme, miksi ihminen syyttää itseään, haluamme myös tietää, miten voisimme päästä ulos syytösten ja itsesyytösten pelistä. Miten voisimme oppia uuden sanaston, jonka kauttaa ymmärtää itsemme? Miten oppisimme sanomaan niin kuin Nietzsche, joka kirjoitti Iloisessa tieteessä: ”En halua syyttää; en halua syyttää edes niitä, jotka syyttävät.”

Olemme itsemme syyttäjiä. Tämä on koomista. Kafkan teos on alusta loppuun saakka komedia, tosin aika musta välillä. Itsesyytös johtaa kidutukseen, yritykseen puristaa tunnustus. Kun tässä yrityksessä kuolee, kuoleman jälkeen jää vain häpeä, panettelijan häpeä. Oikeusjutun viimeiset sanat: ”Oli kuin häpeä olisi jäänyt hänen jälkeensä elämään.”