Selviämmekö ilman humanismia?

 

Foucault

Filosofiakahvila 26.11./27.11./28.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

“Ihminen on kuollut”, Michel Foucault kirjoitti vuonna1966. Monet säikähtivät, toiset vihastuivat. Väärinymmärryksen määrää ei voi mitata. Erityisen suuttuneita olivat ne, jotka ymmärsivät suunnilleen oikein. Foucault ei puhunut lajista, homo sapiensista, vaan pikemminkin ihmisen käsitteestä ja antropologisuudesta ajattelussamme.

Me kysyimme 1700-luvun lopusta lähtien: Mikä on ihminen? Humanistit – sen ajan humanistit ja myöhemmät – tekivät ihmisestä tiedon kohteen ja loivat kuvaa ihmisluonnosta, ihmisen essentiasta, olemuksesta. Näillä pyrkimyksillä oli muitakin kuin inhimillisiä seurauksia. Puhe ihmisen kuolemasta ei ole ranskalaisajattelijan kauheaa julmuutta. Jos sitä voi kritisoida, sitä pitäisi arvostella pikemminkin toiveajattelusta. Ihminen on ehkä vieläkin liian keskeisessä asemassa ajattelussamme.

Ihmisen kuolema ja humanismin hylkääminen ei merkitse halua siirtyä totalitarismiin. Se merkitsee ennen kaikkea essentialistisen ja epähistoriallisen ihmiskäsityksen hylkäämistä. Oletetusti universaali, itsestään selväksi ajateltu ja normatiivinen malli on humanismia.

Sen uhka ei ole aina kovin näkyvää. Humanismi on monesti hyväätarkoittavaa; ihmisestä halutaan pitää huolta, häntä halutaan auttaa. Sen vaarallisuus on siinä, että se pyrkii olemaan universaalia ja se on normatiivista. Jos työtä pidetään ihmisluontona, on vaara, että työtätekemätön siirretään alempaan kastiin: hän on työtön, työnvieroksuja, laiska, loinen.

Ihmisen kuolema merkitsi kritiikkiä tai hyökkäystä epähistoriallista ihmiskäsitystä vastaan. Foucault oli ilkeä. Hän totesi, että 1900-luvun alussa naisen hyve oli osa universaalia humanismia. Katolisessa maailmassa naisen hyveellisyys oli kainoutta, puhtautta, avulaisuutta jne. Naisen hyveellisyys ilmeni ja pääsi täyttymykseen kotona, lasten kasvattamisessa. 2000-luvun humanismi ei välttämättä ole edes kuullut moisesta. Itse humanismi muuttuu koko ajan; sekin on  historiallista.

Humanisti on kuka tahansa, joka on varma, että hän tietää, mikä tekee ihmisen onnelliseksi. Sellaisena hän on vaarallinen. Olen puhunut moneen otteeseen essentialismin vaarasta. Syötettäessä ihmisille ajatusta pysyvästä olemuksesta heille kerrotaan, että he toteuttavat itsensä ja olemuksensa seuraamalla tiettyjä kaavoja, lakeja, normeja. Essentialismi on radikaalisti universalistista ja ei-historiallista ajattelua; se olettaa historiattomia, ikuisia, universaaleja rakenteita, jotka ovat rikkomattomia ja ehdottomia. Ihmiselle luodaan kohtalo, tehtävä ja ohjelma. Essentialismi on mukana rasismista, toisin sanoen humanismi tukee sitä. Pierre Bourdieu kirjoitti vuonna 1983 ilmestyneessä artikkelissa: ”Tout racisme est une essentialisme...” (Kaikenlainen rasismi on essentialismia.) 

Humanismin (universaalin, itsestään selväksi ajatellun,  normatiivisen mallin, essentialismin) hylkääminen ei meitä tapa. Selvisimme ilman sitä ennen kuin se syntyi. Toinen, vaikeampi kysymys on, selviämmekö, jos se säilyy.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Eräänlaista kielifilosofiaa

 

Austin

Filosofiakahvila 22.10./23.10./24.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

J.L. Austin (1911-1962) oli brittiläinen filosofi, joka niin kuin monet hänen sukupolvensa ajattelijat oli kiinnostunut erityisesti kielestä. Hän kehitti erityisen teorian, joka onnistui irrottautumaan monien kielifilosofioiden abstraktisuudesta. Hänen keskeinen käsitteensä on speech act ja varmasti vaikutukseltaan voimakkain teoksensa How to Do Things with Words. Huomio on yksinkertainen, mutta mullistava. Me käytämme kieltä tehdäksemme asioita. Lupaamme, vannomme, julistamme kokouksen alkaneeksi. Emme vain sano “kissa”, kun näemme kissan.

Tottakai voisi keskustella akateemisesti Austinin innoittajista, hänen vaikutuksestaan (hänen vaikutuksensa esim. tunnettuun amerikkalaiseen filosofiin John Searleen on silmiinpistävä) ja jopa siitä, miten monet hänen ideoistaan olivat jo olemassa ennen häntä. Vicente Serrano kirjoittaa teoksessaan La herida de Spinoza, että Baruch Spinoza tiesi ennen Searleä tai Austinia ja paremmin kuin he, että teemme kielellä asioita.

Serranon mukaan Spinoza oli tietoinen, että sanat vaikuttavat affekteihin – tai sanojen avulla hallitaan affekteja. Toteamus, että teemme asioita kielellä (esimerkiksi synnytämme tunteita, mielentiloja) panee kysymään, miten voisimme tehdä tekemättömäksi tekemättömän. Millaisia sanoja se vaatisi?

Minulla on esimerkkinä kielellä tekemisestä ja tunteisiin vaikuttamisesta loukkaaminen tai herjaaminen. Tämän esimerkin kautta tulee harvinaisen selväksi, että teemme kielellä asioita ja vaikutamme affekteihin. Loukkaamisen ja herjaamisen tarkoitus on vaikutus kohteen tunteissa. Jos kysymme, miten voimme purkaa sanojen vaikutuksen, emme puhu välttämättä vain vaikutuksesta tunteissa.

Loukattu loukkaantuu eli silloin vaikutus on tunteissa, mutta loukkaus tai herjaus voi stigmatisoida, luokitella ja asettaa kohteen tiettyyn asemaan tai tilanteeseen yhteisössä. Silloin vaikutus on laajempi. Ihmistä voidaan herjata hulluksi, huoraksi tai hintiksi. Epäilemättä halutaan loukata, mutta lyödä myös leima, sitoa ihminen identiteettiin.

Voimme tehdä tekemättömäksi tai vähentää sanotun vaikutusta kyseenalaistamalla sanan. Loukattu voi lyödä takaisin tai sanoa: “En ole huora.” Jos ja kun herjaus toimii stigmaationa, luokituksena tai identifikaationa, sanan kyseenalaistaminen ei ehkä riitä. Luokittelijat saattavat itse käyttää eri sanoja, vaikka niiden tarkoitus ja politiikka pysyy muuttumattomana; uudet määritelmät saattavat jopa vaikeuttaa kohteen tilannetta….

Loukkaukset ja herjaukset ovat sukua määritelmille, vaikka niiden  tarkoitus olisi erilainen. Niiden kautta huomaamme, että asiat, joita teemme kielellä, eivät ole meidän hallinassamme – niiden vaikutus ei liity vain tarkoitukseemme tai pyrkimykseemme. Me vaikutamme tiedostamattomasti. Voimme olla hyväntahtoisia ja yrittää auttaa, mutta loukkaamme.

Pierre Bourdieau sanoi, että tiedostamaton on meidän kollektiivinen historiamme, joka synnyttää kategoriat ja yksilöllinen historiamme, joka painaa ne mieleen. Jos ajattelemme mitä teemme kielellä, meidän on tutkittava kategorioita, omaa historiaamme. Kategoriat eivät tule taivaasta. Ne syntyvät meidän omasta toiminnastamme, luokittelusta ja nimeämisestä. Ne ovat määrittelyn välineitä. Olisi tutkittava luonnollisuuden, normaaliuden ja epänormaaliuden kategorioita, esimerkiksi. Tämä tutkimus ei tietenkään ole enää kielifilosofiaa, ainakaan pelkästään.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mielipide on passiivisuutta

 

Francis Bacon

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 19. helmikuuta:

Platonin teksteissä käytetään sanaa doxa, joka käännetään yleensä mielipiteeksi. Se oli perustelematon käsitys, joka siksi erotettiin tiedosta (episteme). Mielipiteitä oli kahdenlaisia: eikasia oli otaksuma tai arvaus, pistia puolestaan uskomus. Platonilta löytyy myös sana doxoforo, jolla hän viittasi sellaisiin yksilöihin, jotka pyrkivät vaikuttamaan tai nousemaan asemaan levittäen väärää tietoa.

Englannin sana opinion ei ole ehkä hyvä käännös sanalle, koska sen merkitys on laajempi – ainakin se oli sitä 1600-luvulla, kun Francis Bacon käytti sanaa esseessään Of Seditions. Kapinan tai kansankiihotuksen estämiseksi hallitsijan piti vaikuttaa ihmisten vatsaan ja mielipiteisiin (opinions). Sana tuntuu viittaavaan laajemmin siihen mitä ihmiset ajattelevat.

Sosiologi Pierre Bourdieu (1930-2002) otti sanan doxa uudelleen käyttöön teki siitä oman käsitteensä. Hän kehitteli erityistä teoriaa kentistä, sosiaalisten suhteiden verkostoista, jotka kehittivät toiminnan kautta. Doxa oli tässä yhteydessä mielipide, uskomus tai ideologia (Bourdieu vältteli sanaa ideologia), joka oli erottamattomasti toiminnassa mukana – jotain jota ei kyseenalaisteta. Se vaikuttaa esimerkiksi sillä tavalla, että ihminen hyväksyy asioita pitäen niitä luonnollisina tai itsestään selvinä.

Terry Eagletonin kanssa vuonna 1991 käymässään keskustelussa Bourdieu antaa myös toisenlaisen esimerkin doxan vaikutuksesta. Hän viittaa kyselyyn opiskelijoiden koulumenestyksestä. Jos oman alemman, syrjityn aseman, hyväksyy, uskoo omaan tyhmyyteensä. Bourdieu toteaa, etteivät dominoidut ihmiset hyväksy kaikkea, mutta he hyväksyvät enemmän kuin yleensä uskotaan. Tämä tekee doxasta oivallisesti mekanismin ja välineen hallita.

Pelkästään näiden erilaisten esimerkkien – Platonin, Baconin ja Bourdieu´n – avulla näemme, ettei mielipide, omaksuttu käsitys, ole viaton asia. Se voi olla pyrkyryyden väline, se voi olla tapa hillitä ihmisiä ja keino manipuloida ihmiset hyväksymään alisteinen asema. Se ei ole viatonta ja se voi aiheuttaa kärsimystä. Bourdieu puhuu sopeutumisen hinnasta. Ihminen voi sopeutua tai alistua, ja kärsimyksestä tulee hiljaista. Silloin voi se ilmetä itseen kohdistuvana vihana, itsensä rankaisemisena.

Kaikissa näissä esimerkkitapauksissa näemme, että ihminen on suhteessa toisiin, mahdollisesti dominoivaan pyrkiviin ihmisiin, mutta myös itseensä. Mielipide on tarkistamaton käsitys, sitä ei ole alistettu testiin. Se voi esiintyä myös itsestään selvänä, maailman luonnollisimpana käsityksenä, jota ei kyseenalaisteta.  Doxa on merkki laiskuudesta. Se voi johtaa tuskaa aiheuttavaan alistumiseen. Siinä alistutaan vallalle, jota ei voi kontrolloida. Mielipide on passiivisuutta. Näennäisesti paradoksaalinen seuraus on, että aktiiviselta vaikuttava ihminen, joka puhuu ja toimii, esittää mielipiteitä, voi olla orjamainen tai vähintäänkin passiivinen.

Olkaamme varovaisia myös silloin, kun joku on kiinnostunut mielipiteistämme, siitä mitä ajattelemme. George Canguilhem (1904-1995) muistutti tästä luennossaan Aivot ja ajattelu (1980). Canguilhem puhui unelmasta, johon  liittyy halu voida ennakoida ja korjata erilaiset häiriöt ja poikkeamat. Ne halutaan korjata tiettyjen parametrien mukaan, ja nämä parametrit sovitaan ja säädetään sen mukaan, miten meidän pitäisi ajatella, tuntea tai toimia.

Doxa toimii kahdella vaarallisella tavalla. Sillä on merkitystä meidän hallitsemisesta ja se tekee meistä ihan liian kiinnostavia vallanpitäjille. He haluavat tietää, mitä ajattelemme. He haluvat tietää sen enimmäkseen siksi, että haluavat korjata meitä. Toinen vaara piilee siinä, että se ilmenee itsestään selvyytenä; se on jotain kyseenalaistamatonta. Doxa meissä sanoo: ”Näin asiat nyt vaan ovat.”   

Jos mielipide on passiivisuutta ja laiskuutta suhteessa itseen, suhde omaan itseen on poliittinen kysymys. Tarvitsemme enemmän oman itsen politiikkaa kuin hermeneutiikkaa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Rasismi on essentialismia

Otmar von Verschuer

Filosofiakahvila tiistaisin Los Bolichesin "kunnantalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto)klo 11.15,  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA tiistaisin Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Pierre Bourdieu kirjoitti vuonna 1983 ilmestyneessä artikkelissa: ”Tout racisme est une essentialisme...” (Kaikenlainen rasismi on essentialismia.) Lause on monella tavalla mielenkiintoinen. ”Tout racisme” (kaikki rasismi) viittaa siihen, että rasismi saa monenlaisia muotoja. Artikkelin otsikkokin viittaa siihen; se puhuu rasismin erityisestä muodosta, älyrasismista. Erityisen tärkeää on silti havainto - lähes ilmiselvä asia – että kyse on essentialismista. Bourdieu sanoo, mitä rasismi on filosofisessa mielessä. Sanon, että havainto on lähes ilmiselvä, koska sekä filosofit että yhteiskuntatieteilijät ovat erittäin tietoisia asiasta.

Essentialismi, olemusoppi, on käsitys, että asioilla ja olennoilla on olemus, joka tekee niistä sellaisia kuin ne ovat. Olemusajattelulla on pitkät perinteet Platonista ja Aristoteleestä Descartesiin ja Kantiin. Yksi sen versioista on keskiaikainen kristillinen ajattelu, joka oletti, että ihminen on osa suurempaa, jumalaista suunnitelmaa. Sekä kristillisenä että ei-kristillisenä essentialismi on ilmentynyt usein ajatuksena luonnonlaista.

Essentialismi on radikaalisti universalistista ja ei-historiallista ajattelua; se olettaa historiattomia, ikuisia, universaaleja rakenteita, jotka ovat rikkomattomia ja ehdottomia. Ihmiselle luodaan kohtalo, tehtävä ja ohjelma. Yksi natsismin ideologeja oli biologi, perimätutkija Otmar von Verschuer (1896-1969). Hän kirjoitti vuonna 1943: ”Biologinen perimä on kohtalo: ilmaisemmeko olevamme tämän kohtalon mittaisia, kun näemme biologisen perimän tehtävänä, joka meille on määrätty ja joka meidän täytyy täyttää?”  Sitaatti on kirjasta, joka käsittelee rotuhygieniaa. Ihmisen perimästä, siitä mikä on annettua, tehdään historiallinen tehtävä.

Rasismi on essentialismia silti muuallakin natsiteoreetikkojen tai rotuhygieenian mestareiden käsissä. Käsitys siitä, että asioilla on sisäänrakennettu olemus, joka tekee niistä mitä ne ovat, voisi olla enemmän tai vähemmän väärä oletus tai uskomus. Usein se silti ilmenee yleistyksinä. Joku voi esimerkiksi ajatella ja sanoa, että koska naisella on tietynlainen olemus, niin hän väistämättä tekee noin tai näin. Liian usein tämä ajatus johtaa vielä selitykseen tai oikeutukseen siitä, että naisen asema on huonompi kuin miehen. Olen sanonut tämän ennenekin, aivan varmasti. Oppi olemuksesta toimii oikeutuksena dominoida jotakin ryhmää, joitakin ihmisiä. 

Essentialismiin liittyy taipumus tehdä siitä mikä on jotakin itsestään selvää, luonnollista. Jos rasismi on essentialismia, rasismin motiiviksi voi arvata halun säilyttää status quo; se on yritystä jähmettää, kivettää valta-asetelmat. Arjen essentialistin tai rasistin ei silti tarvitse olla valta-asemassa. Ollessaan essentialisti ja rasisti hän saattaa palvella muita. Hän on orja, joka luulee olevansa herra.

Kun olemusajattelu tulee ihmisten väliin, se voi olla viattoman kuuloista ellei saa herjauksen muotoa. Aina se asettaa ihmiset paikoilleen. Ihminen, johon on lyöty leima, ei voi liikkua. Hänet sidotaan siihen mikä hän hän on: nainen, musta tai muslimi.

Miten vastustaa essentialismia ja sen vaikutuksia? Jo ajatteleminen ja analysoiminen muuttaa tilannetta. Tiedämme miten vaikeaa on vakuuttaa toinen, joka on tottunut ajatustapaansa, essentialismiin tai muuhun. Voimme silti tutkia itseämme, muuttaa itseämme. Se edellyttää, että haluamme ajatella. Se edellyttää myös työtä. Emme taistele tuulimyllyjä vastaan. Essentialismi todella on jättiläinen.  Voimia työhön löytyy, kun meitä liikuttaa voimakas motiivi. Mikä motivoisi paremmin kuin halu olla vapaampi – myös suhteessa itseensä...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puolue, pastori ja sielu

(Aleksandr Solženitsyn)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 6.2. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Unkarin tie

Aleksandr Solženitsyn (1918-2008) kirjoitti kirjeen Kremliin, jossa ilmaisi varmuutensa siitä, että puolueen johto ei itsekään usko Pravdan liturgisiin vuodatuksiin. Historioitsija Erkki Vettenniemi kuitenkin sanoo teoksessaan Solženitsyn – Elämä ja eetos (2015), että kirjailija erehtyi. Myöhemmin avautuneet arkistot osoittavat, että politbyroo (poliittinen toimikunta, leniniläisten kommunististen puolueiden korkein toimeenpaneva elin) käytti samaa kieltä, samaa jargonia keskinäisessä yhteydenpidossaan. Vettenniemi mainitsee esimerkkinä Yuri Andropovin (1914-1984), joka ilmeisesti todella uskoi, että Andrei Saharov (1921-1989) oli mielisairas ja ylisti Neuvostoliiton ”demokraattisia muutoksia”.

Vastaavanlaisia todisteita natsien uskosta omaan propagandaansa on helppo löytää. Mielenkiintoista ei kuitenkaan ole näiden puolueihmisten harhaisuus, heidän harras uskonsa, vaan se, miten puolue toimii ja ohjaa ihmisen mieltä.

Joskus puolue sulkee yksilön kokonaan sisäänsä ja hyökkää kaikkea yksilöllisyyttä vastaan tuomiten sen ”egoismina” tai ”solidaarisuuden puutteena”. Se voi olla organisaatio, joka määrittelee uskollisuuden kriteerit. Näin ei ole vain äärimmäisissä tapauksissa. Pierre Bourdieu, joka analysoi puolueita, niiden toimintaa, piti mielessään kommunistisen puolueen. Hän sanoi puolueen kaikkein konservatiivisimpien jäsenten olevan niitä, jotka ovat siitä kaikkein eniten riippuvaisia. Mielenkiintoisesti hän käyttää tässä uskonnollista kieltä, vertaa riippuvaisia puolueihmisiä oblaatteihin. Oblaatit olivat köyhien lapsia, jotka jätettiin luostariin. He olivat kaikkein uskollisimpia; he antoivat kaiken kirkolle, koska se oli antanut kaiken heille.

Bourdieau on oikeassa, kun väittää uskonnollisen analogian toimivan. Kristittyjen munkkien kuuluisa nöyryys ei ollut oman syntisyytensä myöntämistä; se oli tottelemista, pyrkimystä täydelliseen tottelemiseen, oman tahtonsa hylkäämistä ja viime kädessä oman tahdon pitämistä pahana. Uskonnollinen johtaja, pastori, siis paimen, ohjaa kädestä pitäen ja opastaa pelastukseen. Kommunistinen puolue ohjasi kaikessa ateistisuudessaan pelastukseen. Siinä oli siis tiettyjä pastoraalisia piirteitä. Solženitsyn ja muut toisinajattelijat sanoivat: ”Emme halua sitä pelastusta.”

Jokatapauksessa on mielenkiintoista kiinnittää huomiota muuhunkin kuin propagandaan tai aivopesuun. Puolue vaikuttaa myös luomalla tietynlaisen tilanteen ja riippuvuussuhteen. Yksittäiset ihmiset, jotka vaikuttavat meihin ja jotka ohjaavat meitä, eivät vain manipuloi meitä tai syötä kukkua. He kiinnittävät meidät itseensä. Olemme heille velkaa. Joku seuraa askeleitamme niin kuin tehdään Stingin laulussa, joka on väärinymmärretty rakkauslauluksi.

Synnytetty tilanne tai riippuvuussuhde vaikuttaa mieleen. Vilkuilemme olan yli. Alamme kontrolloida itseämme, emme enää sano mitä ajattelemme, emme liiku kaikkialla missä haluaisimme, emme tapaa ihmisiä joita haluaisimme.

Erityisen sietämätöntä tämä kaikki on, jos tilanne muuttuu pysyväksi asiantilaksi. Kauhistuttavaa ovat jähmettyneet muodot ja oma jähmettyminen. Kun tilanne muuttuu pysyväksi asiantilaksi, se muuttuu helposti myös itsestään selväksi. Emme enää osaa ajatella, että tilannetta voi muuttaa.

Jos ollaan tarkkoja, huomaamme, että monta kertaa pastori tai puolue koko ajan toistaa jotain, jotta se tekisi asiasta itsestään selvän. Se on vallan väärinkäyttäjän strategia. Täytyykö esimerkin välttämättä olla totalitaarisesta yhteiskunnasta?

”Kaikki pysyy, tämä on välttämätöntä”, he sanovat. Silti kaikki eivät usko näitä totuuksia. Solženitsyn kirjoitti Kremliin: ”Älkää eläkö valheessa.”

On naiivia tai ainakin yksinkertaistavaa ajatella, että puoluejohtajat olisivat vieraantuneet todellisuudesta. He olivat todellisuus ja sen luojat. Epätodellisuus oli todellisuutta. Ainakin näin voi lukea Andrei Bitovin mestariteosta Puškinin talo (1978), jossa hän kuvaa Neuvostoliittoa 1960-luvulla. Epätodellisuus on todellisuutta. Ihmiset eivät elä, koska he elävät valmiissa maailmassa. Kaikki muodot ovat jähmettyneitä.
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tiedostaminen ja tiedostamaton

(Pierre Bourdieu)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Nämä ovat antifreudilaisia pintaan kiinnittyneen huomioita, ei muuta. Tietenkin tiedostamaton on olemassa, mutta se ei ole välttämättä sellainen kuin miksi psykoanalyysi sen on hahmottanut. Tietenkin tiedostamattoman käsite oli olemassa ennen Freudia, mutta ”todelliseen” tiedostamattomaan emme pääse käsiksi palaamalla aikaisempaan aikaan, vanhempaan ajatteluun.

Mikä on tiedon tai tiedostamisen suhde tiedostamattomaan? Mitä on tiedostamaton, miten se vaikuttaa? Tieto vaikuttaa monesti paljon enemmän kuin tietämättömyys. Kun eurooppalaiset eivät vielä tienneet, että Amerikka oli olemassa, tämä tietämättömyys ei vaikuttanut läheskään niin paljon kuin tieto sen olemassaolosta (se vaikutti monella tavalla). Tietämättömyys ei ole silti sama asia kuin tiedostamaton. Tiedostamaton on jotain muuta; se on nimenomaan jotain, jonka ajatellaan vaikuttavan tavalla tai toisella.

Freudilainen ja yleensä psykologinenkin käsitys on, että tiedostamaton on ainakin osaltaan jotain, joka syntyy torjunnasta. Silloin kun se syntyy torjunnasta, se usein silti ilmenee: se tulee esiin oireina, esimerkiksi neurooseina. Mutta voisimme silti kuvitella, että on toisenlaista tiedostamatonta, joka ei liity torjumiseen, unohtamiseen, traumaattisiin kokemuksiin ja superegon tyrannimaiseen vaikutukseen. Voi olla, että on asioita, joita emme tiedosta, koska ne ovat niin lähellä, koska ne ovat niin tuttuja, niin näkyviä, liian toistuvia. Silloin tiedostamaton ei välttämättä ole syvyys meissä, vaan sokeutta kategorioidemme, rituaaliemme ja käytäntöjemme edessä. Jotain tällaista tarkoitti Pierre Bourdieu, joka kirjoitti: ”Tiedostamaton on historia: kollektiivinen historia, joka synnytti ajattelumme kategoriat, ja yksilöllinen historia, jonka kautta ne on meihin kaiverrettu.”

Bourdieun määritelmä on mielenkiintoinen. Ehkä meidän ei tarvitse mennä psykoanalyysiin tai muuhun terapiaan, vaan tehdä jotain ihan muuta. Kaiken, jota emme tiedosta, ei tarvitse tulla tiedostetuksi. Emme esimerkiksi tiedosta – varsinkaan koko ajan – omaa ruoansulatustamme. Silti ruoansulatus on osa tiedostamatonta – jotakin joka vaikuttaa. Bourdieun määritelmä nostaa esiin kysymyksen, miksi ja miten meidän pitäisi tiedostaa tiedostamaton, joka on historia.

Nähdäkseni tiedostamattomalla, ajattelumme katergorioilla, on meihin ainakin kahdenlaisia vaikutuksia. Pysyessäni tiedostamattomana kategorian historiasta, minun on helppo käyttää kategoriaa, minun on helppo jatkaa puhumista ja luokittelua: en näe mitään ongelmaa. Tässä mielessä voisi sanoa – jos haluamme että elämä on helppoa – että ei kannata yrittää tiedostaa. Jos tiedostan, teen asioita vaikeammiksi, en ehkä enää tiedä mitä sanoa, mitä ajatella, mitä tehdä. Toisaalta tiedostamattoman pysyminen tiedostamattomana vaikuttaa niin, ettei sanat ja elämäni ole kokonaan omissa käsissäni. Pysyn historian ansassa, toistan esi-isiemme sanoja ja reaktioita. Minä en siis hallitse itseäni, olen muiden, usein kuolleiden ohjauksessa. Tämä voisi olla jo aika vakava syy tehdä jotain, yrittää tarttua siihen minkä edessä olemme sokeita.

Jos tiedostamaton ajatellaan ajattelumme kategorioiden historiaksi, joudumme tutkimaan historiaa, kategorioita ja käsitteitä sekä niihin liittyviä haluja tai tahtoa. Itsensä hallitseminen, tietynasteisen autonomian saavuttaminen, kiinnittyy oman historiamme hallitsemiseen.

Kaikki ajattelumme kategorioiden historia ei tule koskaa tietostetuksi, se on varma. Yritys olisi varmasti epätoivoinen, todennäköisesti myös turha. Me voimme asettaa itselle ohjenuoran, reseptin, joka rajoittaa työtä. Se mikä ajassamme, ympäristössämme, kulttuurissamme ei tunnu toimivan – se mikä aiheuttaa tuskaa – voi olla lähtökohta kysymykselle, jota alamme seuraamaan.

Ottakaamme esimerkki käsitteestä, jonka historia ei ole meidän hallussamme – ja joka saattaa aiheuttaa tuskallisia vaikutuksia: tiedostamaton. Mitä tekee psykoanalyytikko omalla tiedostamattoman käsitteellään paitsi ”parantaa”? Hän luo sen avulla tilanteen, jossa potilas on riippuvainen hänestä, tulkitsijasta. Levitessään kulttuuriin, massoihin, se antaa kauhean aseen kenelle tahansa. Aina voi sanoa toiselle: ”Sinulla on tiedostamattomia vaikuttimia...”

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA 28.MAALISKUUTA. RAVINTOLA KUKKO, SAUNAN TERASSA KLO 13.30. AIHE: "PRECARITY": JOUSTAVUUS JA EPÄVARMAT TYÖSUHTEET.

(SEURAAVALLA VIIKOLLA (VIIKKO 14) 4.HUHTIKUUTA "ESPANJALAISIA AIHEITA".)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tunne itsesi

Kautta aikojen on käynyt käsky: ”Tunne itsesi.” Sekä rippituoli että psykoanalyysi ovat käytäntöjä, jotka ovat syntyneet tätä käskyä antamaan, sille muodon antamaan. Filosofitkin ovat oman tehtävänsä tähän kytkeneet. Mutta ymmärrämmekö todella tämän vaatimuksen? Tajuammeko mitä kaikkea se merkitsee?

Olen kertonut aikaisemminkin: ”Apollon temppelin muuriin Delfoissa on kirjoitettuna sanat: Gnōthi seauton (Tunne itsesi). Sanoista on esitetty erilaisia tulkintoja. Ottaen huomioon antiikin ajattelun perusteita se on tarkoittanut ainakin sitä, ettei ihmisen pitäisi ylittää rajojaan, kuvitella olevansa jumala. Sanojen on ajateltu merkitsevän myös sitä, ettei pidä kiinnittää huomiota väkijoukkojen mielipiteisiin.” Suda (bysanttilainen Välimeren historiaa käsittelevä ensyklopedia) tukee tulkintaani, sillä sen mukaan käsky oli osoitettu niille, jotka kerskailevat, ylittävät sen mitä he ovat. Saman lähteen mukaan se on myös varoittaa kiinnittämästä huomiota muiden mielipiteisiin.

Itsensä tunteminen ei siis merkinnyt oman sisäisen elämän tulkitsemista. Syntyy vaikutelma, että itseä ei nähty salaperäisenä kirjana, jota pitää tulkita. Itsensä tunteminen merkitsi enemmänkin sen arviointia mitä voi tehdä, mikä on ihmisen paikka. Esimerkiksi Senecan teksteissä on nähtävissä tämä itsetuntemuksen merkitys: se merkitsee itsensä näkemistä maailmassa, sen osana, sen moninaisuuden osana, pisteenä tai hiukkasena. Myöhempien aikojen syvällä sisäisyydellä ei ole mitään  merkitystä.

Itsetuntemukseen ja siihen liittyviin käsityksiin liittyy ainakin kaksi oletusta. 1)Oletus että ”itse” on olemassa. 2)Oletus että se on tunnettavissa. Jos ajatellaan, esimerkiksi, että itse on jotain annettua, löydettävissä olevaa, se merkitsee, että tietäminen ja tunteminen on ainakin jossain määrin mahdollista; itse on sellaisenaan, olemuksena, tiedon kohde. Jos itse on enemmänkin ymmärretty luomuksena, tuntemisen merkitys on toisenlainen: Jos opin, tajuan, etten pysty seisomaan päälläni, tämä voi merkitä muutakin kuin rajoituksen toteamista; se voi panna minut opettelemaan seisomaan päälläni.

Ne jotka epäilevät itsen tunnettavuutta, puhuvat yleensä itse muuttuvuudesta. Nietzsche ei luottanut kovin paljon siihen, että ihminen voisi tuntea itsensä suoran observoinnin (itsehavainnoinnin) kautta. Siksi tarvitaan historiaa: menneisyys virtaa meissä, olemme sitä mitä koemme tässä virtauksessa kulloisellakin hetkellä. Samassa hengessä voisi sanoa, että me olemme kaikenlaista menneisyydessä sanottua ja puhuttua. Se sanasto, jonka avulla itseämme kuvaamme, on peräisin ympäristöstämme, kulttuuristamme, menneisyydestämme. Tunnemme itsestämme vain sen minkä nämä sanat, kategoriat, sallivat. Jos tahdomme tietää enemmän, jotain muuta, meidän on tutkittava näitä kategorioita. Ehkä sitä jo voisi sanoa itsetuntemukseksi, jos tietäisimme käyttämiemme kategorioden mielivaltaisuuden, niiden väkivaltaisuuden. Tiedostamaton on historia: kollektiivinen historia, joka luonut kategoriamme ja yksilöllinen historia, jonka kautta ne painetaan mieliimme, sanoi Pierre Bourdieu. Ei ihan turhaan.

Kun pastori tai psykoanalyytikko on houkutellut ihmistä puhumaan haluistaan, ajatuksistaan ja unistaan, hän on tietenkin tahtonut ”hyvää”, mutta on samalla tehnyt kaksi operaatiota: 1)Sitonut ihmisen oman identiteettiinsä itseymmärrtyksen kautta. 2)Luonut järjestelmää, jossa ihminen on riippuvainen tulkitsijasta. Olisi ehkä mielenkiintoista kysyä, voisiko itsentuntemus olla muuta, voisivatko sen vaikutukset olla muuta.

Voisi olla mielenkiintoista, ehkä jopa tärkeää, tuntea itsensä maailmassa olevana, osana sitä ja ymmärtää tämä maailma yhteiseksi. Voisi olla arvokasta tajuta itsensä luovaksi voimaksi, ei pelkästään olennoksi, jolla on joitakin ominaisuuksia. Mitä kaikkea voisi merkitä se, että itsen näkee myös luovan työn, muokkauksen kohteena? Mitä silloin tarkoittaisi itsensä tunteminen?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila