Valheessa eläminen, totuudessa eläminen

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 20.11. ja Fuengirolassa 21.11. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Paikka 20.11. poikkeuksellisesti Restaurante Carmen, Paseo Maritimo Poniente (Playa Tropical) eli rantakadulla, länsipäässä

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Václav Havel (1936-2011),  Jan Patočkan oppilas, yksi Peruskirja 77 – julistuksen allekirjoittaja, kirjoitti lokakuussa 1978 esseen, joka tunnetaan nimellä länsimaissa nimellä The Power of the Powerless. Havelilla on tekstissä kuuluisaksi tullut esimerkki vihanneskauppiaasta. Kauppias kiinnittää liikkeeseensä valtiollista sanomaa julistavan tekstin: ”Kaikki maailman työläiset, yhdistykää.” Havel käyttää tätä esimerkkiä valaisemaan totalitaarisen yhteiskunnan ja yksilön välistä suhdetta. Kauppiaan ei tarvitse uskoa sanomaan, valheeseen; hän elää valheessa. (Ei ole epäilystäkään siitä, että Havelin yksi inspiraation lähde oli Aleksandr Solženitsyn, joka kirjoitti manifestin valheessa elämistä vastaan).

Havel asetti itselleen tehtävän: totuudessa elämisen. Se oli hänelle ainoa mahdollinen vastarinnan muoto. Idea oli yksinkertainen ja haastava. Havel kehotti elämään jokapäiväistä elämää niin kuin totalitaarinen yhteiskunta ei olisi olemssa – elää näin siinä määrin kuin se oli mahdollista. Havelin essee ja sen ideat vaikuttivat voimallisesti muun muassa Puolassa – ei vain solidaarisuusliikkeessä, vaan myös ihmisten arjessa. Länsimainen toimittaja kertoo, miten vieraili Puolassa 1979 ja majoittui ystäviensä luona. Hänen olisi pitänyt käydä ilmoittautumassa poliisille, mutta isäntäväki sanoi: ”Me emme tee niin, koska emme usko, että poliisilla on oikeus tietää, keitä asunnossamme on.”

Havelin ideassa ja hänen levittämässään vastarinnan muodossa on monia mielenkiintoisia puolia. 1) Siinä on mukana ajatus, että se mitä pidetään totuutena, virallinen totuus, on joskus valhe. 2) Totuus, todellisempi totuus, ei ole jotakin kätkössä olevaa, mahdotonta nähdä; sitä ei vain tahdota nähdä. 3) Systeemiä tukevan ihmisen ei tarvitse olla sokea. Tärkeää on, että hän tottelee, elää niin kuin uskoisi. 4) Vastarinnan tekijän on tehtävä toisin, elettävä totuudessa ja se merkitsee paradoksaalisesti sitä, että elää niin kuin systeemiä ei olisi olemassakaan (ainakin siinä määrin kuin se on mahdollista).

Olennaista ja huomionarvoista Havelin vastarinnassa on myös se, että se ei tähtää vain käsitysten muuttamiseen, uskomusten vaihtumiseen. Varmat käsityksemme, itsestään selvänä pidetyt väitteet meissä ruumiillistuvat tavassa elää. Kun kriittinen, kyseenalaistava ajatelu muuttaa näitä käsityksiä, me emme muuta vain ideoita ja uskomuksia, vaan elämäntapaamme, tapaamme kokea maailma.

Kun ottaa esimerkiksi ns. totalitaarisen yhteiskunnan ja siihen liittyvän ongelman, on oltava varovainen. Tässä on suuren ylimielisyyden vaara. Emme välttämättä huomaa, että ns. vapaassa maailmassa tehdään usein samalla tavalla ja eletään yhtä aktiivisesti valheessa. Ja keskisormeakin näytetään vain taskussa.

Missä tahansa joku harjoittaa kritiikkiä tai sanoo epämukavan totuuden, hän ylittää jonkin rajan. Hän elää vaarallisesti. Voi joutua esim. vankilaan niin kuin Havel tai Pussy Riotin edustajat. Voi saada potkut. Tai tulee haukutuksi ja mitätöidyksi.

Mutta mikä on se totuus, jossa Havelin vastarinnan tekijä elää? Varovainen tulkintani, ehdotuksen kaltainen huomautukseni on seuraavanlainen. Siinä on mukana havainto ja kuvaus tilanteesta, jossa ihmiset elävät ja systeemistä, jota ihmiset itsekin ruokkivat – systeemistä, joka on petosta ja itsepetosta. Lisäksi tässä totuudessa on mukana huomio siitä, ettei ihmisten vapautta voi kokonaan riistää ihmisen vapautta, ei edes totalitaarisessa järjestelmässä. Ihminen on vapaampi kuin uskookaan tai haluaa tietää. Siksi imperatiivi (”elä totuudessa”) voidaan muotoilla myös näin (ja näin se silloin tällöin, jopa Punaisella torilla, muotoillaan): ”Näytä vapautesi.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puolue, pastori ja sielu

(Aleksandr Solženitsyn)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 6.2. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Unkarin tie

Aleksandr Solženitsyn (1918-2008) kirjoitti kirjeen Kremliin, jossa ilmaisi varmuutensa siitä, että puolueen johto ei itsekään usko Pravdan liturgisiin vuodatuksiin. Historioitsija Erkki Vettenniemi kuitenkin sanoo teoksessaan Solženitsyn – Elämä ja eetos (2015), että kirjailija erehtyi. Myöhemmin avautuneet arkistot osoittavat, että politbyroo (poliittinen toimikunta, leniniläisten kommunististen puolueiden korkein toimeenpaneva elin) käytti samaa kieltä, samaa jargonia keskinäisessä yhteydenpidossaan. Vettenniemi mainitsee esimerkkinä Yuri Andropovin (1914-1984), joka ilmeisesti todella uskoi, että Andrei Saharov (1921-1989) oli mielisairas ja ylisti Neuvostoliiton ”demokraattisia muutoksia”.

Vastaavanlaisia todisteita natsien uskosta omaan propagandaansa on helppo löytää. Mielenkiintoista ei kuitenkaan ole näiden puolueihmisten harhaisuus, heidän harras uskonsa, vaan se, miten puolue toimii ja ohjaa ihmisen mieltä.

Joskus puolue sulkee yksilön kokonaan sisäänsä ja hyökkää kaikkea yksilöllisyyttä vastaan tuomiten sen ”egoismina” tai ”solidaarisuuden puutteena”. Se voi olla organisaatio, joka määrittelee uskollisuuden kriteerit. Näin ei ole vain äärimmäisissä tapauksissa. Pierre Bourdieu, joka analysoi puolueita, niiden toimintaa, piti mielessään kommunistisen puolueen. Hän sanoi puolueen kaikkein konservatiivisimpien jäsenten olevan niitä, jotka ovat siitä kaikkein eniten riippuvaisia. Mielenkiintoisesti hän käyttää tässä uskonnollista kieltä, vertaa riippuvaisia puolueihmisiä oblaatteihin. Oblaatit olivat köyhien lapsia, jotka jätettiin luostariin. He olivat kaikkein uskollisimpia; he antoivat kaiken kirkolle, koska se oli antanut kaiken heille.

Bourdieau on oikeassa, kun väittää uskonnollisen analogian toimivan. Kristittyjen munkkien kuuluisa nöyryys ei ollut oman syntisyytensä myöntämistä; se oli tottelemista, pyrkimystä täydelliseen tottelemiseen, oman tahtonsa hylkäämistä ja viime kädessä oman tahdon pitämistä pahana. Uskonnollinen johtaja, pastori, siis paimen, ohjaa kädestä pitäen ja opastaa pelastukseen. Kommunistinen puolue ohjasi kaikessa ateistisuudessaan pelastukseen. Siinä oli siis tiettyjä pastoraalisia piirteitä. Solženitsyn ja muut toisinajattelijat sanoivat: ”Emme halua sitä pelastusta.”

Jokatapauksessa on mielenkiintoista kiinnittää huomiota muuhunkin kuin propagandaan tai aivopesuun. Puolue vaikuttaa myös luomalla tietynlaisen tilanteen ja riippuvuussuhteen. Yksittäiset ihmiset, jotka vaikuttavat meihin ja jotka ohjaavat meitä, eivät vain manipuloi meitä tai syötä kukkua. He kiinnittävät meidät itseensä. Olemme heille velkaa. Joku seuraa askeleitamme niin kuin tehdään Stingin laulussa, joka on väärinymmärretty rakkauslauluksi.

Synnytetty tilanne tai riippuvuussuhde vaikuttaa mieleen. Vilkuilemme olan yli. Alamme kontrolloida itseämme, emme enää sano mitä ajattelemme, emme liiku kaikkialla missä haluaisimme, emme tapaa ihmisiä joita haluaisimme.

Erityisen sietämätöntä tämä kaikki on, jos tilanne muuttuu pysyväksi asiantilaksi. Kauhistuttavaa ovat jähmettyneet muodot ja oma jähmettyminen. Kun tilanne muuttuu pysyväksi asiantilaksi, se muuttuu helposti myös itsestään selväksi. Emme enää osaa ajatella, että tilannetta voi muuttaa.

Jos ollaan tarkkoja, huomaamme, että monta kertaa pastori tai puolue koko ajan toistaa jotain, jotta se tekisi asiasta itsestään selvän. Se on vallan väärinkäyttäjän strategia. Täytyykö esimerkin välttämättä olla totalitaarisesta yhteiskunnasta?

”Kaikki pysyy, tämä on välttämätöntä”, he sanovat. Silti kaikki eivät usko näitä totuuksia. Solženitsyn kirjoitti Kremliin: ”Älkää eläkö valheessa.”

On naiivia tai ainakin yksinkertaistavaa ajatella, että puoluejohtajat olisivat vieraantuneet todellisuudesta. He olivat todellisuus ja sen luojat. Epätodellisuus oli todellisuutta. Ainakin näin voi lukea Andrei Bitovin mestariteosta Puškinin talo (1978), jossa hän kuvaa Neuvostoliittoa 1960-luvulla. Epätodellisuus on todellisuutta. Ihmiset eivät elä, koska he elävät valmiissa maailmassa. Kaikki muodot ovat jähmettyneitä.
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila