Avauksia

 

Epiktetos

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Koronasäädökset voivat aiheuttaa rajoituksia osallistumiseen 

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 6.10./7.10./8.10.

”Se mikä ei ole tullut häiritsemään, ei ansaitse huomiotamme.” – René Char    

Olen aina ajatellut, että filosofiakahvilan alustukset ovat vain avauksia. Puheeni ja muistiinpanoni eivät ole systeemin rakennuspalikoita, ne eivät ole vastauksia suuriin filosofisiin kysymyksiin eikä niistä löydä merkittivävää metodologista etsintää. Ne ovat vain avauksia. Sana ”vain” ei ole pelkästään vaatimattomuutta.

Jos haluan alustusteni olevan avauksia, otan kunnianhimoisen tehtävän harteilleni. Sana tuntuu viittaavan siihen, että jotain aloitetaan. Se tuntuu lupaavan jotain uutta. Jos näyttämölle tulee uusi hahmo, hän pyrkii keskeyttämään jo käynnissä olevan keskustelun. Tehkäämme ajatuskoe. Joku haluaa keskeyttää käynnissä olevan, jatkuvan keskustelun. Kun katsomme, mitä maailmassa tapahtuu, tällainen keskeytys ja huomion kiinnittäminen muualle on yleensä mahdollista sensaation avulla. Mutta sensaatio ei tee avauksia tahtomassani mielessä. Uutuus, johon alustukseni tähtäävät, ovat uusi näkökulma tai uusi kysymys.

Koska minun pitää keskeyttää jotain, minulle ei riitä logiikka eikä metodi. Minulla täytyy olla taktiikka. Samantapaisen, mutta paljon suuremman vaikeuden edessä olivat Kreikan kyynikot. Kristen Kennedyn artikkeli Cynic Rhetoric: The Ethics and Tactics of Resistance korostaa, että monesti epämääräisessä tai maanpakolaisen asemassa ollut kyynikko joutui turvautumaan toisenolaiseen taktiikkaan kuin tavallinen kansalainen. Kyynikko keskeytti konsensushenkisen ja sivistyneen julkisen tilanteen skandaalimaisella käyttäytymisellä. Toinen taktiikka oli diatribe, joka oli kansanomainen puheiden muoto, eräänlainen antiikin saarnagenre. Klassinen esimerkki diatribesta on Epiktetoksen Keskusteluja (Diatribai).

Kaikkein kunnianhimoisinta ja sankarillisinta avauksien teossa on se, että avauksen jälkeen maailman pitäisi olla avoin, ainakin vähän enemmän. Andrei Bitovin Puškinin talossa todetaan, että romaani on opettanut: Suurin paha meille on elää valmiissa, selitetyssä maailmassa. Avaukseni yrittävät tehdä siis samaa kuin romaani.  Ne varoittavat siitä mikä on pahinta. Lisäksi ne yrittävät parantaa maailman. Jos maailma on valmis, siitä puuttuu liikkuvuus ja keskeneräisyys, joka sille täytyy palauttaa.

Avaus pyrkii siis olemaan ajattelua, toisin sanoen etäisyyden ottoa. Kyynikon, maanpakolaisen, kriittisessä puheessa oli mukana kutsumus, jota Kennedy kuvaa ilmaisulla ”leave home”, kodin jättäminen. Tuttu muuttuu vieraaksi. Lähellä olevaa katsotaan kauempaa.

Avauksien teossa on mukana siis aggressiivisia, sotaisia piirteitä. Täytyy muistaa, että taktiikka on sotilaallinen termi ja merkitsee taistelutaitoa. Keskeyttävän ja häiritsevän puheen ei kuitenkaan ole tarkoitus lyödä toista maihin eikä ylipäätään kohdella häntä vihollisena. Avaus avaa tilan, jossa uudet kysymykset, uusi kyseenalaistaminen, on mahdollista.

Kysyminen on avauksen sydän. Lähtökohta ei ole valmis vastaus. Lähtökohta on, ettei mikään ole lopullista, ehdotonta eikä itsestään selvää. Ajatus on yksinkertainen, mutta sen lihallistaminen voi olla vaikeaa. Avaus voi olla vaikea ja häiritsevä kuulijalle, mutta se vaatii myös tekijältä. Se vaatii heittäytymistä avoimelle pelikentälle. Avautuva tila on kaikkien, jotka tahtovat osallistua, ei vain aloittajan, alustuksen pitäjän. Filosofiakahvilan pitäjä ei ole opettaja, poliisi, lääkäri eikä tuomari. Hän  vain potkaisee pallon kentälle. Se joka ottaa pallon vastaan saa itse päättää, pelaako samassa joukkueessa vai ei...  

P.S.  En todellisuudessa tiedä, onko minulla mitään sanottavaa. Minulla on kuitenkin tahto osallistua seikkailuun... 

  https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

                                                                    

Puolue, pastori ja sielu

(Aleksandr Solženitsyn)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 6.2. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Unkarin tie

Aleksandr Solženitsyn (1918-2008) kirjoitti kirjeen Kremliin, jossa ilmaisi varmuutensa siitä, että puolueen johto ei itsekään usko Pravdan liturgisiin vuodatuksiin. Historioitsija Erkki Vettenniemi kuitenkin sanoo teoksessaan Solženitsyn – Elämä ja eetos (2015), että kirjailija erehtyi. Myöhemmin avautuneet arkistot osoittavat, että politbyroo (poliittinen toimikunta, leniniläisten kommunististen puolueiden korkein toimeenpaneva elin) käytti samaa kieltä, samaa jargonia keskinäisessä yhteydenpidossaan. Vettenniemi mainitsee esimerkkinä Yuri Andropovin (1914-1984), joka ilmeisesti todella uskoi, että Andrei Saharov (1921-1989) oli mielisairas ja ylisti Neuvostoliiton ”demokraattisia muutoksia”.

Vastaavanlaisia todisteita natsien uskosta omaan propagandaansa on helppo löytää. Mielenkiintoista ei kuitenkaan ole näiden puolueihmisten harhaisuus, heidän harras uskonsa, vaan se, miten puolue toimii ja ohjaa ihmisen mieltä.

Joskus puolue sulkee yksilön kokonaan sisäänsä ja hyökkää kaikkea yksilöllisyyttä vastaan tuomiten sen ”egoismina” tai ”solidaarisuuden puutteena”. Se voi olla organisaatio, joka määrittelee uskollisuuden kriteerit. Näin ei ole vain äärimmäisissä tapauksissa. Pierre Bourdieu, joka analysoi puolueita, niiden toimintaa, piti mielessään kommunistisen puolueen. Hän sanoi puolueen kaikkein konservatiivisimpien jäsenten olevan niitä, jotka ovat siitä kaikkein eniten riippuvaisia. Mielenkiintoisesti hän käyttää tässä uskonnollista kieltä, vertaa riippuvaisia puolueihmisiä oblaatteihin. Oblaatit olivat köyhien lapsia, jotka jätettiin luostariin. He olivat kaikkein uskollisimpia; he antoivat kaiken kirkolle, koska se oli antanut kaiken heille.

Bourdieau on oikeassa, kun väittää uskonnollisen analogian toimivan. Kristittyjen munkkien kuuluisa nöyryys ei ollut oman syntisyytensä myöntämistä; se oli tottelemista, pyrkimystä täydelliseen tottelemiseen, oman tahtonsa hylkäämistä ja viime kädessä oman tahdon pitämistä pahana. Uskonnollinen johtaja, pastori, siis paimen, ohjaa kädestä pitäen ja opastaa pelastukseen. Kommunistinen puolue ohjasi kaikessa ateistisuudessaan pelastukseen. Siinä oli siis tiettyjä pastoraalisia piirteitä. Solženitsyn ja muut toisinajattelijat sanoivat: ”Emme halua sitä pelastusta.”

Jokatapauksessa on mielenkiintoista kiinnittää huomiota muuhunkin kuin propagandaan tai aivopesuun. Puolue vaikuttaa myös luomalla tietynlaisen tilanteen ja riippuvuussuhteen. Yksittäiset ihmiset, jotka vaikuttavat meihin ja jotka ohjaavat meitä, eivät vain manipuloi meitä tai syötä kukkua. He kiinnittävät meidät itseensä. Olemme heille velkaa. Joku seuraa askeleitamme niin kuin tehdään Stingin laulussa, joka on väärinymmärretty rakkauslauluksi.

Synnytetty tilanne tai riippuvuussuhde vaikuttaa mieleen. Vilkuilemme olan yli. Alamme kontrolloida itseämme, emme enää sano mitä ajattelemme, emme liiku kaikkialla missä haluaisimme, emme tapaa ihmisiä joita haluaisimme.

Erityisen sietämätöntä tämä kaikki on, jos tilanne muuttuu pysyväksi asiantilaksi. Kauhistuttavaa ovat jähmettyneet muodot ja oma jähmettyminen. Kun tilanne muuttuu pysyväksi asiantilaksi, se muuttuu helposti myös itsestään selväksi. Emme enää osaa ajatella, että tilannetta voi muuttaa.

Jos ollaan tarkkoja, huomaamme, että monta kertaa pastori tai puolue koko ajan toistaa jotain, jotta se tekisi asiasta itsestään selvän. Se on vallan väärinkäyttäjän strategia. Täytyykö esimerkin välttämättä olla totalitaarisesta yhteiskunnasta?

”Kaikki pysyy, tämä on välttämätöntä”, he sanovat. Silti kaikki eivät usko näitä totuuksia. Solženitsyn kirjoitti Kremliin: ”Älkää eläkö valheessa.”

On naiivia tai ainakin yksinkertaistavaa ajatella, että puoluejohtajat olisivat vieraantuneet todellisuudesta. He olivat todellisuus ja sen luojat. Epätodellisuus oli todellisuutta. Ainakin näin voi lukea Andrei Bitovin mestariteosta Puškinin talo (1978), jossa hän kuvaa Neuvostoliittoa 1960-luvulla. Epätodellisuus on todellisuutta. Ihmiset eivät elä, koska he elävät valmiissa maailmassa. Kaikki muodot ovat jähmettyneitä.
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kun en kirjoita...

(Andrei Bitov)

Andrei Bitov, Puškinin talon (1978) kirjoittaja, näki jo nuorena, että kirjoittamattomuus on osa luovaa prosessia. En tiedä, voinko uskoa tätä. Mutta tästä teen itselleni näkökulman, sillä tiedän, että näkökulman muuttuminen muuttaa kaiken. Minkään ulkoisen ei tarvitse muuttua, mutta kaikki muuttuu, koko olemassaolon merkitys on äkkiä toinen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila