Puolue, pastori ja sielu

(Aleksandr Solženitsyn)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 6.2. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Unkarin tie

Aleksandr Solženitsyn (1918-2008) kirjoitti kirjeen Kremliin, jossa ilmaisi varmuutensa siitä, että puolueen johto ei itsekään usko Pravdan liturgisiin vuodatuksiin. Historioitsija Erkki Vettenniemi kuitenkin sanoo teoksessaan Solženitsyn – Elämä ja eetos (2015), että kirjailija erehtyi. Myöhemmin avautuneet arkistot osoittavat, että politbyroo (poliittinen toimikunta, leniniläisten kommunististen puolueiden korkein toimeenpaneva elin) käytti samaa kieltä, samaa jargonia keskinäisessä yhteydenpidossaan. Vettenniemi mainitsee esimerkkinä Yuri Andropovin (1914-1984), joka ilmeisesti todella uskoi, että Andrei Saharov (1921-1989) oli mielisairas ja ylisti Neuvostoliiton ”demokraattisia muutoksia”.

Vastaavanlaisia todisteita natsien uskosta omaan propagandaansa on helppo löytää. Mielenkiintoista ei kuitenkaan ole näiden puolueihmisten harhaisuus, heidän harras uskonsa, vaan se, miten puolue toimii ja ohjaa ihmisen mieltä.

Joskus puolue sulkee yksilön kokonaan sisäänsä ja hyökkää kaikkea yksilöllisyyttä vastaan tuomiten sen ”egoismina” tai ”solidaarisuuden puutteena”. Se voi olla organisaatio, joka määrittelee uskollisuuden kriteerit. Näin ei ole vain äärimmäisissä tapauksissa. Pierre Bourdieu, joka analysoi puolueita, niiden toimintaa, piti mielessään kommunistisen puolueen. Hän sanoi puolueen kaikkein konservatiivisimpien jäsenten olevan niitä, jotka ovat siitä kaikkein eniten riippuvaisia. Mielenkiintoisesti hän käyttää tässä uskonnollista kieltä, vertaa riippuvaisia puolueihmisiä oblaatteihin. Oblaatit olivat köyhien lapsia, jotka jätettiin luostariin. He olivat kaikkein uskollisimpia; he antoivat kaiken kirkolle, koska se oli antanut kaiken heille.

Bourdieau on oikeassa, kun väittää uskonnollisen analogian toimivan. Kristittyjen munkkien kuuluisa nöyryys ei ollut oman syntisyytensä myöntämistä; se oli tottelemista, pyrkimystä täydelliseen tottelemiseen, oman tahtonsa hylkäämistä ja viime kädessä oman tahdon pitämistä pahana. Uskonnollinen johtaja, pastori, siis paimen, ohjaa kädestä pitäen ja opastaa pelastukseen. Kommunistinen puolue ohjasi kaikessa ateistisuudessaan pelastukseen. Siinä oli siis tiettyjä pastoraalisia piirteitä. Solženitsyn ja muut toisinajattelijat sanoivat: ”Emme halua sitä pelastusta.”

Jokatapauksessa on mielenkiintoista kiinnittää huomiota muuhunkin kuin propagandaan tai aivopesuun. Puolue vaikuttaa myös luomalla tietynlaisen tilanteen ja riippuvuussuhteen. Yksittäiset ihmiset, jotka vaikuttavat meihin ja jotka ohjaavat meitä, eivät vain manipuloi meitä tai syötä kukkua. He kiinnittävät meidät itseensä. Olemme heille velkaa. Joku seuraa askeleitamme niin kuin tehdään Stingin laulussa, joka on väärinymmärretty rakkauslauluksi.

Synnytetty tilanne tai riippuvuussuhde vaikuttaa mieleen. Vilkuilemme olan yli. Alamme kontrolloida itseämme, emme enää sano mitä ajattelemme, emme liiku kaikkialla missä haluaisimme, emme tapaa ihmisiä joita haluaisimme.

Erityisen sietämätöntä tämä kaikki on, jos tilanne muuttuu pysyväksi asiantilaksi. Kauhistuttavaa ovat jähmettyneet muodot ja oma jähmettyminen. Kun tilanne muuttuu pysyväksi asiantilaksi, se muuttuu helposti myös itsestään selväksi. Emme enää osaa ajatella, että tilannetta voi muuttaa.

Jos ollaan tarkkoja, huomaamme, että monta kertaa pastori tai puolue koko ajan toistaa jotain, jotta se tekisi asiasta itsestään selvän. Se on vallan väärinkäyttäjän strategia. Täytyykö esimerkin välttämättä olla totalitaarisesta yhteiskunnasta?

”Kaikki pysyy, tämä on välttämätöntä”, he sanovat. Silti kaikki eivät usko näitä totuuksia. Solženitsyn kirjoitti Kremliin: ”Älkää eläkö valheessa.”

On naiivia tai ainakin yksinkertaistavaa ajatella, että puoluejohtajat olisivat vieraantuneet todellisuudesta. He olivat todellisuus ja sen luojat. Epätodellisuus oli todellisuutta. Ainakin näin voi lukea Andrei Bitovin mestariteosta Puškinin talo (1978), jossa hän kuvaa Neuvostoliittoa 1960-luvulla. Epätodellisuus on todellisuutta. Ihmiset eivät elä, koska he elävät valmiissa maailmassa. Kaikki muodot ovat jähmettyneitä.
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Marx ja marxilaisuus (Liite aiheeseen Tyhjäksitekemisen taito)

(Karl Marx)


Aina kun olen lukenut Karl Marxin tekstejä – 20 vuotta sitten ja nyt – olen ollut vakuuttunut hänen ajattelunsa syvällisyydestä. Hänen tekstinsä on konkreettiseen tarttuvaa, näkemyksellistä ja uusi näkökulmia avaavaa. Marx oli epäilevien tarinoiden kertoja. Hän ei kertonut tapahtumia Napoleonin tai Aleksanteri Suuren, vaan alakerran, massojen, ihmisten näkökulmasta. Näin Marx oli todellinen uudistaja ajattelussaan.

Päinvastoin kuin monet marxilaiset Marx ei ajatellut, että kommunismi olisi ideaali, jonka mukaan todellisuutta pitäisi ohjailla tai asioiden tila, joka pitäisi rakentaa. Hänelle kommunismi oli todellinen liike, joka tekee tyhjäksi nykyisen asioiden tilan.

Nykyisetkin ekonomit ja sosiologit käyttävät hänen käsitteitään. Olisin silti taipuivainen sanomaan, että nimenomaan hänen ajattelunsa ekonomisuus, sitoutuminen taloudellisiin asioihin, kavensi hänen mahdollisuuksiaan nähdä sietämättömiä asioita kapitalismissa. Työ saa Marxin ajattelussa samantapaisen merkityksen kuin Hegelillä: se on ihmisen olemus. Minun radikaalini puoleni sanoo, että kaikesta olemuksesta on päästävä eroon.

Tärkeä marxilainen (ei Marxin luoma) termi on vieraantuminen. Perusteesi oli, että työntekijä vieraantuu, koska tulee järjestelmän välineeksi, rattaaksi ja siten esineellistyy. Idean taustalla on voimakas näkemys siitä, että ihmisen luonto ja olemus on työ. Jos häneltä estetään mahdollisuus valvoa tuotantoprosessia, työvälineitä ja työn lopputulosta, häneltä riistetään hänen luontonsa, inhimillinen olemuksensa.

Marx oli vakuuttunut, että sosialistinen vallankumous kumoaa yksityisomistuksen ja sitä kautta vieraantuminen lakkaa. Kun hän puhuu työntekijän vieraantumisesta, hän ei tajua, ettei vieraantuminen (surullisuus, onnettomuus) johdu pelkästään työn kuulumisesta muille, pääoman haltijoille. Vieraantuneisuus, surullisuus, johtuu myös siitä, ettemme kykene sijoittamaan itseämme kosmiseen yhteyteen, näkemään tehdyn merkitystä ja mieltä. Jos teemme itsellemme taloa, voimme silti olla surullisia. Vieraantumista aiheuttaa myös se, että meidät redusoidaan, pelkistetään, työksi. Tämä pelkistys on osa aikamme köyhyyttä.

Vieraantumisen käsite voisi toimia silti eräänlaisena koetinkivenä, jos haluamme tutkia, oliko Neuvostoliitto marxilainen yhteiskunta. Neuvostoliitto ei onnistunut vähentämään vieraantumista työssä. Voisi siis sanoa, että marxilaisuudella oli vähän tekemistä Neuvostoliiton kanssa. Virallinen ideologia – kommunismi ja marxilaisuus-leninismi – ei suinkaan ollut turha väline, mutta vain osatekijä totalitaarisen yhteiskunnan rakentamisessa. Yhteiskuntia ei rakenneta pelkkien ideologioiden varaan. Tarvitaan byrokratia, salainen poliisi, armeija, puoluekoneisto jne.

Mitä on marxilaisuus? Tuskin siitäkään voi puhua yksikkömuodossa. On marxilaisuuksia. Ennen ja nyt ovat ajattelijat käyttäneet Marxin luomia työkaluja, toiset mielenkiintoisesti ja toiset huvittavasti. Jos tähtäimessä on kapitalismin kritiikki, kysymys on, riittävätkö työkalut. Marx ei voinut edes kuvitella nykyisiä globaaleja markkinoita, suunniteltua vanhentumista (planned obsolescence), nykyistä pankki- ja rahajärjestelmää ym.

Kommunismin epäonnistuminen Neuvostoliitossa ei todista mitään Marxin ajattelua vastaan. Neuvostoliiton yksi taustalla vaikuttavia ”ajattelijoita” oli Henry Ford, sillä Stalin halusi tehdä koko yhteiskunnasta samanlaisen kuin Fordin tehtaat. Neuvostoliiton kaatuminen kertoo meille monia asioita, myös siis mahdottomuudesta tehdä maasta tehdasta.

Stalin ei ajatellut Fordia seuratessaan muuta kuin tehokkuutta, rationaalisuutta, kellontarkkuutta. Joskus kapitalismin vaaroista ovat varoittaneet – varomattomasti – sellaiset kuin Mr. Ford, joka sanoi: ”On vain hyvä etteivät ihmiset ymmärrä vallalla olevaa pankki- ja rahajärjestelmää, sillä jos he sen ymmärtäisivät, maassamme olisi vallankumous ennen huomisaamua.”

Mitä meidän pitäisi tehdä tekemättömäksi tässä meidän maailmassamme? Ainakin uskomus, että ihminen on työ. Silloin emme puhuisi enää pelkästä taloudesta niin kuin kapitalismissa tai kommunismissa. Kysyisimme, mitä voimme olla, mitä itsestämme tehdä. Poliittinen ongelma ei ole pelkästään talous, vaan myös muiden kuin taloudellisten mahdollisuuksien olemassaolo tai niiden puute.

Olen radikaalimpi kuin Marx, veisin kyseenalaistamisen pidemmälle. Olen myös vaatimattompi, vähemmän utopistinen. Ohjelmat ja opit ovat vaarallisia. En odota luokatonta yhteiskuntaa, jossa kukaan ei olisi vieraantunut. Tahdon silti tuoda esiin ja vahvistaa sellaisia kamppailuja, joissa käytäntöjä muutetaan.

”En ole marxilainen”, Marx sanoi. Hieno lause, kun sen sanoo Marx itse. Muiden suusta se on aika tylsä huomautus ja irtisanoutuminen jostakin, jota emme todellisuudessa tunne.