Itsepetos

 

Filosofiakahvilan aihe 17.10./18.10./19.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Pyhä Augustinus (Aurelius Augustinus, 384-430, syntyi Thagastessa, joka on nykyistä Algeriaa) totesi, että kysymykseen mahdollisesta itsepetoksesta voi vastata: “Jos petän itseäni, olen olemassa.” Augustinus oli epäilemättä Descartesin tärkeä edeltäjä. Hän ei silti halunnut pettää eikä pettää itseään. Siihen hän tarvitsi totuutta ja hän rakasti totuutta. Ainakin niin hän uskoi. Totuus ei ollut hänelle vain  enemmän tai vähemmän oikea käsitys todellisuudesta; se oli moraalinen tila, moraalisuuden ehto.

Augustinuksen käsitys on vaikuttanut paljon länsimaisessa ajattelussa, myös silloin kun totuuteen pyrkijä on kuvitellut, ettei asialla ole tekemistä moraalin kanssa. Augustinus on ollut tärkeä myös filosofeille, esimerkiksi ja erityisesti Heideggerille.

Mistä Augustinus halusi tietää totuuden? Itsestään ja Jumalasta. Itsensä tunteminen oli hänen mukaansa vaikeaa; itseän ei tunne kokonaan. Siksi itsepetoksen teema luikertelee hänen ajatteluunsa. Tie Jumalan tuntemiseen alkoi hänelle ihmisen tuntemisesta. Augustinus oli kirkkoisä, mutta myös antropologian isä.

Asiaa voi lähestyä moraalisesti ja sitä voi lähestyä historiallisesti – Augustinus on tärkeä ja mielenkiintoinen tapaus totuuden historiassa. Minulla ei ole moralistin eikä historioitsijan lahjoja. Joudun kiinnittämään huomiota vain siihen tosiseikkaan, että totuus ja moraali ovat tässä sidoksissa toisiinsa.

Vaikka Augustinus oli Descartesin edeltäjä, seuraajan metodinen ajattelu päätyi tieto-opilliseen murrokseen, jossa tietoon pääse pelkästään metodin ja vain metodin avulla. Totuuteen pääsy ei ollut enää eettinen kysymys. Olen kuitenkin todennut, että välirikko ei ole täydellinen. Jopa tieteelliseen tietoon pyrkivä joutuu harjoittamaan itseään, ainakin jos uskomme Gaston Bachelardia, joka oli merkittävä epistemologi ja tieteenhistorioitsija. Hän puhui epistelemologisen esteestä (obstacle épistémologique). Tieteellisen hengen täytyy voittaa este itsessään. Se on pyrkimys säilyttää valmis ajatus, halu vastauksiin ja kysymysten vierastaminen. On hävitettävä vakaumukset ja totutut tavat. Bachelard  sanoi tätä kritiikin harjoittamista itselleen nauramiseksi.

Se ei välttämättä merkitse, ettei enää luota itseensä. Itseensä luottaminen voi merkitä epäilyä, joka kohdistuu valmiisiin selityksiin, vakiintuneisiin vastauksiin. Itselle nauraminen  ja taistelu epistemologisia esteitä vastaan voidaan nähdä yhdenlaisena kamppailuna itsepetosta vastaan.

Bachelardin näkemykset tuovat esiin mahdollisuuden, että itsepetos ei ole vain aktiivista itselleen valehtelemista. Se voi joskus olla laiskuutta, annetun hyväksymistä, sitä ettei kysy, epäile. Itsepetos voi olla sitä, että annetun annetaan olla annettua, itsestään selvää. Lääke voi olla itselleen nauraminen ja ihmettely.

Esimerkki. Aivotutkija ei ole pitkään aikaan käynyt tanssitunneilla. Kun hän menee sinne, hän satuttaa itsensä ja toteaa, että hän kuva itsestään oli illuusiota; hän ei pysty enää samaan. Minä kyllä tiesin kokeilemattakin jo kauan aikaa sitten, etten voi tehdä lentokuperkeikkaa, jonka hallitsin lapsena, mutta tapaus todistaa siitä, että voimme pettää itseämme ilman aktiivista valehtelemista. Se osoittaa myös, ettei aihetta tarvitse jättää moralistien käsiin.

 

P.S. René Descartes halusi varmuutta. Hän pelkäsi, että itse pettää itseään, synnyttää illuusion. Hän epäili, että havainnon kautta ei saa varmaa tietoa, koska oletti pahansuovan ja pettävän demonin tuottavan meille sellaisia havaintoja, joka antaa väärän kuvan todellisuudesta. On selvää, että tämä ns. kartesiolainen demoni on sukua varhaiskiristittyjen demoneille, jotka olivat koko ajan pettämässä meitä, luomassa uskoa että pahat asiat ovat hyviä jne. Petoksen ja itsepetoksen teemat ovat siis kummitelleet filosofiassa ja ne liittyvät esim. illuusiota koskeviin pohdiskeluihin. Filosofia ei ole ajattelua tyhjiössä, irrallaan muusta maailmasta. Kristinuskon demonit ovat uineet sen sisään...

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Valheessa eläminen, totuudessa eläminen

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 20.11. ja Fuengirolassa 21.11. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Paikka 20.11. poikkeuksellisesti Restaurante Carmen, Paseo Maritimo Poniente (Playa Tropical) eli rantakadulla, länsipäässä

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Václav Havel (1936-2011),  Jan Patočkan oppilas, yksi Peruskirja 77 – julistuksen allekirjoittaja, kirjoitti lokakuussa 1978 esseen, joka tunnetaan nimellä länsimaissa nimellä The Power of the Powerless. Havelilla on tekstissä kuuluisaksi tullut esimerkki vihanneskauppiaasta. Kauppias kiinnittää liikkeeseensä valtiollista sanomaa julistavan tekstin: ”Kaikki maailman työläiset, yhdistykää.” Havel käyttää tätä esimerkkiä valaisemaan totalitaarisen yhteiskunnan ja yksilön välistä suhdetta. Kauppiaan ei tarvitse uskoa sanomaan, valheeseen; hän elää valheessa. (Ei ole epäilystäkään siitä, että Havelin yksi inspiraation lähde oli Aleksandr Solženitsyn, joka kirjoitti manifestin valheessa elämistä vastaan).

Havel asetti itselleen tehtävän: totuudessa elämisen. Se oli hänelle ainoa mahdollinen vastarinnan muoto. Idea oli yksinkertainen ja haastava. Havel kehotti elämään jokapäiväistä elämää niin kuin totalitaarinen yhteiskunta ei olisi olemssa – elää näin siinä määrin kuin se oli mahdollista. Havelin essee ja sen ideat vaikuttivat voimallisesti muun muassa Puolassa – ei vain solidaarisuusliikkeessä, vaan myös ihmisten arjessa. Länsimainen toimittaja kertoo, miten vieraili Puolassa 1979 ja majoittui ystäviensä luona. Hänen olisi pitänyt käydä ilmoittautumassa poliisille, mutta isäntäväki sanoi: ”Me emme tee niin, koska emme usko, että poliisilla on oikeus tietää, keitä asunnossamme on.”

Havelin ideassa ja hänen levittämässään vastarinnan muodossa on monia mielenkiintoisia puolia. 1) Siinä on mukana ajatus, että se mitä pidetään totuutena, virallinen totuus, on joskus valhe. 2) Totuus, todellisempi totuus, ei ole jotakin kätkössä olevaa, mahdotonta nähdä; sitä ei vain tahdota nähdä. 3) Systeemiä tukevan ihmisen ei tarvitse olla sokea. Tärkeää on, että hän tottelee, elää niin kuin uskoisi. 4) Vastarinnan tekijän on tehtävä toisin, elettävä totuudessa ja se merkitsee paradoksaalisesti sitä, että elää niin kuin systeemiä ei olisi olemassakaan (ainakin siinä määrin kuin se on mahdollista).

Olennaista ja huomionarvoista Havelin vastarinnassa on myös se, että se ei tähtää vain käsitysten muuttamiseen, uskomusten vaihtumiseen. Varmat käsityksemme, itsestään selvänä pidetyt väitteet meissä ruumiillistuvat tavassa elää. Kun kriittinen, kyseenalaistava ajatelu muuttaa näitä käsityksiä, me emme muuta vain ideoita ja uskomuksia, vaan elämäntapaamme, tapaamme kokea maailma.

Kun ottaa esimerkiksi ns. totalitaarisen yhteiskunnan ja siihen liittyvän ongelman, on oltava varovainen. Tässä on suuren ylimielisyyden vaara. Emme välttämättä huomaa, että ns. vapaassa maailmassa tehdään usein samalla tavalla ja eletään yhtä aktiivisesti valheessa. Ja keskisormeakin näytetään vain taskussa.

Missä tahansa joku harjoittaa kritiikkiä tai sanoo epämukavan totuuden, hän ylittää jonkin rajan. Hän elää vaarallisesti. Voi joutua esim. vankilaan niin kuin Havel tai Pussy Riotin edustajat. Voi saada potkut. Tai tulee haukutuksi ja mitätöidyksi.

Mutta mikä on se totuus, jossa Havelin vastarinnan tekijä elää? Varovainen tulkintani, ehdotuksen kaltainen huomautukseni on seuraavanlainen. Siinä on mukana havainto ja kuvaus tilanteesta, jossa ihmiset elävät ja systeemistä, jota ihmiset itsekin ruokkivat – systeemistä, joka on petosta ja itsepetosta. Lisäksi tässä totuudessa on mukana huomio siitä, ettei ihmisten vapautta voi kokonaan riistää ihmisen vapautta, ei edes totalitaarisessa järjestelmässä. Ihminen on vapaampi kuin uskookaan tai haluaa tietää. Siksi imperatiivi (”elä totuudessa”) voidaan muotoilla myös näin (ja näin se silloin tällöin, jopa Punaisella torilla, muotoillaan): ”Näytä vapautesi.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila