Kysyminen, eläminen...

(Salvador Dalí, 1925)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 30.1.. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Suomi 200v ja muuta tulevaisuusvisiointia

Joku kysyy: ”Miten voisi elää?” Tätä ei ole pakko ymmärtää kysymyksenä. Jotkut kysymyksiksi muotoillut lauseet eivät ole kysymyksiä, vaan huudahduksia tai valituksia. Tämä tarkoittaisi: ”En jaksa enää elää.”

Mutta entä jos se todella olisi kysymys? Se merkitsisi sitä, että kysyjä tuo eteensä mahdollisuuden, että voisi elää toisin. Ehkä hänestä on tulossa filosofi – ei vain filosofian harrastaja tai ammattilainen, vaan joku, joka elää filosofisesti. Hänestä olisi tulossa joku, joka elää kysymyksen kanssa (käyttääkseni Rilken ilmaisua).

Millaisia vaikutuksia tällaisella erehdyksellä, mahdollisuuksien avaamisella, on? Tuleeko ihminen hulluksi? Kysyminen voi olla vaarallista, epäilemättä.  Ainakin yksi seuraus tällaisella päättömyydellä on: Kysyjä kysyy todella. Joskus kysymykseksi muotoiltu lause todella on kysymys (ei huudahdus, ei valitus) esimerkiksi silloin, kun filosofi esittää artikkelissaan kysymyksen. Se ei silti ole välttämättä todellista kysymistä, sillä filosofilla voi olla vastaus valmiina. Se voi olla retorinen kysymys. Jokatapauksessa hän yrittää löytää vastauksen, ratkaista ongelman. Tilanne on hyvin erilainen kuin silloin, kun kysyjä avaa eteensä mahdollisuuden, avaa oven tai ikkunan, josta näkyy (tai on näkymättä) toinen elämä.

Eläminen kysymyksen kanssa, eläminen ikkunan edessä, hulluksi tuleminen merkitsee sitä, että ihminen on päätöksen edessä. Hänen on päätettävä, sulkeeko ikkunan, katsooko siitä, kiipeääkö siitä ulos.

Filosofia – vaikkei olisi suoraan yhteiskunnallista tai poliittista – nostaa joskus esiin ongelmia, joita varten ei aina ole olemassa mitään valmista ratkaisua, ohjelmaa tai suunnitelmaa. Tuntuu kuin nämä ongelmat anoisivat tai kutsuisivat ihmisiä, ryhmiä, jotka eivät ole vielä määrittyneet tai määritelleet itseään, organisoituneet. Nämä ongelmat vaativat päätöstä, mutta sellaista, jota ei ole vielä tehty: sitä ei ole tehty etukäteen. Eikä päättäjiäkään ole valmiina.

Ihminen – sanoja ja tekijä – on päätös ja sitouminen päätökseensä. Ei vain hetkittäin ja hetkellisesti, vaan koko ajan prosessina, jatkuvana tapahtumana. Päättämättömyys on eräänlaista epäolemassaoloa: ihminen ei elä. Tästä näkökulmasta katsottuna kysymys elämisestä toisin, mahdollisuuden avaaminen, merkitsee elämisen ehtoa. Kysymys on yllyke, sytytyslanka ja dynamiitti.

Jos kysymys pakottaa päättämään, pistää päätöksen eteen, joudumme kysymään, mitä on päättäminen. Tai ainakin kysymään, mitä merkitsee päättäminen. Onko päätös aina meidän oma? Miten se tehdään? Eikö sitä ohjaa valmiit arvot, muiden laatimat normit?

Kun Jean-Luc Nancy analysoi päättämisen ongelmaa tai olemusta (teoksessaan Vapauden kokemus), hän puhuu hyvin abstraktilla tasolla: Aito päättäminen tapahtuu sellaisen mahdollisuuden edessä, että voi tehdä ”kaiken” tai ”mitä tahansa”, mutta päättäjä valitsee olla tekemättä ”kaiken” tai ”mitä tahansa”. Nancy ennakoi vastalauseen: ”Eihän tässä ole mitään sisältöä eikä normeja.” Filosofin mukaan ei ole koskaan ollutkaan, sillä päätös on tyhjä etiikasta; sisällöt ja normit ovat jotain, joista pitää päättää. Meidän täytyy päättää laista, poikkeuksista, tapauksista jne. Mutta itse päätöstä varten ei ole lakia tai poikkeusta.

Koska kysymys kysymisestä kytkeytyy päättämisen ongelmaan, esiin tulee tietty vaara, joka ei ole pelkästään valmis vastaus, valmis ohjelma. Kun perustavaan kyselyyn, suuriin kysymyksiin jumalasta tai järjestä annetaan vastauksia, nämä vastaukset muuttuvat ”uudeksi luonnoksi”, joksikin annetuksi. Tätä vastaan on kaksi toimivaa taktiikkaa. Ensimmäinen on kyseenalaistaminen. Siksi George Bataille kirjoitti: ”Ihmisen autonomia – hänen suvereenisuutensa – on sidoksissa siihen tosiasiaan, että ihminen on kysymys ilman vastausta.” Toinen taktiikka on kysymyksen hylkääminen, pidättäytyminen kysymystä jumalasta tai järjestä tai vastaavista asioista. Sillä tottakai lopulta on kysyttävä myös, onko tämä tai tuo hyvä kysymys. Mutta kysymys ei ole hyvä vain siksi, että siihen on löydettävissä vastaus. Sen hedelmällisyys mitataan toisella tavalla.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Yllätys, minuus ja teot

(Jean Luc-Nancy)
Filosofiakahvila jatkuu Fuengirolassa 7.4 ja 9.4. ja Torre del Marissa 8.4. Eli on myös (ainakin aluksi) torstainakin.

Yllätys on aina mahdollinen. Jos menneisyys määrittelisi nykyisyyden, nykyisyys määrittelisi tulevaisuuden. Todellisuus ei ole annettua, mikään ei ole välttämätöntä. Historia ei näytä miten me tulimme tähän; se näyttää miten erilaista oli. Historian avulla voimme nähdä etäisyyden, nähdä kaiken kuolleen, johon meillä on kuitenkin joku yhteys; tämä yhteys ei kuitenkaan ole determinoiva, meitä määrittelevä. Ihmisten teot tuovat maailmaan yllätyksen, sillä teot ovat luovia, ja luomuksena maailma on yllätyksellinen, ei kokonaan, alusta loppuun määritelty.

Jos tämä kuva yllätyksen yhteydestä luovuuteen ja ihmisen tekoihin on oikeansuuntainen, voimme sanoa jotain mielenkiintoista ihmisen ”minuudesta” tai ”itsestä”. Ihminen ei ole biologian tai oman elämäkertansa määräämä, ohjelmoitu. Hän pystyy tekemään muutakin kuin mihin hänet on ohjelmoitu; hän kykenee toimintaan, tekoon, ei vain reaktioon. Hän kykenee yllätykseen, yllättämään itsensä.

Tämä kaikki synnyttää ajattelulle vaikeuden. Kun ajattelu ei siirrä itseään mihinkään ideoiden maailmaan tai abstraktioiden maailmaan, vaan tarttuu tapahtumaan, tavoittamaan tapahtuman tapahtumallisuuden, se merkitsee yllätyksellisyyden tavoittamista. Ajattelun tehtävä on silloin yllätyksellisyys, mutta se on niin usein taipuvainen tekemästä tapahtumasta kategorian tai abstrahoimaan konkreettisesta jotain vähentäen tapahtumasta sen tapahtumallisuuden, sen yllätyksen.

Esimerkiksi jos joku yhtäkkiä tanssii kadulla, se yllättää meidät. Tapahtuman tapahtumallisuus, yllätyksellisyys, ilmaisee itsensä meissä kysymyksenä. Meidän kysymyksemme ovat vastaus johonkin tapahtumaan. Taipumuksemme on hävittää tapahtuman tapahtumaluonne kysymällä: ”Mitä tämä on?”

Jos päättelemme tai arvaamme esimerkiksi, että kyseessä on joku facebookin kautta tehty haaste tanssitaiteilijoille, suhtaudumme asiaan tietyllä tavalla. Jos ajattelemme, että tanssija on menettänyt mielenterveytensä, suhtaudumme toisella tavalla. Kummassakin tapauksessa olemme kategorisoineet tanssijan, selittäneet tapahtuman pois, tehneet siitä asian. Kun onnistumme selittämään, poistamme yllätyksen; me normalisoimme yllätyksellisen tapahtuman. Suurimmaksi osaksi kaipaamme selityksiä tästä syystä: pelkäämme yllätystä.

Ajattelun tehtävä on yllätyksellisyys. Silloin kysymys, joka pitää esittää on se, jonka esitti Jean-Luc Nancy: ”Miten pysyä tapahtumassa?” Vastaukset, joita tässä vaiheessa voi antaa, ovat luonnosmaisia. On syytä yrittää välttää kategorioita, luokituksia. On yritettävä tehdä käytetyistä käsitteistä pehmeitä, vähemmän ehdottomia. Käsitteet voivat olla ehdottomia, kun niiden määritelmät ja käyttö on muuttunut ongelmattomaksi, itsestään selväksi. Kolmas ehdotukseni on tämä: Olisi kehitettävä asennetta, joka toivottaa tervetulleeksi yllätyksen.

Nykyaikaisessa maailmassa yritetään tuottaa kuvaa kaaoksesta ja epävarmuudesta. Yleensä meille myydään jotain, jotta maksaisimme jotain. Me maksamme tästä hinnan: hyväksymme kaikki turvallisuustoimet ja hyväksymme loputtoman ennakoinnin, kalkyloinnin ja ohjelmoinnin. Meille siis sanotaan, että jos näin ja noin, niin siitä seuraa sitä ja tätä. Tämä on poliittisen vakuuttamisen peruskeino nykyisin. Kukaan ei tarkasta premissejä eikä kukaan pysty tarkistamaan kaikkia tietoja, joita kalkyloinnissa, ennakoinnissa käytetään.

Myyntityö, vakuuttaminen, pyrkii tekemään asenteestamme lannistuvaa. Kaikki yllätys on pelottavaa. Luovumme luovuudesta. Näemme asiat välttämättöminä. Ajattelu ja asenne, joka pysyisi tapahtumassa – käyttääkseni Nancyn ilmaisua – on yritystä ravistella itseämme, jotta voisimme yllättää itsemme.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Aloittaminen

(Sandro Botticelli: Dante Alighieri)

On mielenkiintoista aloittaa asioita, tehdä jotain uutta. Muulla tavalla ei opi. Kyky tehdä aloite on kykyä elvyttää, ruokkia elämää, karkottaa kuolema. Aloitteen tekeminen, jonkin aloittaminen: se on uudelleensyntymistä.

Mitä merkitsee olla vapaa? Jean-Luc Nancy  kirjoittaa: ”Kukaan ei ala olemaan vapaa, vapaus on alku, ja se on alku loputtomasti.” Vapaus on pysymistä liikkeessä, aloittamista, siis luovuutta. On kuin kaikki olisi välttämätöntä, on kuin kaikki ympärillämme olisi tuttua, jo tiedettyä. Mutta jokin meissä yllättää meidät, joku tekee aloitteen, käynnistää jotain, ja maailmaan ilmaantuu eleitä, tekoja, tapahtumia. Olemme aloittaneet.

Mitä seuraavaksi tapahtuu? Emme tiedä. Kun aloitamme, emme tiedä mihin päädymme; olemme rikkoneet tavanomaisen kulun, irtaantuneet tutusta, irtaantuneet itsestämme, lähteneet vaeltamaan. Näin synnytämme merkityksiä. Tunnemme taas, että elämä voi olla merkityksellistä. Kestämme vaivat, koska emme tiedä, mihin voimme päätyä.

Päädymme johonkin, tulemme päätepisteeseen. Mutta voi aloittaa alusta, alkaa uudelleen. Ainakin siihen saakka kunnes kuolemme. Aloittamista ei voi päättää, sitä ei voi lopettaa, jos elämme.

En opeta mitään. Minulla ei ole oppia eikä teoriaa, joita opettaa. On vain aloitteita. Niiden tarkoitus on käynnistää jotain. En kirjoita alaviitteitä Platonin enkä kenenkään muunkaan teoksiin; kirjoitan alkuja, johdantoja teksteihin, joita ei ole olemassa. Ehkä ne ovat ikuisesti kirjoittamattomia teoksia, hiljaisuutta johon päädymme. Ehkä aloitteet synnyttävät vain hiljaisia hymyjä. Kuka haluaakaan enää valtavia muistomerkkejä ja palatseja? Miten paljon kauniimpia ovatkaan katoavat eleet, niin kuin tanssi näyttämöllä, hetken kadottua kadoksissa ilmestyäkseen uudestaan uutena, uudelleensyntyneenä!

Kun aloin nämä aloitukset, kun ryhdyin tekemään näitä alustuksia, päätin vain, että kyse on muustakin kuin hengissäselviämisestä; on pysyttävä elävänä. Ajattelen, jotta ajatukseni muuttuisi, ei pysyisi samana. En näytä mitään. Yritän nähdä. Ajattelen nähdäkseni, että voin muuttua. Näin suuntaan katseeni. Mitä hyötyä siitä on muille? Johdannot, alustukset eivät todista mitään, näytä toteen. Ne ovat merkintöjä kokemuksista ja harjoituksista, joiden tavoite on ajatuksen muuttuminen, elämän tekeminen eläväksi. Niiden hyöty voi olla vain siinä, että ne käynnistävät keskustelun, aloittavat yhteisen vaeltamisen, jota keskustelemiseksi sanotaan.  

Kunhan syntyy liikettä! Muulla ei ole väliä! Salaisuus ja syvin totuus, jonka voi paljastaa on, että on vain liikettä; ei ole olemuksia, pysyviä identiteettejä. Itsensä tunteminen, jonkinlainen itseymmärrys, joka ihmisen lähtökohdaksi tulee on tämä: Joka päivä aloitamme alusta, teemme itsemme uudestaan uusien sanojen kautta, niiden sisällä.

Tämä liike, aloittamisen ja käynnistymisen liike, on siirtymisen tila, matka, joka määrittää suhdettamme totuuteen. Totuus ei ole keksittävä asia, vaan voima – jotakin, jonka kautta elämme ja luomme itseämme. Emme tiedä mitä ihminen voi olla, jos aloitamme jotain, jos yhä elämme ja näemme, ettei oma itse ole jo annettua: oma itse täytyy luoda.

Prosessi, siis kulku ja eteneminen, on jatkuvaa. Me olemme koko ajan tilanteessa, jossa meidän täytyy aloittaa uudelleen. Kun joku – esimerkiksi Dante tai Roland Barthes – päättää aloittaa uuden elämän, tällä päätöksellä on paljon tekemistä iän kanssa. Dante oli 35-vuotias, elämän keskitiessä, kun Beatrice kuoli ja hän kirjoitti teoksensa Vita Nuova. Kun Barthes luonnosteli itselleen uutta elämän projektia, jolle antoi nimen Vita Nova, hän oli yli 60-vuotias; hän tunsi, ettei ollut aikaa kokeilla mitä tahansa, oli valittava. Tässä on mukana tunne, ettei elämää pitäisi haaskata.

Kun joku janoaa uutta elämää, uuden saamista elämään, häntä ei ohjaa välttämättä pyrintö kohti ennalta-asetettua, patsasmaiseksi muodostunutta ylevää ideaalia. Tavoite ei ole moraalinen täydellisyys ainakaan sanan tavanomaisessa merkityksessä. Uuden elämän janoajaa motivoi halu päästä esimerkiksi ilottomuudesta, kiukkuisuudesta tai väsymyksestä. Hän haluaa tehdä elämästä taas elettävän. Tieto ei tee elämää elettäväksi; se ei anna energiaa. On tehtävä valinta, valittava valinta niin kuin joku sanoi.

Kuka osaa syntyä uudestaan, aloittaa alusta? Se on välttämätöntä.

Missä on oikeudenmukaisuutta?

(Rafael: Oikeudenmukaisuuden jumalatar)

Oikeudenmukaisuutta on syytä ajatella ekonomisesti. En väitä, että se on ainoa tapa ajatella sitä, mutta ekonomisuuteen on monia syitä, muun muassa historiallisia syitä.

Vanha – jo Platonin aikainen – käsitys on, että reilua ja oikeudenmukaista on antaa ”kaikille heidän oma”. Sana, jota kreikkalaiset käyttivät sanasta ”oma” oli oikeion (samaa pohjaa kuin oikos, josta sana ekonomia tulee). Tämä ajattelu on aina läsnä, kun yritetään ajatella oikeudenmukaisuutta. Esimerkiksi Jean Luc Nancy puhuu siitä, että oikeudenmukaisuus ilmoittaa ja osoittaa, mitä pitää antaa takaisin tai luovuttaa.

Oikeudenmukaisuus on ”ekonomiaa”; se on taloudenhoitajan toimintaa. Siksi jo hyvin varhain sana oikeudenmukaisuus liitettiin perheen päähän, isään: alettiin puhua oikeudenmukaisesta isästä. Tämä ikivanha oikeudenmukaisuus on aina siis ollut ylempänä olleiden tekoja, heidän suhtautumistaan alempiin ja alaisiin, lapsiin ja naisiin.

Patriarkojen oikeus on historiallinen syy siihen, että monet ovat nähneet oikeuden naamiona, jonka takana on ahneus ja voimakkaan etu. Klassinen esimerkki on Platonin dialogi Gorgias. Siinä Kallikles-niminen poliitikko toteaa: Oikein on, että vahva hallitsee heikkoa, omistaa enemmän. (Vaikka Kallikles onkin ristiriidassa Sokrateen kanssa, Platon näyttää olevan osittain samaa mieltä Kallikleen kanssa Valtio-dialogissaan.) Valtio-dialogissa samantapaiselta kuulostavia näkemyksiä esittää sofisti Thrasymakhos sanoessaan oikeudenmukaisuuden olevan sama asia kuin vahvemman etu.

On olemassa toisenlainen - varjossa kulkenut - lähestymistapa, joka on yrittänyt ajatella oikeutta toisin, ei-hierarkisesta näkökulmasta, tasa-arvoisten synnyttämänä järjestelynä, sopimuksena. Nietzsche on esimerkki tästä. Monissa hänen teksteissään, muun muassa kirjoissa Inhimillistä, liian inhimillistä ja Moraalin alkuperä hän puhuu oikeudesta voimiltaan samanarvoisten keskinäisinä järjestelyinä, sopimisena. Tässäkin perinteessä on mukana ekonomia: on kyse sopimuksesta, joka koskee jakamista; kyse on vaihdosta.

Mikä on oikeudenmukaisuutta koskeva ekonominen kysymys? Yksi tapa puhua ekonomisesti oikeudenmukaisuudesta on puhua korvauksista tai kysyä, miten vauraus pitäisi jakaa. Toisaalta ekonominen kysymys koskee hintaa. Jos ja kun jokin käytäntö (palkkaus, työsopimukset, oikeuslaitoksen toiminta, sairaanhoito jne.) on muuttunut joillekin sietämättömäksi, se on siksi, että siitä maksetaan liian kova hinta. Sietämättömyys ei tarkoita, että jokin käytäntö rikkoo jotain luonnonlakia tai loukkaa meille automaattisesti langenneita oikeuksia; se merkitsee enemmän sitä, että ei haluta enää maksaa tätä maksettua hintaa.

Jos haluamme luoda olosuhteita uudenlaiselle oikeudenmukaisuudelle, emme voi luottaa instituutioihin, vaan on yritettävä nähdä, missä ihmiset lakkaavat maksamasta hintaa, jonka he ovat joutuneet maksamaan. Oikeus syntyy siellä, missä ihmiset eivät enää kiinnostu korvauksista ja rangaistuksista. He eivät tarvitse mitään filosofista teoriaa toimiakseen. Oikeudenmukaisuusteoriat ovat irvokkaita arvostellessaan sellaisia, jotka kieltäytyvät hyväksymästä asiantilaa eivätkä vetoa joihinkin normeihin. Kun jotkut kapinoivat, koska poliisi voi pidättää kenet tahansa ja kiduttaa heitä, he eivät tarvitse teoreettisia perusteita: he eivät vain enää siedä.

Kapina syntyy, kun joku ei halua maksaa enää määrättyä hintaa. Se mikä panee ajattelemaan, on tämä: nämä samat haastajat ovat usein valmiita maksamaan kovemman hinnan, maksamaan omalla elämällään. Heistä tulee ekonomisen järjen tavoittamattomia, mahdottomia ymmärrykselle. He näyttävät, ettei elämä ole elämisen arvoista, jos elämän hinta on orjuus.

Lopulta – näin näen – oikeuden, oikeudenmukaisuuden tunteen ja reiluuden idean on oltava muuta kuin mihin se nykyisinkin kiinnittyy: siinä ei ole kyse korvauksista eikä rangaistuksista, vaan inhottavan väkivallan lopettamisesta. Joskus oikeus voi olla muutakin kuin oikeuden jakamista; se voi olla, vihdoinkin, oikeuden tekemistä...

Mutta missä se olisi mahdollista? Millaiset olosuhteet ”oikeudenmukaisuus” vaatii? Kuka kieltäytyy maksamasta mitä tahansa hintaa? Tietyssä mielessä tämä kieltäytyjä on ”suvereeni”; hän on suvereeni siinä mielessä kuin George Bataille ymmärsi; ihminen, joka ei ole orja eikä alista olemassaoloaan ulkopuolisille tarkoituksille. Bataillen suvereeni ihminen on eräänlainen antiekonomi –vastakohta sille, joka ansaitsee nimen  homo economicus.

On siis historiallisia syitä ajatella oikeudenmukaisuutta ekonomisesta näkökulmasta, mutta on myös toinen, ajankohtainen syy; meidän on syytä tutkia, voisimmeko ajatella sitä toisenlaisesta, ekonomisuuden ulkopuolelle pääsevästä näkökulmasta. Tehdäkseni oikeutta Nietzschelle joudun sanomaan, että hänen yrityksensä ajatella oikeudenmukaisuutta oli yritys ajatella sitä eri tavalla, ei-ekonomisesti. Vuonna 1883 hän kirjoittaa kirjeessään Franz Overbeckille, että intiimimmeissä ajatuksissaan hän on luopunut kaikesta kostosta, kaikesta rangaistuksesta. Samana vuonna hän oli kirjoittanut Zarathustrassa: ”Zarathustra on tullut... jotta te, ystäväni, väsyisitte sanoihin korvaus, hyvitys, rangaistus...”

Siksi hän kysyi: ”Miten voin antaa jokaiselle hänen omansa? Olkoon tämä riittävää minulle: annan jokaiselle omani.”

Muutos, yllätys, kysymys

Asioille ja asioiden tilalle halutaan antaa lopullinen, kivettynyt, muuttumaton ja koskematon luonne. Tämä koskemattomuus täytyy hylätä ja rikkoa, jos haluamme palauttaa muuttuvuuden, mahdollisuuden muuttua. Kun haluamme elää mahdollisuutemme, se merkitsee, että meidän täytyy mennä uusiin paikkoihin, tuntemattomiin tilanteisiin, kokeilla uutta; meidän täytyy olla uteliaita, yllättää itsemme, löytää maailmasta yllätyksellisyys – todiste siitä että jotain tapahtuu, sillä yllätys on elävyyttä.

Tehdäkseni muutoksen mahdolliseksi, poistaakseni tilanteiden välttämättömyyden, maailman valheellisen lopullisuuden, yllättyäkseni, yllättääkseni itseni kysyn kysymyksiä, rakastan kysymyksiä. Kysyä on avata uusi, erilainen tila, mahdollisuus; kysyminen on uudelleen aloittamista. Vastaus on sulkemista, lukitsemista. Ángel Gabilondo sanoo, että pidämme monia asioita luonnollisina, välttämättöminä, lopullisina. Kaikki tämä ”realismin nimissä”. Olla konservatiivi, Gabilondo sanoo, merkitsee sitä, että kaventaa tilaa tai mahdollisuutta olla toisella tavalla. On laitettava liikkeeseen se mikä näyttää liikkumattomalta, hän sanoo.

Minua johdattavat siis nämä kolme arvoa: muutos, yllätys ja kysymys. Miksi nämä arvot? Jotta emme tukehtuisi liian ahtaisiin määritelmiin ja tulkintoihin. Meidän täytyy luoda tilaa, ja arkkitehdin tehtävä on luoda tila, jossa ihminen voi olla ilman määritelmää. On oltava melkein sankari voidakseen olla oma itsensä, siis vapauttaakseen omat mahdollisuutensa, muuttuakseen omalla tavallaan, omaan tahtiinsa. Tämä sankaruus ei ole syöksymistä kohti tulta, vaan työtä itsensä ja muiden kanssa: dialogia, askeesia, siis harjoitusta.

Mikä meitä siis auttaisi elämään näiden arvojen mukaan? Vaikka työ saattaa olla kovaa, siinä on silti omat hauskat ja nautinnollitset puolet. Olen nimittäin huomannut, että hautautuminen kirjastoihin ja sulkeutuminen omaan luolaan eivät ole ainoat vaihtoehdot. Nauru tekee työtä puolestamme. Naurulla, huumorilla ja komedialla on kyky rikkoa esteet, jotka pitävät asiat ja esineet etäisyyden päässä, koskemattomuuden suojaamina. Nauru on pelottomuutta, joka tuo maailman, esineet, asiat lähelle; se mahdollistaa niiden kääntelyn ja vapaan tutkimisen.

Mitä muutos, yllätys ja kysymys vaativat. Hiljaisuutta. Hiljaisuus on muutakin kuin vaikenemista, melun eliminoimista; se on kääntymistä itseen, huomion kiinnittämistä, siis suhteen luomista itseen. Muutos ei ole mahdollinen ilman hiljaisuutta, koska hiljaisuus on valmistautumista, valmentautumista. Yllätys ei ole mahdollinen ilman hiljaisuutta. Jokainen ihminen on mysteeri; jokainen sisältää määrittelemöttömän, ennalta-arvaamattoman puolen ja sitä pitää kunnioittaa hiljaisuudella, koska sanat, määritelmät, tappavat. Stanislav Jerzy Lec sanoi: “Selvänäkeminen on mustamaalaamista.” Lisäisin: Sanominen on kohtalokasta. Kysymys ei ole mahdollinen ilman hiljaisuutta, koska hiljaisuus merkitsee valmiiden vastausten, noiden päässä olevien meluisien äänien, vaikenemista. Vain hiljaisuus valmistelee kysymystä.

En rakenna hiljaisuuden uskontoa, en ihan, mutta jonkinlaista hiljaisuuden filosofiaa kyllä. Hiljaisuus voi olla epämukavaa, häiritsevää. On kuin hiljaisuus vaatisi meiltä vastauksia, mutta täytyy päästä eteenpäin, ymmärtää, ettei se vaadi vastausta, vaan hiljaisuutta, kykyä ja voimaa elää ilman vastausta.

Muutos, yllätys ja kysymys ovat siis johtotähdet, arvot jotka tekevät elämän elämisen arvoiseksi minulle. Ei välttämättä kaikille. Voi myös kysyä, mistä muutoksesta puhun. On helppoa todeta, että on epämiellyttäviä yllätyksiä. Epäilemättä on tyhmiä kysymyksiä, huonosti asetettuja kysymyksiä... Minunkin kysymykseni voisi olla. Mutta ikävät asiat, kärsimyskään, ei ole vasta-argumentti. Muutos, yllätys ja kysymys ovat elämää, elämän elävyyttä. Tarkoitus on oppia elämän iloa. Se merkitsee sitä, että elämästä tehdään voitokasta. Se voittaa kärsimyksen. En voi muuttaa kaikkea, mutta voin kysyä, mitä voin muuttaa ja millä tavalla. Voin kysyä, millaisen yllätyksen, uutuuden, voisin tuoda elämään.

Missä yllätykset tapahtuvat? Kohtaamisissa. Kun kohtaamme jotain tai jonkun. ”Kohtaaminen on tapahtuma, odottamaton, yllätys”, sanoo Jean Luc Nancy kirjoituksessaan Tapahtuman yllätys.

Kohtaaminen ei ole hyvä tai huono a priori. Eikä ole keinoa tietää etukäteen. Miten siis varmistaa, että yllätykset hyviä? Ei ole reseptiä eikä metodia... Kun kohtaamme jotain, joudumme valitsemaan, myös meissä itsessämme. Silloin kun kohtaamme ikävää, meidän täytyy silti minimoida ikävän vaikutus. Siinä kaikki.

Mistä siis haluan keskustella? Näistä ja muista arvoista... Mutta ennen kaikkea odottamattoman ilmaantumisesta, sen tärkeydestä. Voisi kysyä, pirut mielessä: Kuka ei tahdo, että odottamaton ilmaantuu?