Konservatiivisuus

Filosofiakahvilan aihe 30.1./31.1./1.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Ángel Gabilondo, espanjalainen filosofian professori (tosin hän on nykyisin defensor del pueblo,  eräänlainen kansalaisten asiamies), toteaa konservatiivisuudesta, että se estää liikkeen, muutoksen; sen pyrkimys on säilyttää, pitää maailma, ihmiset, paikallaan.

Konservatiivisuudessa on tyypillistä perinteellisten arvojen ja käytäntöjen kuten perheen ja armeijan vaaliminen. Konservatiivuus kieltää monesti kysymyksen siitä, mitä tahtoisimme itsessämme tai olosuhteissamme muuttaa. Jos katsomme ympärillemme, näemme paljon konservatiivisuutta, myös siellä missä emme sitä odota näkevämme. Se kieltäytyy myös näkemästä sitä, että perinteelliset käytännöt (perhe, armeija) ovat muuttuneet historian aikana, koska se pitää sisällään ajatuksen, että ne tulevat muuttumaan jatkossakin. Konservatiivisuus, säilyttäminen, ei halua asioiden muuttuvan.

Konservatiivuus syntyi eräänlaisena englantilaisena vastavoimana Ranskan vallankumoukselle, ainakin jos hyväksymme väitteen, että opin isä oli Edmund Burke (1729-1797), jonka teos Reflections on the Revolution in France oli erittäin vaikutusvaltainen aikanaan. Konservativiisuuden idea oli tietyssä skeptisyydessä, rationaalisuudessa, joka ilmeni varovaisuutena, varovaisena kehittämisenä. Tästä varovaisuudesta on jäljellä merkkejä nykyisyydessäkin konservatiivisuudessa, joka usein suhtautuu epäluuloisesti yhteiskunnan suunnitelmalliseen kehittämiseen. Varsinaisesti termin käyttö yleistyi poliittisessa kielenkäytössä, kun Ranskassa alkoi ilmestyä lehti Le Conservateur (1818-1820), joka halusi palauttaa monarkian.

Konservatiivisuus on ollut monimuotoista ja se on muuttunut vuosien varrella. 1800-luvun lopusta lähtien siihen liittyi voimakkaasti nationalismi. Se oli voimakkaasti mukana Saksan ns. konservatiivisessa vallankumousliikkeessä, joka syntyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Vaikka monet ideat olivat samanlaisia kuin kansallissosialismissa (antikommunismi, sankarillinen menneisyys, nationalismi), monet liikkeen edustajista päätyi keskitysleireille.

Konservatiivisuus liitetään poliittiseen oikeistoon. Oikeiston yksi paradoksaalisia piirre (ainakin toisesta maailmansodasta lähtien) on ollut se, että siinä on yhdistynyt liberalismi (tai uusliberalismi) ja konservatiivisuus. Sanon tätä yhdistelmää paradoksaaliseksi, koska konservatiivisuus ja liberalismi sotivat välillä keskenään. Liberalismin on kuitenkin ollut suhteellisen helppo liittoutua konservativisuuden kanssa, sillä myös se vastustaa politisointia.

Vaikka konservatiivisuuteen liitetään sellaisia arvoja kuin perhe, uskonto, isänmaa (joiden ajatellaan olevan yhteiskunnan moraalisen järjestyksen perusta), myös vasemmistossa ja sosialismissa on konservatiivisuutta, monessa muodossa. Neuvostoliitto kohotti arvoon arvaamattomaan sellaisia tekijöitä kuin isänmaa ja armeija. Neuvostoliitto oli myös arvokonsevatiivinen (se oli perheen perinteellisen muodon kannattaja, homoseksuaalisuus oli rikos) ja esteettisiä arvoja (sosiaalinen realismi) leimasi 1800-luuvun porvarillisen mailman estetiikan arvot. Vallankumoukselliset halusivat luoda uuden ihmisen, neuvostoihmisen, Trotskin sanojen mukaan pyyteettömän kollektiivi-ihmisen, mutta ideaali oli hyvin kiinnittynyt työhön: neuvostoihminen ei ollut laiska, hän oli ahkera. Lisäksi uutta ihmeellistä yhteiskuntaa rakennettiin byrokatian avulla, ja byrokraateiksi valikoitui koulutuksen saaneet, toisin sanoen maan porvarilliset ainekset.

Nykyaikainen konservatiivisuus, varsinkin sen äärimmäiset muodot, ovat vastausta kulturaalisiin muutoksiin, tapojen muutoksiin (prosessiin, joka käynnistyi viimeistään 1960-luvulla). Varsinkin Yhdysvalloissa jotkut kokivat, että amerikkalaisuus rapautuu hippien, rauhanmarssien, seksuaalisen vapauden ja kansalaisoikeuksien puolustajien takia. Pro-life movements ovat helppo esimerkki siitä, että konservativiisuus on vastausta sekä tapojen että lakien muutoksiin.

Minua on naurattanut nykyisessä poliittisessa kielenkäytössä eräänlainen ideologiakritiikki. Kahdesta syystä: 1)Ideologiakritiikki oli marxilaisuutta ja nyt se on konservatiivien ase. 2)Ideologioiksi sanotaan myös faktoja kuten ilmastonmuutosta ja kaikkia mahdollisia, myös ihan tavanomaisiksi muuttuneita länsimaisia arvoja kuten tasa-arvoa.

Konservatiiviisuus on  ongelma myös käytettyjen keinojen takia. Se vääristelee ja petkuttaa. Silloin kun keinot eivät ole pommeja aborttiklinikoille.

Aika ajoin on syytä pohtia, mikä on säilyttämisen arvoista, mutta on myös varottava tätä kasvavaa säilyttämisen vimmaa. On syytä epäillä, etteivät ainakaan kaikki konservatiivisuuden muodot ole säilyttämisen arvoisia....

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Miksi konservatiivisuus on ongelma?

 

Yksi viime kevään aihe oli muisti ja muutos. Palasin tähän muistin teemaan uudestaan ja palaan ehkä vielä, koska pidän sitä tärkeänä ja koska se on läsnä ajassamme, siinä mitä tapahtuu.

Sanoin:

”Muisti voi olla yllyke muutokseen, se voi olla energian lähde, mutta konservatiivisuus on voittanut meidät. Konservatiivisuus on ongelma. Se tekee menneisyydestä ikuista, ja ajasta homogeenistä ja tyhjää – niin kuin Benjamin sanoi.”

Tämä oli mielestäni ihan selkeästi sanottu, mutta silti joku kysyi: ”Miksi konservatiivuus on ongelma?” Tuskin vastasin kysymykseen ja pelkään pahoin, etten vieläkään vastaa tyhjentävästi. Olen ehkä joskus siteerannut Ángel Gabilondoa, joka on espanjalainen filosofian professori (tosin hän toimii nykyisin eräänlaisena kansalaisten asiamiehenä). Hän toteaa konservatiivisuudesta, että se estää liikkeen, muutoksen; sen pyrkimys on säilyttää, pitää maailma, ihmiset, paikallaan.

On siis selvää, miksi konservatiivuus voi olla ongelma. Se haluaa kieltää kysymyksen siitä, mitä tahtoisimme itsessämme tai olosuhteissamme muuttaa. Jos katsomme ympärillemme, näemme paljon konservatiivisuutta, myös siellä missä emme sitä odota näkevämme. Konservatiivisuus liitetään poliittiseen oikeistoon. Oikeiston yksi paradoksaalisia piirre (ainakin toisesta maailmansodasta lähtien) on ollut se, että siinä on yhdistynyt liberalismi (tai uusliberalismi) ja konservatiivisuus. Sanon tätä yhdistelmää paradoksaaliseksi, koska konservatiivisuus ja liberalismi sotivat välillä keskenään. Liberalismin on kuitenkin ollut suhteellisen helppo liittoutua konservativisuuden kanssa, sillä myös se vastustaa politisointia.

Minua on naurattanut nykyisessä poliittisessa kielenkäytössä eräänlainen ideologiakritiikki. Kahdesta syystä: 1)Ideologiakritiikki oli marxilaisuutta ja nyt se on konservatiivien ase. 2)Ideologioiksi sanotaan myös faktoja kuten ilmastonmuutosta ja kaikkia mahdollisia, myös ihan tavanomaisiksi muuttuneita länsimaisia arvoja kuten tasa-arvoa. Konservatiiviisuus on  ongelma myös käytettyjen keinojen, aseiden, takia. Se vääristelee ja petkuttaa.

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

  

Muutos, yllätys, kysymys

Asioille ja asioiden tilalle halutaan antaa lopullinen, kivettynyt, muuttumaton ja koskematon luonne. Tämä koskemattomuus täytyy hylätä ja rikkoa, jos haluamme palauttaa muuttuvuuden, mahdollisuuden muuttua. Kun haluamme elää mahdollisuutemme, se merkitsee, että meidän täytyy mennä uusiin paikkoihin, tuntemattomiin tilanteisiin, kokeilla uutta; meidän täytyy olla uteliaita, yllättää itsemme, löytää maailmasta yllätyksellisyys – todiste siitä että jotain tapahtuu, sillä yllätys on elävyyttä.

Tehdäkseni muutoksen mahdolliseksi, poistaakseni tilanteiden välttämättömyyden, maailman valheellisen lopullisuuden, yllättyäkseni, yllättääkseni itseni kysyn kysymyksiä, rakastan kysymyksiä. Kysyä on avata uusi, erilainen tila, mahdollisuus; kysyminen on uudelleen aloittamista. Vastaus on sulkemista, lukitsemista. Ángel Gabilondo sanoo, että pidämme monia asioita luonnollisina, välttämättöminä, lopullisina. Kaikki tämä ”realismin nimissä”. Olla konservatiivi, Gabilondo sanoo, merkitsee sitä, että kaventaa tilaa tai mahdollisuutta olla toisella tavalla. On laitettava liikkeeseen se mikä näyttää liikkumattomalta, hän sanoo.

Minua johdattavat siis nämä kolme arvoa: muutos, yllätys ja kysymys. Miksi nämä arvot? Jotta emme tukehtuisi liian ahtaisiin määritelmiin ja tulkintoihin. Meidän täytyy luoda tilaa, ja arkkitehdin tehtävä on luoda tila, jossa ihminen voi olla ilman määritelmää. On oltava melkein sankari voidakseen olla oma itsensä, siis vapauttaakseen omat mahdollisuutensa, muuttuakseen omalla tavallaan, omaan tahtiinsa. Tämä sankaruus ei ole syöksymistä kohti tulta, vaan työtä itsensä ja muiden kanssa: dialogia, askeesia, siis harjoitusta.

Mikä meitä siis auttaisi elämään näiden arvojen mukaan? Vaikka työ saattaa olla kovaa, siinä on silti omat hauskat ja nautinnollitset puolet. Olen nimittäin huomannut, että hautautuminen kirjastoihin ja sulkeutuminen omaan luolaan eivät ole ainoat vaihtoehdot. Nauru tekee työtä puolestamme. Naurulla, huumorilla ja komedialla on kyky rikkoa esteet, jotka pitävät asiat ja esineet etäisyyden päässä, koskemattomuuden suojaamina. Nauru on pelottomuutta, joka tuo maailman, esineet, asiat lähelle; se mahdollistaa niiden kääntelyn ja vapaan tutkimisen.

Mitä muutos, yllätys ja kysymys vaativat. Hiljaisuutta. Hiljaisuus on muutakin kuin vaikenemista, melun eliminoimista; se on kääntymistä itseen, huomion kiinnittämistä, siis suhteen luomista itseen. Muutos ei ole mahdollinen ilman hiljaisuutta, koska hiljaisuus on valmistautumista, valmentautumista. Yllätys ei ole mahdollinen ilman hiljaisuutta. Jokainen ihminen on mysteeri; jokainen sisältää määrittelemöttömän, ennalta-arvaamattoman puolen ja sitä pitää kunnioittaa hiljaisuudella, koska sanat, määritelmät, tappavat. Stanislav Jerzy Lec sanoi: “Selvänäkeminen on mustamaalaamista.” Lisäisin: Sanominen on kohtalokasta. Kysymys ei ole mahdollinen ilman hiljaisuutta, koska hiljaisuus merkitsee valmiiden vastausten, noiden päässä olevien meluisien äänien, vaikenemista. Vain hiljaisuus valmistelee kysymystä.

En rakenna hiljaisuuden uskontoa, en ihan, mutta jonkinlaista hiljaisuuden filosofiaa kyllä. Hiljaisuus voi olla epämukavaa, häiritsevää. On kuin hiljaisuus vaatisi meiltä vastauksia, mutta täytyy päästä eteenpäin, ymmärtää, ettei se vaadi vastausta, vaan hiljaisuutta, kykyä ja voimaa elää ilman vastausta.

Muutos, yllätys ja kysymys ovat siis johtotähdet, arvot jotka tekevät elämän elämisen arvoiseksi minulle. Ei välttämättä kaikille. Voi myös kysyä, mistä muutoksesta puhun. On helppoa todeta, että on epämiellyttäviä yllätyksiä. Epäilemättä on tyhmiä kysymyksiä, huonosti asetettuja kysymyksiä... Minunkin kysymykseni voisi olla. Mutta ikävät asiat, kärsimyskään, ei ole vasta-argumentti. Muutos, yllätys ja kysymys ovat elämää, elämän elävyyttä. Tarkoitus on oppia elämän iloa. Se merkitsee sitä, että elämästä tehdään voitokasta. Se voittaa kärsimyksen. En voi muuttaa kaikkea, mutta voin kysyä, mitä voin muuttaa ja millä tavalla. Voin kysyä, millaisen yllätyksen, uutuuden, voisin tuoda elämään.

Missä yllätykset tapahtuvat? Kohtaamisissa. Kun kohtaamme jotain tai jonkun. ”Kohtaaminen on tapahtuma, odottamaton, yllätys”, sanoo Jean Luc Nancy kirjoituksessaan Tapahtuman yllätys.

Kohtaaminen ei ole hyvä tai huono a priori. Eikä ole keinoa tietää etukäteen. Miten siis varmistaa, että yllätykset hyviä? Ei ole reseptiä eikä metodia... Kun kohtaamme jotain, joudumme valitsemaan, myös meissä itsessämme. Silloin kun kohtaamme ikävää, meidän täytyy silti minimoida ikävän vaikutus. Siinä kaikki.

Mistä siis haluan keskustella? Näistä ja muista arvoista... Mutta ennen kaikkea odottamattoman ilmaantumisesta, sen tärkeydestä. Voisi kysyä, pirut mielessä: Kuka ei tahdo, että odottamaton ilmaantuu?