Yllätys, minuus ja teot

(Jean Luc-Nancy)
Filosofiakahvila jatkuu Fuengirolassa 7.4 ja 9.4. ja Torre del Marissa 8.4. Eli on myös (ainakin aluksi) torstainakin.

Yllätys on aina mahdollinen. Jos menneisyys määrittelisi nykyisyyden, nykyisyys määrittelisi tulevaisuuden. Todellisuus ei ole annettua, mikään ei ole välttämätöntä. Historia ei näytä miten me tulimme tähän; se näyttää miten erilaista oli. Historian avulla voimme nähdä etäisyyden, nähdä kaiken kuolleen, johon meillä on kuitenkin joku yhteys; tämä yhteys ei kuitenkaan ole determinoiva, meitä määrittelevä. Ihmisten teot tuovat maailmaan yllätyksen, sillä teot ovat luovia, ja luomuksena maailma on yllätyksellinen, ei kokonaan, alusta loppuun määritelty.

Jos tämä kuva yllätyksen yhteydestä luovuuteen ja ihmisen tekoihin on oikeansuuntainen, voimme sanoa jotain mielenkiintoista ihmisen ”minuudesta” tai ”itsestä”. Ihminen ei ole biologian tai oman elämäkertansa määräämä, ohjelmoitu. Hän pystyy tekemään muutakin kuin mihin hänet on ohjelmoitu; hän kykenee toimintaan, tekoon, ei vain reaktioon. Hän kykenee yllätykseen, yllättämään itsensä.

Tämä kaikki synnyttää ajattelulle vaikeuden. Kun ajattelu ei siirrä itseään mihinkään ideoiden maailmaan tai abstraktioiden maailmaan, vaan tarttuu tapahtumaan, tavoittamaan tapahtuman tapahtumallisuuden, se merkitsee yllätyksellisyyden tavoittamista. Ajattelun tehtävä on silloin yllätyksellisyys, mutta se on niin usein taipuvainen tekemästä tapahtumasta kategorian tai abstrahoimaan konkreettisesta jotain vähentäen tapahtumasta sen tapahtumallisuuden, sen yllätyksen.

Esimerkiksi jos joku yhtäkkiä tanssii kadulla, se yllättää meidät. Tapahtuman tapahtumallisuus, yllätyksellisyys, ilmaisee itsensä meissä kysymyksenä. Meidän kysymyksemme ovat vastaus johonkin tapahtumaan. Taipumuksemme on hävittää tapahtuman tapahtumaluonne kysymällä: ”Mitä tämä on?”

Jos päättelemme tai arvaamme esimerkiksi, että kyseessä on joku facebookin kautta tehty haaste tanssitaiteilijoille, suhtaudumme asiaan tietyllä tavalla. Jos ajattelemme, että tanssija on menettänyt mielenterveytensä, suhtaudumme toisella tavalla. Kummassakin tapauksessa olemme kategorisoineet tanssijan, selittäneet tapahtuman pois, tehneet siitä asian. Kun onnistumme selittämään, poistamme yllätyksen; me normalisoimme yllätyksellisen tapahtuman. Suurimmaksi osaksi kaipaamme selityksiä tästä syystä: pelkäämme yllätystä.

Ajattelun tehtävä on yllätyksellisyys. Silloin kysymys, joka pitää esittää on se, jonka esitti Jean-Luc Nancy: ”Miten pysyä tapahtumassa?” Vastaukset, joita tässä vaiheessa voi antaa, ovat luonnosmaisia. On syytä yrittää välttää kategorioita, luokituksia. On yritettävä tehdä käytetyistä käsitteistä pehmeitä, vähemmän ehdottomia. Käsitteet voivat olla ehdottomia, kun niiden määritelmät ja käyttö on muuttunut ongelmattomaksi, itsestään selväksi. Kolmas ehdotukseni on tämä: Olisi kehitettävä asennetta, joka toivottaa tervetulleeksi yllätyksen.

Nykyaikaisessa maailmassa yritetään tuottaa kuvaa kaaoksesta ja epävarmuudesta. Yleensä meille myydään jotain, jotta maksaisimme jotain. Me maksamme tästä hinnan: hyväksymme kaikki turvallisuustoimet ja hyväksymme loputtoman ennakoinnin, kalkyloinnin ja ohjelmoinnin. Meille siis sanotaan, että jos näin ja noin, niin siitä seuraa sitä ja tätä. Tämä on poliittisen vakuuttamisen peruskeino nykyisin. Kukaan ei tarkasta premissejä eikä kukaan pysty tarkistamaan kaikkia tietoja, joita kalkyloinnissa, ennakoinnissa käytetään.

Myyntityö, vakuuttaminen, pyrkii tekemään asenteestamme lannistuvaa. Kaikki yllätys on pelottavaa. Luovumme luovuudesta. Näemme asiat välttämättöminä. Ajattelu ja asenne, joka pysyisi tapahtumassa – käyttääkseni Nancyn ilmaisua – on yritystä ravistella itseämme, jotta voisimme yllättää itsemme.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Muutos, yllätys, kysymys

Asioille ja asioiden tilalle halutaan antaa lopullinen, kivettynyt, muuttumaton ja koskematon luonne. Tämä koskemattomuus täytyy hylätä ja rikkoa, jos haluamme palauttaa muuttuvuuden, mahdollisuuden muuttua. Kun haluamme elää mahdollisuutemme, se merkitsee, että meidän täytyy mennä uusiin paikkoihin, tuntemattomiin tilanteisiin, kokeilla uutta; meidän täytyy olla uteliaita, yllättää itsemme, löytää maailmasta yllätyksellisyys – todiste siitä että jotain tapahtuu, sillä yllätys on elävyyttä.

Tehdäkseni muutoksen mahdolliseksi, poistaakseni tilanteiden välttämättömyyden, maailman valheellisen lopullisuuden, yllättyäkseni, yllättääkseni itseni kysyn kysymyksiä, rakastan kysymyksiä. Kysyä on avata uusi, erilainen tila, mahdollisuus; kysyminen on uudelleen aloittamista. Vastaus on sulkemista, lukitsemista. Ángel Gabilondo sanoo, että pidämme monia asioita luonnollisina, välttämättöminä, lopullisina. Kaikki tämä ”realismin nimissä”. Olla konservatiivi, Gabilondo sanoo, merkitsee sitä, että kaventaa tilaa tai mahdollisuutta olla toisella tavalla. On laitettava liikkeeseen se mikä näyttää liikkumattomalta, hän sanoo.

Minua johdattavat siis nämä kolme arvoa: muutos, yllätys ja kysymys. Miksi nämä arvot? Jotta emme tukehtuisi liian ahtaisiin määritelmiin ja tulkintoihin. Meidän täytyy luoda tilaa, ja arkkitehdin tehtävä on luoda tila, jossa ihminen voi olla ilman määritelmää. On oltava melkein sankari voidakseen olla oma itsensä, siis vapauttaakseen omat mahdollisuutensa, muuttuakseen omalla tavallaan, omaan tahtiinsa. Tämä sankaruus ei ole syöksymistä kohti tulta, vaan työtä itsensä ja muiden kanssa: dialogia, askeesia, siis harjoitusta.

Mikä meitä siis auttaisi elämään näiden arvojen mukaan? Vaikka työ saattaa olla kovaa, siinä on silti omat hauskat ja nautinnollitset puolet. Olen nimittäin huomannut, että hautautuminen kirjastoihin ja sulkeutuminen omaan luolaan eivät ole ainoat vaihtoehdot. Nauru tekee työtä puolestamme. Naurulla, huumorilla ja komedialla on kyky rikkoa esteet, jotka pitävät asiat ja esineet etäisyyden päässä, koskemattomuuden suojaamina. Nauru on pelottomuutta, joka tuo maailman, esineet, asiat lähelle; se mahdollistaa niiden kääntelyn ja vapaan tutkimisen.

Mitä muutos, yllätys ja kysymys vaativat. Hiljaisuutta. Hiljaisuus on muutakin kuin vaikenemista, melun eliminoimista; se on kääntymistä itseen, huomion kiinnittämistä, siis suhteen luomista itseen. Muutos ei ole mahdollinen ilman hiljaisuutta, koska hiljaisuus on valmistautumista, valmentautumista. Yllätys ei ole mahdollinen ilman hiljaisuutta. Jokainen ihminen on mysteeri; jokainen sisältää määrittelemöttömän, ennalta-arvaamattoman puolen ja sitä pitää kunnioittaa hiljaisuudella, koska sanat, määritelmät, tappavat. Stanislav Jerzy Lec sanoi: “Selvänäkeminen on mustamaalaamista.” Lisäisin: Sanominen on kohtalokasta. Kysymys ei ole mahdollinen ilman hiljaisuutta, koska hiljaisuus merkitsee valmiiden vastausten, noiden päässä olevien meluisien äänien, vaikenemista. Vain hiljaisuus valmistelee kysymystä.

En rakenna hiljaisuuden uskontoa, en ihan, mutta jonkinlaista hiljaisuuden filosofiaa kyllä. Hiljaisuus voi olla epämukavaa, häiritsevää. On kuin hiljaisuus vaatisi meiltä vastauksia, mutta täytyy päästä eteenpäin, ymmärtää, ettei se vaadi vastausta, vaan hiljaisuutta, kykyä ja voimaa elää ilman vastausta.

Muutos, yllätys ja kysymys ovat siis johtotähdet, arvot jotka tekevät elämän elämisen arvoiseksi minulle. Ei välttämättä kaikille. Voi myös kysyä, mistä muutoksesta puhun. On helppoa todeta, että on epämiellyttäviä yllätyksiä. Epäilemättä on tyhmiä kysymyksiä, huonosti asetettuja kysymyksiä... Minunkin kysymykseni voisi olla. Mutta ikävät asiat, kärsimyskään, ei ole vasta-argumentti. Muutos, yllätys ja kysymys ovat elämää, elämän elävyyttä. Tarkoitus on oppia elämän iloa. Se merkitsee sitä, että elämästä tehdään voitokasta. Se voittaa kärsimyksen. En voi muuttaa kaikkea, mutta voin kysyä, mitä voin muuttaa ja millä tavalla. Voin kysyä, millaisen yllätyksen, uutuuden, voisin tuoda elämään.

Missä yllätykset tapahtuvat? Kohtaamisissa. Kun kohtaamme jotain tai jonkun. ”Kohtaaminen on tapahtuma, odottamaton, yllätys”, sanoo Jean Luc Nancy kirjoituksessaan Tapahtuman yllätys.

Kohtaaminen ei ole hyvä tai huono a priori. Eikä ole keinoa tietää etukäteen. Miten siis varmistaa, että yllätykset hyviä? Ei ole reseptiä eikä metodia... Kun kohtaamme jotain, joudumme valitsemaan, myös meissä itsessämme. Silloin kun kohtaamme ikävää, meidän täytyy silti minimoida ikävän vaikutus. Siinä kaikki.

Mistä siis haluan keskustella? Näistä ja muista arvoista... Mutta ennen kaikkea odottamattoman ilmaantumisesta, sen tärkeydestä. Voisi kysyä, pirut mielessä: Kuka ei tahdo, että odottamaton ilmaantuu?