Epilogi: Ratkaiseva hetki

(Julio Torri)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 
AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 24.4. klo 13.30. PAIKKA: KUKKO, saunan terassi, C/Maestro Pedro Calvo. AIHE: Myönteisiä uutisia (erityisesti Espanjasta), viimeisen kerran tänä keväänä

Sergio Pitolin muistolle

Meksikolainen kirjailija Julio Torri (1889-1970) julkaisi kirjassaan De Fusilamientos (1940) tekstin, ehkä proosarunon, jonka nimi on Para aumentar la cifra de accidentes. Lähtötilanne on yksinkertainen: miehen pitäisi nousta liikkuvaan junaan. Ongelma on varovaisuus, itsesäilytysvaisto, pelko. Torri kirjoitti: ”Juna menee ohi, ja tyhmä jää. Juna on aina edessämme. Halu ravistaa sielujamme, ja voi sitä jonka kuolemanpelko pysäyttää! Mutta jos jumalainen sysäys meitä kannustaa, ja pieni järki haaksirikkoontuu, saapuu elämäämme ratkaiseva hetki. Ja siitä lähdemme kohti kuolemaa tai uutta elämää.”

Tässä on kaikki. Ei tarvitsisi sanoa mitään. Juna on aina edessämme. Jos uskallamme, eteemme tulee ratkaiseva hetki. Se saapuu elämäämme. Se saapuu, mutta se hankitaan. Hankkiminen vaatii rohkeutta, sitä että ”pieni järki”, varovaisuus, sammuu. Emme edes tiedä mihin juna menee, mille pysäkille pysähtyy. Voi olla, että juna vie kuolemaan. Mutta riski on otettava, jos tahtoo elää.

Tässä on – ainakin joidenkin tulkintojen mukaan – jotain erityisen meksikolaista. Alfredo Pavón analysoi Mariano Azuela romaania Los de abajo ja tarttuu yhteen kohtaukseen, jossa Rascón Almaraz tapetaan. Hänen silmänsä sidotaan ja hänet työnnetään rotkoon. Tapa, jolla henkilö kohtaa kuolemansa, kertoo paljon. Hän ei valita eikä kerjää. Pavónin mukaan Almarazin moraali perustuu arvioon omista kyvyistä ja kyse on asenteesta, joka on sitä, ettei pelkää kuolemaa eikä elämää. Se ettei pelkää kuolemaa eikä elämää on tapa ylittää pelkän biologisen elämän rajoitukset. Tällainen asenne on xalapalaisen kertojan ja esseistin mukaan ”merkki meksikolaisen labyrinttimaisen olemassaolon identiteetistä”.

Jotain meksikolaista voi siis olla Torrin vaatimuksessa ja asenteessa. Idea ei silti ole vain meksikolainen. Uutta elämää ovat etsineet muutkin, mukaan lukien Dante, joka kirjoitti kirjan Vita Nova.

Juna on edessämme. Tyhmä ei hyppää kyytiin. Kuolema tulee jokatapauksessa. Mutta jos ei hyppää kyytiin, ei elä. Jotta uskaltaisi, täytyy tehdä työtä itsensä kanssa. Torri sanoo, että tyhmä jää asemalle. Hän käyttää tyhmästä sanaa inepto. Sitä vastaan pitää taistella, siinä meidän työmme.

Usein väitetään, että filosofia on syntynyt ihmettelystä. Joku kysyi joskus: ”Miksi jotain on eikä niin, että ei ole?” Minun kysymykseni on, auttaisiko tällainen ihmettely työskentelemään itsensä kanssa, voittamaan tyhmyyden tai pienen järjen meissä? Epäilen sitä. Silti ainakin luulen tietäväni, että on toinen filosofia, toinen perinne.

Tämä toinen perinne saattaa saada joskus surrealistisen muodon. Saattaa olla, että surreal, ylitodellinen, joskus merkitsee jotain filosofiassa. Ehkä se merkitsee sitä, että todellisuus ei ole enää yksi ja yhtenäinen; se ei ole vain jotain olevaa (vastakohtana ei-olevalle), vaan myös virtuaalisuuksia, mahdollisuuksia. Mennä todellisen, annetun yli, kohti uutta elämää – sitä on surrealismi.

”Miksi on eikä ei ole?” kysyy joku. Filosofinen ihmettely voi ilmetä toisella tavalla; se voi olla uteliaisuutta, joka kysyy: ”Mitä elämästä voisi saada irti?”

Mikä siis olisi surrealistisen filosofian metodi? Ensimmäinen askel on otettu. Nyt jo tiedämme jotain: Edessämme on juna. Olkaa filosofeja, unohtakaa filosofia. Hypätkää junaan. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Kysyminen, eläminen...

(Salvador Dalí, 1925)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 30.1.. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Suomi 200v ja muuta tulevaisuusvisiointia

Joku kysyy: ”Miten voisi elää?” Tätä ei ole pakko ymmärtää kysymyksenä. Jotkut kysymyksiksi muotoillut lauseet eivät ole kysymyksiä, vaan huudahduksia tai valituksia. Tämä tarkoittaisi: ”En jaksa enää elää.”

Mutta entä jos se todella olisi kysymys? Se merkitsisi sitä, että kysyjä tuo eteensä mahdollisuuden, että voisi elää toisin. Ehkä hänestä on tulossa filosofi – ei vain filosofian harrastaja tai ammattilainen, vaan joku, joka elää filosofisesti. Hänestä olisi tulossa joku, joka elää kysymyksen kanssa (käyttääkseni Rilken ilmaisua).

Millaisia vaikutuksia tällaisella erehdyksellä, mahdollisuuksien avaamisella, on? Tuleeko ihminen hulluksi? Kysyminen voi olla vaarallista, epäilemättä.  Ainakin yksi seuraus tällaisella päättömyydellä on: Kysyjä kysyy todella. Joskus kysymykseksi muotoiltu lause todella on kysymys (ei huudahdus, ei valitus) esimerkiksi silloin, kun filosofi esittää artikkelissaan kysymyksen. Se ei silti ole välttämättä todellista kysymistä, sillä filosofilla voi olla vastaus valmiina. Se voi olla retorinen kysymys. Jokatapauksessa hän yrittää löytää vastauksen, ratkaista ongelman. Tilanne on hyvin erilainen kuin silloin, kun kysyjä avaa eteensä mahdollisuuden, avaa oven tai ikkunan, josta näkyy (tai on näkymättä) toinen elämä.

Eläminen kysymyksen kanssa, eläminen ikkunan edessä, hulluksi tuleminen merkitsee sitä, että ihminen on päätöksen edessä. Hänen on päätettävä, sulkeeko ikkunan, katsooko siitä, kiipeääkö siitä ulos.

Filosofia – vaikkei olisi suoraan yhteiskunnallista tai poliittista – nostaa joskus esiin ongelmia, joita varten ei aina ole olemassa mitään valmista ratkaisua, ohjelmaa tai suunnitelmaa. Tuntuu kuin nämä ongelmat anoisivat tai kutsuisivat ihmisiä, ryhmiä, jotka eivät ole vielä määrittyneet tai määritelleet itseään, organisoituneet. Nämä ongelmat vaativat päätöstä, mutta sellaista, jota ei ole vielä tehty: sitä ei ole tehty etukäteen. Eikä päättäjiäkään ole valmiina.

Ihminen – sanoja ja tekijä – on päätös ja sitouminen päätökseensä. Ei vain hetkittäin ja hetkellisesti, vaan koko ajan prosessina, jatkuvana tapahtumana. Päättämättömyys on eräänlaista epäolemassaoloa: ihminen ei elä. Tästä näkökulmasta katsottuna kysymys elämisestä toisin, mahdollisuuden avaaminen, merkitsee elämisen ehtoa. Kysymys on yllyke, sytytyslanka ja dynamiitti.

Jos kysymys pakottaa päättämään, pistää päätöksen eteen, joudumme kysymään, mitä on päättäminen. Tai ainakin kysymään, mitä merkitsee päättäminen. Onko päätös aina meidän oma? Miten se tehdään? Eikö sitä ohjaa valmiit arvot, muiden laatimat normit?

Kun Jean-Luc Nancy analysoi päättämisen ongelmaa tai olemusta (teoksessaan Vapauden kokemus), hän puhuu hyvin abstraktilla tasolla: Aito päättäminen tapahtuu sellaisen mahdollisuuden edessä, että voi tehdä ”kaiken” tai ”mitä tahansa”, mutta päättäjä valitsee olla tekemättä ”kaiken” tai ”mitä tahansa”. Nancy ennakoi vastalauseen: ”Eihän tässä ole mitään sisältöä eikä normeja.” Filosofin mukaan ei ole koskaan ollutkaan, sillä päätös on tyhjä etiikasta; sisällöt ja normit ovat jotain, joista pitää päättää. Meidän täytyy päättää laista, poikkeuksista, tapauksista jne. Mutta itse päätöstä varten ei ole lakia tai poikkeusta.

Koska kysymys kysymisestä kytkeytyy päättämisen ongelmaan, esiin tulee tietty vaara, joka ei ole pelkästään valmis vastaus, valmis ohjelma. Kun perustavaan kyselyyn, suuriin kysymyksiin jumalasta tai järjestä annetaan vastauksia, nämä vastaukset muuttuvat ”uudeksi luonnoksi”, joksikin annetuksi. Tätä vastaan on kaksi toimivaa taktiikkaa. Ensimmäinen on kyseenalaistaminen. Siksi George Bataille kirjoitti: ”Ihmisen autonomia – hänen suvereenisuutensa – on sidoksissa siihen tosiasiaan, että ihminen on kysymys ilman vastausta.” Toinen taktiikka on kysymyksen hylkääminen, pidättäytyminen kysymystä jumalasta tai järjestä tai vastaavista asioista. Sillä tottakai lopulta on kysyttävä myös, onko tämä tai tuo hyvä kysymys. Mutta kysymys ei ole hyvä vain siksi, että siihen on löydettävissä vastaus. Sen hedelmällisyys mitataan toisella tavalla.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Päätöksenteosta, päätöksien ja filosofian suhteesta

Ihminen tekee päätöksiä neuvottomuuden tilassa. Hän ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Jos hän tietäisi, ei olisi mitään päätöksentekoa, sillä se olisi jo tehty. Filosofoiminen, joka murentaa perustelujamme ja oletuksiamme, hämmentää, tekee neuvottomaksi. Tästä tilasta ja tilanteesta käyttivät kreikkalaiset sanaa aporia, jonka voisi kääntää umpikujaksi, tarkemmin tiettömyydeksi. Filosofia synnyttää aporioita ja koska päätöksiä tehdään vain tässä tilassa, se mahdollistaa päätöksenteon.

Filosofoiminen, filosofoiva kysyminen kohtaa mahdottomuuden, asettuu kasvokkain mahdottoman kanssa. Joihinkin kysymyksiin ei voi vastata eikä joitakin päätöksiä voi tehdä. Silti on vastattava ja päätettävä. Kysymys joka koskee sitä mistä ei voi päättää ja josta täytyy päättää – tällaisen kysymyksen kanssa olemme tekemisissä filosofisen kysymyksen kanssa.

On oltava tie ulos aporiasta. Tie ulos ei ole tieto siitä mitä pitäisi tehdä, vaan päätöksenteko. Monta kertaa ihminen painii jonkun tuskanaiheen, esimerkiksi aviomiehen, kanssa. Paini jatkuu niin kauan kunnes tekee päätöksen. Kun esimerkiksi päättää jättää tuskaa aiheuttavan miehen, kaikki selkenee: heti tietää mikä on parasta, ja eteen avautuu uusi elämä. Monilla on tällaisia kokemuksia. Päätös tuntuu odottavan itseään, mutta kun uskaltautuu sen tekemään, asiat selkenevät. Tämä on yksinkertainen lähtökohtani: Ihminen tekee päätöksiä, hän tarvitsee päätöksiä.

Filosofia kysyi aikanaan, mitä on viisaus ja miten se saavutetaan. Myöhemmin on haluttu puhua enemmän järjestä, viime aikoina rationaalisuudesta ja sen muodoista. Viisaus, järki ja rationaalisuus liittyvät kaikki samaan ongelmaan, päätöksenteon ongelmaan. Miten tehdä viisas päätös? Miten tehdä päätös järkeen perustaen?

Voimme asettaa kyseenalaiseksi mahdollisuuden puhtaasta järjestä, mahdollisuudesta päättää pelkästään järjen avulla. Järki toimii selvästikin usein lähinnä arvostustemme ja tunteidemme apuvälineenä; se etsii oikeita keinoja, toimivia strategioita halujemme toteuttamiseen. Tämä ei vähennä järjen, rationaalisuuden tärkeyttä, sen eri muotojen vaikuttavuutta.

Yksi aikamme vaikuttavimmista rationaalisuuden muodoista on lääketiede. Terveys on korvannut pelastuksen. Ajattelemme sitä päivittäin ja se ohjaa järkeilyämme. Filosofia kritiikin muotona, kyseenalaistamisena, tarttuu tai voi tarttua tällaiseen järkeilyyn, kaivaa esiin siihen liittyvät oletukset. Idea ei ole se, että filosofia paljastaisi salaisen irrationaalisuuden, vaan etsii mahdollisuuksia mennä muualle, ajatella muuta.

Joskus oikeutamme päätökset – rationalisoimme ne – sanoen, että ne perustuvat lakiin tai yhteisön tapoihin. Halutaan antaa vaikutelma, että valinta tai päätös on rationaalinen, koska se perustuu siihen mikä on normaalia. Se mitä pidetään normaalina ei kuitenkaan perustu mihinkään, paitsi tyhjän päällä tehtyyn päätökseen.

Tärkeää eivät ole vain yhteisö ja lait. Tämän tulivat filosofit ilmoittamaan ja ilmaisemaan eri tavoin: Tärkeää on myös se miten päättää elää elämänsä, päättää ohjata elämäänsä. Tällaiseen hurjaan työhön ryhtynyt ei vain yksinkertaisesti halua elää paremmin, vaan elää luoden itseensä parhaan mahdollisen suhteen. Siksi filosofian lähtökohtia olivat itsestä huolehtiminen, itseluottamus ja itsekunnioitus.

Ihminen tekee päätöksiä, hänen on tehtävä päätöksiä. Filosofia vie pohjan päätöksiltä, tekee niistä vaikeita, sillä se irrottaa meitä typeryydestä, jota vakaumuksiksi sanotaan. On oltava päättäväinen, määrätietoinen ja luja, mutta ilman vakaumuksia. On osattava ja uskallettava kysyä, kuka tekee minua koskevat päätökset ja miten ne tehdään.

Jokaisen on päätettävä puolestaan ja siksi on yritettävä luoda mahdollisuuksia sille, että ihmiset voivat päättää omasta puolestaan.