Kysyminen, eläminen...

(Salvador Dalí, 1925)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 30.1.. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Suomi 200v ja muuta tulevaisuusvisiointia

Joku kysyy: ”Miten voisi elää?” Tätä ei ole pakko ymmärtää kysymyksenä. Jotkut kysymyksiksi muotoillut lauseet eivät ole kysymyksiä, vaan huudahduksia tai valituksia. Tämä tarkoittaisi: ”En jaksa enää elää.”

Mutta entä jos se todella olisi kysymys? Se merkitsisi sitä, että kysyjä tuo eteensä mahdollisuuden, että voisi elää toisin. Ehkä hänestä on tulossa filosofi – ei vain filosofian harrastaja tai ammattilainen, vaan joku, joka elää filosofisesti. Hänestä olisi tulossa joku, joka elää kysymyksen kanssa (käyttääkseni Rilken ilmaisua).

Millaisia vaikutuksia tällaisella erehdyksellä, mahdollisuuksien avaamisella, on? Tuleeko ihminen hulluksi? Kysyminen voi olla vaarallista, epäilemättä.  Ainakin yksi seuraus tällaisella päättömyydellä on: Kysyjä kysyy todella. Joskus kysymykseksi muotoiltu lause todella on kysymys (ei huudahdus, ei valitus) esimerkiksi silloin, kun filosofi esittää artikkelissaan kysymyksen. Se ei silti ole välttämättä todellista kysymistä, sillä filosofilla voi olla vastaus valmiina. Se voi olla retorinen kysymys. Jokatapauksessa hän yrittää löytää vastauksen, ratkaista ongelman. Tilanne on hyvin erilainen kuin silloin, kun kysyjä avaa eteensä mahdollisuuden, avaa oven tai ikkunan, josta näkyy (tai on näkymättä) toinen elämä.

Eläminen kysymyksen kanssa, eläminen ikkunan edessä, hulluksi tuleminen merkitsee sitä, että ihminen on päätöksen edessä. Hänen on päätettävä, sulkeeko ikkunan, katsooko siitä, kiipeääkö siitä ulos.

Filosofia – vaikkei olisi suoraan yhteiskunnallista tai poliittista – nostaa joskus esiin ongelmia, joita varten ei aina ole olemassa mitään valmista ratkaisua, ohjelmaa tai suunnitelmaa. Tuntuu kuin nämä ongelmat anoisivat tai kutsuisivat ihmisiä, ryhmiä, jotka eivät ole vielä määrittyneet tai määritelleet itseään, organisoituneet. Nämä ongelmat vaativat päätöstä, mutta sellaista, jota ei ole vielä tehty: sitä ei ole tehty etukäteen. Eikä päättäjiäkään ole valmiina.

Ihminen – sanoja ja tekijä – on päätös ja sitouminen päätökseensä. Ei vain hetkittäin ja hetkellisesti, vaan koko ajan prosessina, jatkuvana tapahtumana. Päättämättömyys on eräänlaista epäolemassaoloa: ihminen ei elä. Tästä näkökulmasta katsottuna kysymys elämisestä toisin, mahdollisuuden avaaminen, merkitsee elämisen ehtoa. Kysymys on yllyke, sytytyslanka ja dynamiitti.

Jos kysymys pakottaa päättämään, pistää päätöksen eteen, joudumme kysymään, mitä on päättäminen. Tai ainakin kysymään, mitä merkitsee päättäminen. Onko päätös aina meidän oma? Miten se tehdään? Eikö sitä ohjaa valmiit arvot, muiden laatimat normit?

Kun Jean-Luc Nancy analysoi päättämisen ongelmaa tai olemusta (teoksessaan Vapauden kokemus), hän puhuu hyvin abstraktilla tasolla: Aito päättäminen tapahtuu sellaisen mahdollisuuden edessä, että voi tehdä ”kaiken” tai ”mitä tahansa”, mutta päättäjä valitsee olla tekemättä ”kaiken” tai ”mitä tahansa”. Nancy ennakoi vastalauseen: ”Eihän tässä ole mitään sisältöä eikä normeja.” Filosofin mukaan ei ole koskaan ollutkaan, sillä päätös on tyhjä etiikasta; sisällöt ja normit ovat jotain, joista pitää päättää. Meidän täytyy päättää laista, poikkeuksista, tapauksista jne. Mutta itse päätöstä varten ei ole lakia tai poikkeusta.

Koska kysymys kysymisestä kytkeytyy päättämisen ongelmaan, esiin tulee tietty vaara, joka ei ole pelkästään valmis vastaus, valmis ohjelma. Kun perustavaan kyselyyn, suuriin kysymyksiin jumalasta tai järjestä annetaan vastauksia, nämä vastaukset muuttuvat ”uudeksi luonnoksi”, joksikin annetuksi. Tätä vastaan on kaksi toimivaa taktiikkaa. Ensimmäinen on kyseenalaistaminen. Siksi George Bataille kirjoitti: ”Ihmisen autonomia – hänen suvereenisuutensa – on sidoksissa siihen tosiasiaan, että ihminen on kysymys ilman vastausta.” Toinen taktiikka on kysymyksen hylkääminen, pidättäytyminen kysymystä jumalasta tai järjestä tai vastaavista asioista. Sillä tottakai lopulta on kysyttävä myös, onko tämä tai tuo hyvä kysymys. Mutta kysymys ei ole hyvä vain siksi, että siihen on löydettävissä vastaus. Sen hedelmällisyys mitataan toisella tavalla.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä sanoa itselleen?

(Rainer Maria Rilke)
Aiheena Torre del Marissa 14.9.

Mitä sanoa itselleen? Tähän kysymykseen ei voi vastata suoraan, ilman että puhuu siitä miten tulisi sanoa.

Ei ole pakko kuunnella sisäistä ääntä, sitä jonka sisäisti jo lapsena. On silti tärkeää toimia suhteessa itseensä, puhua itselleen, sanoa olennaisia asioita. Vaikeus on itsensä kuuntelemisessa ja itselle kohdistetun sanan erottaminen tuosta sisäisestä äänestä. Itselle sanominen ei merkitse vain tietämistä; se tarkoittaa, että vielä sanoo tietämänsä itselleen, muistuttaa siitä, sanoo sen itselleen auttaakseen itseään.

Olen ajatellut – niin kuin muutamat muutkin – että olisi oltava itsensä ystävä. Ystävyys, tuo muodoton suhde, suhde ilman kulttuuria, voi olla malli. Tarkoitan, että ystävyys, joka ei ole valmiiksi koodattu, yhtä säädelty kuin jokin muu suhde, voi olla vapaampi ja siksi myös sisältää jotain rikasta. Se mitä se voi sisällyttää itseensä, on haastaminen ja kannustaminen.

Lopulta ne, jotka filosofoivat ystävyydestä, sisällyttävät siihen paljon, sille annetaan suuri merkitys. Se voi saada tällaisen merkityksen joidenkin käytäntöjen, esimerkiksi haastamisen ja kannustamisen avulla. Sen jälkeen se voi olla malli, jotain jota voi käyttää muuallakin, esimerkiksi opetuksessa tai kasvatuksessa; opettaja voi ottaa tehtäväkseen haastaa ja kannustaa. Mutta jos tällainen vaativa ystävyys on myös suhde itseensä, itselleen ei voi puhua vai pehmeitä, itseään ei voi vain lohduttaa ja silitellä.

Liittäisin haastamiseen ja kannustamiseen silti kolmannen elementin, ystävyyden kolmannen ulottuvuuden. Ihan pelkästään siksi, että kokemus opettaa ystävyyden olevan muutakin kuin tällaista ankaruutta, jotain nautinnollisempaa. Ystävät, ystävyys voivat pelkän olemassaolon kauttaa näyttää, että tässä ja nyt on jotain ilon aiheita; se auttaa rakastamaan mitä on käsillä.

Mitä sanoisin itselleni itseäni auttaakseni, tullakseni itseni ystäväksi? Rainer Maria Rilken runo Apollo ilmaisee ensimmäisen asian, haasteen: ”Sinun on muutettava elämäsi.” Jos haastan itseni näin, on minun myös kannustettava, sanottava: ”Sinä kykenet, olet vapaampi kuin kuvitteletkaan, löydät voimia jos ponnistat.” Minun on lisättävä, sanottava itsellesi, muistutettava itseäni siitä mikä on hyvää ympärilläni, myös siitä mikä on hyvää minulle. Nietzsche kirjoitti usein kirjeissään: ”Mihi ipsi scripsi” (Olen kirjoittanut vain itselleni). Tämä itselleen puhuminen, sanominen itselle, on yksi olennainen ulottuvuus filosofisessa elämässä.

Mitä olen itselleni sanonut? Olenko kysynyt tarpeeksi usein, miten olen tänään toiminut ystävyyttä vastaan? Olen sanonut, esimerkiksi, Bachelardia lainaten: ”On parempi elää väliaikaisuudessa kuin lopullisuudessa.” Se on nietzscheläinen lause, sillä Nietzsche tiesi ja opetti, että käärme, joka ei voi vaihtaa nahkaansa, kuolee ja sama tapahtuu hengelle. Se että itseään tästä muistuttaa, itsensä vie väliaikaisuuteen, keskeneräisyyteen, epälopullisuuteen, on yritystä huolehtia itsestään. Itselleen puhuminen, itsestään huolehtiminen, ystävyys itsensä kanssa, ei ole itsekkyyttä; se on suurin lahja jonka voi antaa. Itsensä harjoittaminen ei sulkeutumista itseensä, toisen unohtamista, maailmasta vetäytymistä, vaan päinvastoin asioiden ottamista huomioon, huomion kiinnittämistä maailmaan, tapa olla maailmassa, tapa toimia ja luoda suhde toiseen.

Itsensä ystävä ei ole joku, joka vain ajattelee etuaan, omii itselleen; suhde itseen heijastuu ulos, ilmenee suhteessa toiseen. Aina, hyvässä ja pahassa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puuttuvat ihmiset

(Antonio Machado)


ANJA-HELENA KÄRKKÄISEN KIRJASTA OSOITTEESSA
www.basanoskustannus.blogspot.com

Olemme ilmiselvästi taivaassa: kaikki mielenkiintoiset ihmiset puuttuvat. Ajattelun ja taiteen tehtävä on kamppailu. Tehtävä ei ole sotiminen, vaan voimien välinen mittelö, jotta jotain tapahtuisi; se on kutsumista, huhuilemista, arvaamattoman kuulostelemista. Ajattelu kutsuu esiin puuttuvia ihmisiä.

Runoilija Antonio Machado oli filosofi niin kuin monet runoilijat, esimerkiksi Hölderlin, Rilke, Vicente Núñez ja Mirkka Rekola. Ja Machado on kirjoittanut yhden hauskimmista filosofisista teoksista: Juan de Mairena. Kirjan päähenkilö on erikoisia keskustelutaidon ja filosofian oppitunteja kouluajan ulkopuolella pitävä liikunnanopettaja. Juan de Mairena ei ole mikä tahansa kirjallinen henkilöhahmo; hän on ”apokryyfinen hahmo”, jonka Machado luo, koska hän puuttuu maailmasta.

Kirja alkaa näin:

Totuus on totuus, sanoi sen Agamemnon tai sianhoitaja.
Agamemnon: Samaa mieltä.
Sianhoitaja: Ei vakuuta minua.

Yksinäisyys

(Rainer Maria Rilke)


Yksinäisyys ajatellaan usein ikäväksi ja vältettäväksi tilaksi, mutta yksinäisyys on hyvä, tarpeellinen ja kaunis. Kun yksinäisyys ajatellaan tunteeksi, se ajatellaan negatiiviseksi tunteeksi, mutta yksinäisyys on yksi tehokkaimpia keinoja välttyä negatiivisten tunteiden tartunnalta.

Kun puhun kauniisti yksinäisyydestä en silti väheksy syrjinnän, eristämisen, erottamisen ja aitaamisen vaikutuksia tai näiden vaikutusten ajankohtaisuutta. En myöskään pyyhi pois mielestäni ystävyydelle antamaani merkitystä.

Filosofit ovat aina tarvinneet yksinäisyyttä, toiset enemmän toiset vähemmän. Sitä ovat tarvinneet myös mystikot ja monet, jotka omistautuvat luovalle työlle. On monenlaista yksinäisyyttä ja monenlaisia tapoja harjoittaa itseään yksinäisyydessä ja yksinäisyyden kautta.

Olla yksin – se on mahdollisuus irtaantua seuran, ryhmän, ihmisten seurassa tarttuvilta ajatuksilta, mielipiteiltä, tunteilta; se on mahdollisuus kääntyä oman itsensä puoleen, hengittää raikasta ilmaa, keskustella itsensä kanssa, luoda uusi, uudistunut yhteys itseensä ja luontoon.

Itse ajattelen, että yksinäisyys on sama asia kuin itsenäisyys; se on sitä, ettei takerru mihinkään, edes kehenkään ihmiseen, vaikka kuinka rakastettavaan. Ei takertua kehenkään tai mihinkään - se on yksinäisyyttä ja itsenäisyytensä varjelemista.

Mennä yksinäisyyteen ei merkitse silti itsensä löytämistä, oman persoonan tai persoonallisuuden vahvistumista, vaan pikemminkin siirtymistä olennaisesti virtaavampaan tilaan. Seura vahvistaa persoonaa, naamiota. Yksinäisyydessä voi olla nimetön ja ilman ihmisten loputtomasti kierrättämiä sanoja, kategorioita, jotka pyydystävät ihmistä koko ajan, sitovat häntä määritelmään hänestä. Tästä syystä yksinäisyys irrottaa meidät kysymyksestä, keitä olemme ja vapauttavat meidät kysymään, mitä voimme olla, mitä voimme tehdä.

Rainer Maria Rilke, jonka runous on täynnä yksinäisyyttä, pyysi, että häntä rakastavat rakastaisivat myös hänen yksinäisyyttään. Kirjeitä nuorelle runoilijalle –teoksessa hän kirjoittaa: ”Mennä itseensä ja olla tuntikausia tapaamatta ketään – siitä tulee oppia nauttimaan.” Rakastavaisten suhdekin voi hänen käsityksensä mukaan kestää vain, jos se on kahden vierekkäin olevan yksinäisyyttä.


Mielenkuiintoisia ja selkeitä englanninkielisiä artikkeleita aiheesta sivuilla

www.hermitary.com

Sinun täytyy muuttaa elämäsi

En ole hyvin metafyysinen ihminen (en tahdo sanoa filosofi). Minun on vaikea hengittää metafyysisessä maisemassa. Arvostan toki joitakin hyvinkin metafyysisiä ajattelijoita – esimerkiksi Spinozaa ja Deleuze´tä, joita olen opetellut hyödyntämään.

Mutta kaikki sellaiset pienet tutkailut, joita olen tehnyt, vievät välillä metafysiikan sisään; on pakko tehdä sukelluksia metafysiikkaan, siis pohtia olemassaolon perusteita, olevaisen olemusta jne. Esimerkiksi jos tahtoo ajatella arvoja, tutkia ja arvioida niitä, joutuu väistämättä myös metafyysisten kysymysten äärelle.

Liikkuminen maisemassa, jossa on vaikea hengittää ja lyhyet tai pitkät sukellukset syviin kysymyksiin tekevät minulle myös erittäin välttämättömäksi paluun takaisin tähän maailmaan. Tämä paluu ei ole pakoa, vaan asettumista kovien ja vaativien kysymysten eteen. On tunnustettava, että Rainer Maria Rilken viimeiset sanat runossa Apollo toimivat ajatteluni imperatiivina: ”Sinun on muutettava elämäsi.”

Avoin

Komm! Ins Offene, Freund! Näillä sanoilla aloittaa Hölderlin keskeneräisen runonsa. Hän kutsuu ystäväänsä Avoimeen. Mutta mikä on tämä Avoin, jota myöhemmin myös Rainer Maria Rilke, Rondan rakastaja, niin paljon arvosti? Yhtä vähän kuin uskaltaisin kääntää edes runon ensimmäisiä säkeitä uskallan määritellä Avointa.

Avoin on Rilkelle jotain kaivattavaa. Hölderlinin säkeissä se tuntuu olevan tila – paikka, joka avautuu; se on vapauden kokemus. Erityisesti minua kiinnostaa sanan ”ystävyys” liittyminen Avoimeen. Siihen paikkaan kutsutaan ystävä. Onko mitään filosofisempaa aihetta, filosofisempaa sanaa kuin ystävyys, filia? Mitä muuta on ystävyys kuin tämä vaikeasti määriteltävä Avoin?