Mitä sanoa itselleen?

(Rainer Maria Rilke)
Aiheena Torre del Marissa 14.9.

Mitä sanoa itselleen? Tähän kysymykseen ei voi vastata suoraan, ilman että puhuu siitä miten tulisi sanoa.

Ei ole pakko kuunnella sisäistä ääntä, sitä jonka sisäisti jo lapsena. On silti tärkeää toimia suhteessa itseensä, puhua itselleen, sanoa olennaisia asioita. Vaikeus on itsensä kuuntelemisessa ja itselle kohdistetun sanan erottaminen tuosta sisäisestä äänestä. Itselle sanominen ei merkitse vain tietämistä; se tarkoittaa, että vielä sanoo tietämänsä itselleen, muistuttaa siitä, sanoo sen itselleen auttaakseen itseään.

Olen ajatellut – niin kuin muutamat muutkin – että olisi oltava itsensä ystävä. Ystävyys, tuo muodoton suhde, suhde ilman kulttuuria, voi olla malli. Tarkoitan, että ystävyys, joka ei ole valmiiksi koodattu, yhtä säädelty kuin jokin muu suhde, voi olla vapaampi ja siksi myös sisältää jotain rikasta. Se mitä se voi sisällyttää itseensä, on haastaminen ja kannustaminen.

Lopulta ne, jotka filosofoivat ystävyydestä, sisällyttävät siihen paljon, sille annetaan suuri merkitys. Se voi saada tällaisen merkityksen joidenkin käytäntöjen, esimerkiksi haastamisen ja kannustamisen avulla. Sen jälkeen se voi olla malli, jotain jota voi käyttää muuallakin, esimerkiksi opetuksessa tai kasvatuksessa; opettaja voi ottaa tehtäväkseen haastaa ja kannustaa. Mutta jos tällainen vaativa ystävyys on myös suhde itseensä, itselleen ei voi puhua vai pehmeitä, itseään ei voi vain lohduttaa ja silitellä.

Liittäisin haastamiseen ja kannustamiseen silti kolmannen elementin, ystävyyden kolmannen ulottuvuuden. Ihan pelkästään siksi, että kokemus opettaa ystävyyden olevan muutakin kuin tällaista ankaruutta, jotain nautinnollisempaa. Ystävät, ystävyys voivat pelkän olemassaolon kauttaa näyttää, että tässä ja nyt on jotain ilon aiheita; se auttaa rakastamaan mitä on käsillä.

Mitä sanoisin itselleni itseäni auttaakseni, tullakseni itseni ystäväksi? Rainer Maria Rilken runo Apollo ilmaisee ensimmäisen asian, haasteen: ”Sinun on muutettava elämäsi.” Jos haastan itseni näin, on minun myös kannustettava, sanottava: ”Sinä kykenet, olet vapaampi kuin kuvitteletkaan, löydät voimia jos ponnistat.” Minun on lisättävä, sanottava itsellesi, muistutettava itseäni siitä mikä on hyvää ympärilläni, myös siitä mikä on hyvää minulle. Nietzsche kirjoitti usein kirjeissään: ”Mihi ipsi scripsi” (Olen kirjoittanut vain itselleni). Tämä itselleen puhuminen, sanominen itselle, on yksi olennainen ulottuvuus filosofisessa elämässä.

Mitä olen itselleni sanonut? Olenko kysynyt tarpeeksi usein, miten olen tänään toiminut ystävyyttä vastaan? Olen sanonut, esimerkiksi, Bachelardia lainaten: ”On parempi elää väliaikaisuudessa kuin lopullisuudessa.” Se on nietzscheläinen lause, sillä Nietzsche tiesi ja opetti, että käärme, joka ei voi vaihtaa nahkaansa, kuolee ja sama tapahtuu hengelle. Se että itseään tästä muistuttaa, itsensä vie väliaikaisuuteen, keskeneräisyyteen, epälopullisuuteen, on yritystä huolehtia itsestään. Itselleen puhuminen, itsestään huolehtiminen, ystävyys itsensä kanssa, ei ole itsekkyyttä; se on suurin lahja jonka voi antaa. Itsensä harjoittaminen ei sulkeutumista itseensä, toisen unohtamista, maailmasta vetäytymistä, vaan päinvastoin asioiden ottamista huomioon, huomion kiinnittämistä maailmaan, tapa olla maailmassa, tapa toimia ja luoda suhde toiseen.

Itsensä ystävä ei ole joku, joka vain ajattelee etuaan, omii itselleen; suhde itseen heijastuu ulos, ilmenee suhteessa toiseen. Aina, hyvässä ja pahassa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Epälopullisuuden periaate

(Mihail Bahtin ja kissa)

Mitä sanon epälopullisuuden periaatteeksi? Nimitän näin ajatusta, jonka mukaan mikään inhimillisessä olemassaolossa ei ole eikä sen tarvitse olla lopullista. Sanon sitä periaatteeksi, koska pitämällä tätä ajatusta mielessäni ja edessäni, autan itseäni; se auttaa elämään.

Miten olen kehittänyt periaatteen? Varmaankin lähtökohtana, impulssina, on ollut kokemus maailmasta sotkuisena, mutta samalla avoimena paikkana; tietynlainen vapautumisen kokemus, jossa joku henki on kuiskannut korvaan: ”Tämä ei ole lopullista.”

Jotkut filosofiset tekstit ja ajatukset ovat auttaneet muotoilemaan tätä periaatetta, tekemään siitä osan verenkiertoa. Kaksi hyvin erilaista esimerkkiä. Epikuroksen ajattelussa on selvästi läsnä havainto kaiken liikkuvuudesta, siirtymisestä, siitä ettei kaikki vielä ole; on olemassa ”ei vielä”. Kreikkalaisilla oli jopa verbi ilmaisemaan hetkellisyyttä, ohimenevyyttä: gignomai. Tästä verbistä muodostui substantiivi genesis, synty. Genesis merkitsee nimenomaan sen syntymistä mitä ei vielä ole. 

Toinen, modernimpi esimerkki voisi olla venäläisen Mihail Bahtin, jonka ajattelussa on mukana voimakas päättymättömyyden ja epälopullisuuden arvostaminen: Viimeistä sanaa ei olla vielä sanottu.

Epälopullisuuden periaate on eettinen. Jos kaikki olisi valmista, loppuun saatettua, annettua, ei olisi mitään tekemistä. Tässä mielessä epälopullisuus on eettisyyden edellytys, ehto. Kun ihminen katsoo itseään epälopullisena, hän ei ole vain tuomari; hän voi katsoa itseään niin kuin käsityöläinen. Ihminen on silloin itsensä muokkaaja, taiteilija. Toistakaan ei saa lopullistaa, lopulliseksi julistaa määritelmän avulla. Epälopullisuuden näkeminen voi siis olla eettinen periaate myös suhteessa toiseen: toista ei määritellä lopullisesti, hänen annetaan olla muuta.

Epälopullisuuden periaate on myös syvästi poliittinen. Se merkitsee, ettei perittyjä käytäntöjä, vallankäytön muotoja ja kategorioita hyväksytä itsestään selvinä. Politiikka merkitsee, että kysymme, mitä hyväksymme ja mitä emme. Epälopullisuuden periaate on politisointia, sillä se palauttaa liikkumattomalle liikkuvuuden, epävakauden vakaaksi, varmaksi ja ehdottomaksi väitetylle.

Tämä selittänee, miksi kirjoitin kerran aikaisemmin näin (Vain myrskyn läpi):

Kaikkein tärkeintä: ylittää sinusta tehty määritelmä, toimia odottamattomasti. Elät vain siinä määrin kun et ole mitä sinun sanotaan olevan, kun et ole mikä voidaan määritellä.

Vain myrskyn läpi pääsee mittaamattomaan paikkaan. Ajatteleminen on tuo myrsky, vapaus. Ilman sitä emme etsi, tyydymme tietämään.

Ajattelun ja elämän kannalta tämä merkitsee, että vaikka keksisimmekin ratkaisun, pysyy ongelma avoimena, kysymys mukana. Voimme ajatella, sanoa jopa, että olemme kosketuksiin erityisen totuuden kanssa, jos epälopullisuuden periaate on meissä elävä: Elämä on elämisen arvoinen seikkailuna, silloin kun emme tiedä, mihin se johtaa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Syksyn aiheet ja prologi

Johdanto syksyn aiheisiin (Nominalismin hyödyllisyydestä) löytyy tästä

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2015/07/nominalismin-hyodyllisyydesta.html

Syksyn aiheet:

1.Mikä on tapahtuma?

2.Sota, rationaalisuus ja vastavoima

3.Elämä, erehdys

4.Totuus ja alastomuus

5.Epälopullisuuden periaate

6.Minä ja olosuhteet

7.Käytännöllistä filosofiaa: identiteetistä eroon

8.Sanat, asiat, käsitteet

9.Yksinkertaisuuden idea

10.Laiskuus – Oikeus vai pahe? 

Kysymyksille, kommenteille, palautteelle, jatkokeskustelulle ja ehdotuksille on foorumi osoitteessa

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Keskeneräisyys

Sana keskeneräisyys saattaa herättää kielteisiä mielikuvia. Keskeneräisyys mieltyy epätäydellisyydeksi; jotain ei olla saatettu päätökseen, jokin ei ole saavuttanut täyttymystään. Olen pitänyt kiinni harvoista totuuksista, sillä ne eivät kestä. Yksi on kuitenkin tässä: se mikä on annettu, ei ole välttämätöntä. Mikä tuntuu välttämättömältä, on silti muutettavissa ja se muuttuu. Mikään ei pysy, kaikki muuttuu. Ei ole lopullista tilaa, ei lopullista totuutta.

Tässä on mukana ajatus keskeneräisyydestä ei niinkään epätäydellisyytenä kuin epälopullisuutena. Kun ajatus keskeneräisyydestä koskee omaa itseä, se muuttaa näkemisen tavan: oma itse näyttäytyy keskeneräisenä ja siksi elämä näyttäytyy jonakin, josta kreikkalaiset käyttivät sanaa poiesis. Elämä näyttäytyy runoutena sanan alkuperäisessä merkityksessä: se on tekemistä.

Keskeneräisyyden idea ja epälopullisuuden näkeminen ovat eniten kehittäneet minussa asennetta, joka pitää sisällään kaksisuuntaisen toiminnan impulssin. Toiminnan ensimmäinen suunta on omassa itsessäni. Oma itse muotoutuu toiminnan ja kehittämisen kohteeksi. Toista toiminnan suuntaa voisi nimittää poliittiseksi. Yritän väistää kaikkia sellaisia tekoja, jotka yrittävät tehdä asioille lopullisen tilan ja väistää sanoja, jotka väittävät tällaisen tilan tulleen saavutetuksi.

Olen kysynyt, voiko etiikka – ja siis myös filosofia jossain mielessä – olla mahdollista sanan alkuperäisessä merkityksessä. Voiko se olla mahdollista minulle? Etiikka oli ”oppi onnesta”: ajateltiin, että hyve tai oikeanlainen asenne tai korrekti toiminnantapa takaa onnellisuuden. Koska en usko ihmisten tulevan onnelliksi kaikki samalla tavalla, vaikuttaa mielettömältä ”opettaa etiikkaa”.

Keskeneräisyyden idea, joka valaisee elämääni, valaisee myös tätä kysymystä. Jos onnellisuutta ei näe jonakin saavutettuna tilana, vaan tietoisuutena kaiken muuttumisesta, epälopullisuudesta – ja siis tietoisuutena mahdollisuudesta tehdä, luoda – etiikka ei ole yhden ja kaikille saman kaavan valmistelemista, vaan lopullisen tekemistä epälopulliseksi.

Halu ja valmius nähdä keskeneräisyys on siis minulle tärkeää ja se selittää jotain tavastani lähestyä asioita, ilmiöitä ja ihmisiä. En usko enempää teoreettisen kuin käytännöllisenkään ajattelun (en pidä niitä vastakkaisina) tähtäävän opin tai systeemin rakentamiseen; se tähtää muutokseen ajattelijassa, mahdollisesti hänen ympäristössään.

Parempi elää keskeneräisyydessä kuin lopullisuudessa. Väliaikaisuuden tilassa voi vielä hengittää. Sanon näin enkä ole ainoa, joka on ajatellut näin. En ole koskaan ollut yksin. Tottakai tämä seurue voi olla kaikki hulluja. Epäily on koko ajan mukana. Onnellinen hullu on silti niin täynnä uskoa, että on valmis vaarantamaan myös muiden mielenterveyden ja houkuttelee muitakin mukaan murskaamaan lopullisuuden.

Haluan houkutella ihmisiä kysymään, mikä voisi muuttua ajattelussamme, elämässämme, yhteiskunnissa. Haluaisin oppia herkemmin aavistamaan, missä on merkkejä lopulliseksi luullun muuttumisesta jälleen keskeneräiseksi ja näkemään liikkumattoman muuttumisen jälleen liikkuvaksi.

Missä tapahtuu? Tämä on minun kysymykseni... Missä tapahtuu? Mennään sinne.