Suhde itseen, suhde toiseen

Seneca
 Filosofiakahvila 5.11./6.11./7.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Kun puhun suhteesta itseen ja suhteesta toiseen, en puhu mistään psykologisesta tai sosiaalipsykologisesta ilmiöstä, vaikka epäilemättä näitä suhteita voidaan kuvata monella tavalla, myös unohtaen niiden filosofiset (ontologiset tai eettiset) ulottuvuudet. Suhde itseen ymmärretään usein filosofiassa refleksiivisyydeksi. Refleksiivinen tutkii omaa suhdettaan johonkin kohteeseen, esimerkiksi omaan itseen. Refkeksio on ajattelua suhteessa omaan itseen, oman olemuksen pohdiskelua.

Mutta kun Seneca halusi olla itsensä ystävä, se on jotain enemmän. Kun ihminen on itsensä suhteen veistäjä, hän asettuu etäisyyden päähän itsestään ja arvioi, mihin asettaa taltan. Silloin hän on itsensä suhteen taiteilija; hän ei vain arvioi ajatustaan. Suhde itseen ja suhde toiseen ovat nähdäkseni eettisyyden kenttää. Näitä suhteita voi kuvailla monenlaisen terminologíoiden avulla, mutta kun kuvaamme niiden esteettisiä mahdollisuuksia, mahdollistamme näkökulman, joka on irtaantumista meitä määrittävistä kaavoista ja kategorioista. Kun puhumme näistä suhteista poliittisina, tuomme esiin ulottuvuuksia, jotka unohdamme, jos katsomme tavanomaisten moraalisten termien kautta.

Voimme nähdä suhteessa itseen politiikan, vaikka sitä määrittelisi itsekunnioitus – ja se olisi kaiken uurastuksen tarkoitus. Kun Immanuel Kant puhui itsekunnioituksesta, sen vastakohdaksi määrittyi orjamaisuus, kyvyttömyys arvostaa itseään ja siitä seuraava omien oikeuksiensa väheksyminen. Orjamaisuus, omien oikeuksiensa unohtaminen, on moraalista epäonnistumista.  Itsekunnoitus on poliittista.

Kun puhun suhteesta itseen ja toiseen, puhun usein itseensä vaikuttamisen keinoista, tekniikoista. Jos vaikutan itseeni, luon itselleni esimerkiksi mielenrauhaa, vaikutan myös suhteeseeni toiseen. En ole ehkä niin kärttyisä. Toinen ei ehkä ole minulle vihollinen, vaan keskustelukumppani, jonka kanssa teen töitä, vaikutan itseeni. Olen puhunut myös mahdollisuudesta, että filosofía kriittisen ajattelun muotona on tällainen tekniikka.

Kirjoitin joskus: Kritiikki tulee minätekniikaksi erityisesti silloin, kun itsensä harjoittaja luo itseensä poliittista suhdetta. Meitä ohjaava puhe – papin, mainoksen, johtajan – ei ole vain väitteitä asiantilasta. Jos joku haluaa kuulua itselleen ja ajatella itse, hän ei tarkista vain väitteiden todenmukaisuutta. Edessä on kuva, mainos, joka ei vain väitä tuotteen parantavan elämää; se näyttää mitä pitäisi rakastaa. Kriitikko kysyy: ”Mikä sinä olet minua ohjaamaan, tulkitsemaan haluani, määräämään mitä teen tai mitä puhun?”

Kun siis puhun suhteesta itseen ja toiseen, en tavoittele ymmärrystä sanan nykyaikaisessa merkityksessä. En yritä tulkita itseäni; päämäärä ei ole oman itsen hermeneutiikka – vielä vähemmän yritän tulkita toista. Kysyn, mitä olen itselleni, mitä olen toiselle ja mitä toinen on minulle. Nämä ovat eettisiä kysymyksiä, joilla on myös poliittisia vaikutuksia...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä sanoa itselleen?

(Rainer Maria Rilke)
Aiheena Torre del Marissa 14.9.

Mitä sanoa itselleen? Tähän kysymykseen ei voi vastata suoraan, ilman että puhuu siitä miten tulisi sanoa.

Ei ole pakko kuunnella sisäistä ääntä, sitä jonka sisäisti jo lapsena. On silti tärkeää toimia suhteessa itseensä, puhua itselleen, sanoa olennaisia asioita. Vaikeus on itsensä kuuntelemisessa ja itselle kohdistetun sanan erottaminen tuosta sisäisestä äänestä. Itselle sanominen ei merkitse vain tietämistä; se tarkoittaa, että vielä sanoo tietämänsä itselleen, muistuttaa siitä, sanoo sen itselleen auttaakseen itseään.

Olen ajatellut – niin kuin muutamat muutkin – että olisi oltava itsensä ystävä. Ystävyys, tuo muodoton suhde, suhde ilman kulttuuria, voi olla malli. Tarkoitan, että ystävyys, joka ei ole valmiiksi koodattu, yhtä säädelty kuin jokin muu suhde, voi olla vapaampi ja siksi myös sisältää jotain rikasta. Se mitä se voi sisällyttää itseensä, on haastaminen ja kannustaminen.

Lopulta ne, jotka filosofoivat ystävyydestä, sisällyttävät siihen paljon, sille annetaan suuri merkitys. Se voi saada tällaisen merkityksen joidenkin käytäntöjen, esimerkiksi haastamisen ja kannustamisen avulla. Sen jälkeen se voi olla malli, jotain jota voi käyttää muuallakin, esimerkiksi opetuksessa tai kasvatuksessa; opettaja voi ottaa tehtäväkseen haastaa ja kannustaa. Mutta jos tällainen vaativa ystävyys on myös suhde itseensä, itselleen ei voi puhua vai pehmeitä, itseään ei voi vain lohduttaa ja silitellä.

Liittäisin haastamiseen ja kannustamiseen silti kolmannen elementin, ystävyyden kolmannen ulottuvuuden. Ihan pelkästään siksi, että kokemus opettaa ystävyyden olevan muutakin kuin tällaista ankaruutta, jotain nautinnollisempaa. Ystävät, ystävyys voivat pelkän olemassaolon kauttaa näyttää, että tässä ja nyt on jotain ilon aiheita; se auttaa rakastamaan mitä on käsillä.

Mitä sanoisin itselleni itseäni auttaakseni, tullakseni itseni ystäväksi? Rainer Maria Rilken runo Apollo ilmaisee ensimmäisen asian, haasteen: ”Sinun on muutettava elämäsi.” Jos haastan itseni näin, on minun myös kannustettava, sanottava: ”Sinä kykenet, olet vapaampi kuin kuvitteletkaan, löydät voimia jos ponnistat.” Minun on lisättävä, sanottava itsellesi, muistutettava itseäni siitä mikä on hyvää ympärilläni, myös siitä mikä on hyvää minulle. Nietzsche kirjoitti usein kirjeissään: ”Mihi ipsi scripsi” (Olen kirjoittanut vain itselleni). Tämä itselleen puhuminen, sanominen itselle, on yksi olennainen ulottuvuus filosofisessa elämässä.

Mitä olen itselleni sanonut? Olenko kysynyt tarpeeksi usein, miten olen tänään toiminut ystävyyttä vastaan? Olen sanonut, esimerkiksi, Bachelardia lainaten: ”On parempi elää väliaikaisuudessa kuin lopullisuudessa.” Se on nietzscheläinen lause, sillä Nietzsche tiesi ja opetti, että käärme, joka ei voi vaihtaa nahkaansa, kuolee ja sama tapahtuu hengelle. Se että itseään tästä muistuttaa, itsensä vie väliaikaisuuteen, keskeneräisyyteen, epälopullisuuteen, on yritystä huolehtia itsestään. Itselleen puhuminen, itsestään huolehtiminen, ystävyys itsensä kanssa, ei ole itsekkyyttä; se on suurin lahja jonka voi antaa. Itsensä harjoittaminen ei sulkeutumista itseensä, toisen unohtamista, maailmasta vetäytymistä, vaan päinvastoin asioiden ottamista huomioon, huomion kiinnittämistä maailmaan, tapa olla maailmassa, tapa toimia ja luoda suhde toiseen.

Itsensä ystävä ei ole joku, joka vain ajattelee etuaan, omii itselleen; suhde itseen heijastuu ulos, ilmenee suhteessa toiseen. Aina, hyvässä ja pahassa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Itsekritiikin merkityksestä

(Michel Foucault)

Kritiikki ei ole vian etsimistä tai moittimista. Kysymys ei ole, mikä vika tai kenen vika, vaan pikemminkin tämä: Voiko ajatella toisin? Tarkoitus on tuoda ajatus esiin ja tutkia mahdollisuutta muuttaa sitä, näyttää ettei itsestään selvä ole sitä. Kritiikin seurauksena se mikä on hyväksytty itsestään selvänä, ei enää ole hyväksyttyä. Oletuksiin tartutaan ja niiltä viedään pohja – sitä on kritiikki.

Esimerkiksi Immanuel Kant kysyi kriittisesti, mikä tekee tietämisen mahdolliseksi. Hän päätyi ajattelemaan tietämisen rajoja, mutta samalla tämä mahdollisuuden ajatteleminen avasi uusia, toisenlaisia, hänelle vieraita teitä, kysymyksen siitä miten rajojen yli voi mennä. Mielenkiintoista on, että Kant ei liittänyt kritiikkiä arvoarvostelman tekoon, vaan päinvastoin pidättäytymiseen arvoarvostelmasta. Arvoarvostelma, tuomio, perustuu johonkin valmiiseen kategoriaan, ja kritiikki on nimenomaan kategorioiden purkamista.

Sama pätee itsekriitiikkiin. Itsensä moittiminen ja itsensä asettaminen tuomarin katseen alle on katumuksen herättämistä ja rankaisemista. Hedelmällinen itsekritiikki on omien olettamustensa arvioimista ja muutoksen tekemistä mahdolliseksi. Jos tahdon kehittää itseäni, katson millaisella pohjalla olen ja tutkin pohjan kestävyyttä. Pidättäydyn arvoarvostelmasta, jotta voin ymmärtää omia tekemisiäni toisin, mahdollistan toisenlaisten arvojen näkemisen.

Tällä tavalla ymmärrettynä itsekritiikki on eettistä; se on eettinen asenne, joka vaikuttaa myös siihen, miten kohtaan ja tunnustan toisen ihmisen. En ennalta poissulje toisenlaisia, erilaisia ideaaleja tai arvoja. Ennen kaikkea toinen tulee tunnustetuksi toisena; en yritä sulauttaa häntä johonkin systeemiin tai sulkea luokitusteni sisään.

Teemme koko ajan valintoja ja päätöksiä. Jokainen valinta sisältää erilaisten impulssien, halujen ja rationaalisuuksien erotteluja, siis kritiikkiä. Elämä on itsekritiikkiä ja siksi itsekritiikistä täytyy tulla elämäntapa. Näin ainakin minun tapauksessani. Muuten en osaa uusille vesille.

Otan aiheeseen sopivan esimerkin: itseni. Minun olisi toki helppo moittia itseäni, löytää vikoja ja puutteita. Olen kuitenkin huomannut, että tällainen itsensä moittiminen ei auta ulos tilanteesta, vaan päinvastoin passivoi, antaa jopa jotain salaista nautintoa. Minun on sanottava itselleni pahempia totuuksia.

Yksi koko ajan mukana olevia kysymyksiäni on tämä: Miten tulla kuulluksi? Minua ovat kiinnostaneet monet historialliset ja legendaariset hahmot, jotka ovat yrittäneet saada sanansa kuulluksi. Olosuhteet ovat monesti vaikeat ja ne ovat tehneet osasta hulluja tai ainakin huutajia. Osa on tapettu. Pitkään oletin, että huutaminen on vaihtoehto, jotakin välttämätöntä. Ajattelin huudon olevan muoto, jonka totuus saa, jos sitä ei kuunnella. Näin maan alle ajettujen sanojen muuttuvan mustiksi ja näin mustuudessa voimaa.

Aloin kysellä tähän liittyviä olettamuksia. Kaikki ei ollut erehdystä, mutta huomasin, että asiaa voi lähestyä toisesta kulmasta. Olin tavallani uskonut dramaattisiin keinoihin ja romanttiseen kapinalliseen. Entä jos vaikeita olosuhteita muuttaisi pienin, melkein huomaamattomin keinoin? Entä jos ilmapiiriä muuttaisi pehmeästi, tekisi siitä hengitettävämmän, vapaamman? Nämä itsekriittiset huomiot ja kysymykset panivat minut esittämään uusia kysymyksiä.

Kun asioita vääristellään ja ympäristöstä tehdään siten tukahduttavaa, huuto ei välttämättä ole paras lääke. Joskus hiljaisuus on paras vastarinnan muoto ja osallistumattomuus paras keino muuttaa tilannetta. Näin varsinkin silloin, kun asioita vääristää nimenomaan jatkuva polemiikki, erilaisten mielipiteiden sota. Tämä oli varmasti se syy, miksi imperatiiveja kaihtanut Michel Foucault antoi itselleen ehdottoman, kategorisen imperatiivin: ”Älä osallistu polemiikkiin.”