Epälopullisuuden periaate

(Mihail Bahtin ja kissa)

Mitä sanon epälopullisuuden periaatteeksi? Nimitän näin ajatusta, jonka mukaan mikään inhimillisessä olemassaolossa ei ole eikä sen tarvitse olla lopullista. Sanon sitä periaatteeksi, koska pitämällä tätä ajatusta mielessäni ja edessäni, autan itseäni; se auttaa elämään.

Miten olen kehittänyt periaatteen? Varmaankin lähtökohtana, impulssina, on ollut kokemus maailmasta sotkuisena, mutta samalla avoimena paikkana; tietynlainen vapautumisen kokemus, jossa joku henki on kuiskannut korvaan: ”Tämä ei ole lopullista.”

Jotkut filosofiset tekstit ja ajatukset ovat auttaneet muotoilemaan tätä periaatetta, tekemään siitä osan verenkiertoa. Kaksi hyvin erilaista esimerkkiä. Epikuroksen ajattelussa on selvästi läsnä havainto kaiken liikkuvuudesta, siirtymisestä, siitä ettei kaikki vielä ole; on olemassa ”ei vielä”. Kreikkalaisilla oli jopa verbi ilmaisemaan hetkellisyyttä, ohimenevyyttä: gignomai. Tästä verbistä muodostui substantiivi genesis, synty. Genesis merkitsee nimenomaan sen syntymistä mitä ei vielä ole. 

Toinen, modernimpi esimerkki voisi olla venäläisen Mihail Bahtin, jonka ajattelussa on mukana voimakas päättymättömyyden ja epälopullisuuden arvostaminen: Viimeistä sanaa ei olla vielä sanottu.

Epälopullisuuden periaate on eettinen. Jos kaikki olisi valmista, loppuun saatettua, annettua, ei olisi mitään tekemistä. Tässä mielessä epälopullisuus on eettisyyden edellytys, ehto. Kun ihminen katsoo itseään epälopullisena, hän ei ole vain tuomari; hän voi katsoa itseään niin kuin käsityöläinen. Ihminen on silloin itsensä muokkaaja, taiteilija. Toistakaan ei saa lopullistaa, lopulliseksi julistaa määritelmän avulla. Epälopullisuuden näkeminen voi siis olla eettinen periaate myös suhteessa toiseen: toista ei määritellä lopullisesti, hänen annetaan olla muuta.

Epälopullisuuden periaate on myös syvästi poliittinen. Se merkitsee, ettei perittyjä käytäntöjä, vallankäytön muotoja ja kategorioita hyväksytä itsestään selvinä. Politiikka merkitsee, että kysymme, mitä hyväksymme ja mitä emme. Epälopullisuuden periaate on politisointia, sillä se palauttaa liikkumattomalle liikkuvuuden, epävakauden vakaaksi, varmaksi ja ehdottomaksi väitetylle.

Tämä selittänee, miksi kirjoitin kerran aikaisemmin näin (Vain myrskyn läpi):

Kaikkein tärkeintä: ylittää sinusta tehty määritelmä, toimia odottamattomasti. Elät vain siinä määrin kun et ole mitä sinun sanotaan olevan, kun et ole mikä voidaan määritellä.

Vain myrskyn läpi pääsee mittaamattomaan paikkaan. Ajatteleminen on tuo myrsky, vapaus. Ilman sitä emme etsi, tyydymme tietämään.

Ajattelun ja elämän kannalta tämä merkitsee, että vaikka keksisimmekin ratkaisun, pysyy ongelma avoimena, kysymys mukana. Voimme ajatella, sanoa jopa, että olemme kosketuksiin erityisen totuuden kanssa, jos epälopullisuuden periaate on meissä elävä: Elämä on elämisen arvoinen seikkailuna, silloin kun emme tiedä, mihin se johtaa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila