Neljä heittoa

1.                    

Kun tuskalta ottaa painon, se pysyy, mutta on läpäistävissä.

2.

Kaiken on jäätävä keskeneräiseksi.

3.

Siihen on totuttu eikä sitä nähdä. Siksi muuri kestää.

4.

Luotan siihen, että kaikki on haurasta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Keskeneräisyys

Sana keskeneräisyys saattaa herättää kielteisiä mielikuvia. Keskeneräisyys mieltyy epätäydellisyydeksi; jotain ei olla saatettu päätökseen, jokin ei ole saavuttanut täyttymystään. Olen pitänyt kiinni harvoista totuuksista, sillä ne eivät kestä. Yksi on kuitenkin tässä: se mikä on annettu, ei ole välttämätöntä. Mikä tuntuu välttämättömältä, on silti muutettavissa ja se muuttuu. Mikään ei pysy, kaikki muuttuu. Ei ole lopullista tilaa, ei lopullista totuutta.

Tässä on mukana ajatus keskeneräisyydestä ei niinkään epätäydellisyytenä kuin epälopullisuutena. Kun ajatus keskeneräisyydestä koskee omaa itseä, se muuttaa näkemisen tavan: oma itse näyttäytyy keskeneräisenä ja siksi elämä näyttäytyy jonakin, josta kreikkalaiset käyttivät sanaa poiesis. Elämä näyttäytyy runoutena sanan alkuperäisessä merkityksessä: se on tekemistä.

Keskeneräisyyden idea ja epälopullisuuden näkeminen ovat eniten kehittäneet minussa asennetta, joka pitää sisällään kaksisuuntaisen toiminnan impulssin. Toiminnan ensimmäinen suunta on omassa itsessäni. Oma itse muotoutuu toiminnan ja kehittämisen kohteeksi. Toista toiminnan suuntaa voisi nimittää poliittiseksi. Yritän väistää kaikkia sellaisia tekoja, jotka yrittävät tehdä asioille lopullisen tilan ja väistää sanoja, jotka väittävät tällaisen tilan tulleen saavutetuksi.

Olen kysynyt, voiko etiikka – ja siis myös filosofia jossain mielessä – olla mahdollista sanan alkuperäisessä merkityksessä. Voiko se olla mahdollista minulle? Etiikka oli ”oppi onnesta”: ajateltiin, että hyve tai oikeanlainen asenne tai korrekti toiminnantapa takaa onnellisuuden. Koska en usko ihmisten tulevan onnelliksi kaikki samalla tavalla, vaikuttaa mielettömältä ”opettaa etiikkaa”.

Keskeneräisyyden idea, joka valaisee elämääni, valaisee myös tätä kysymystä. Jos onnellisuutta ei näe jonakin saavutettuna tilana, vaan tietoisuutena kaiken muuttumisesta, epälopullisuudesta – ja siis tietoisuutena mahdollisuudesta tehdä, luoda – etiikka ei ole yhden ja kaikille saman kaavan valmistelemista, vaan lopullisen tekemistä epälopulliseksi.

Halu ja valmius nähdä keskeneräisyys on siis minulle tärkeää ja se selittää jotain tavastani lähestyä asioita, ilmiöitä ja ihmisiä. En usko enempää teoreettisen kuin käytännöllisenkään ajattelun (en pidä niitä vastakkaisina) tähtäävän opin tai systeemin rakentamiseen; se tähtää muutokseen ajattelijassa, mahdollisesti hänen ympäristössään.

Parempi elää keskeneräisyydessä kuin lopullisuudessa. Väliaikaisuuden tilassa voi vielä hengittää. Sanon näin enkä ole ainoa, joka on ajatellut näin. En ole koskaan ollut yksin. Tottakai tämä seurue voi olla kaikki hulluja. Epäily on koko ajan mukana. Onnellinen hullu on silti niin täynnä uskoa, että on valmis vaarantamaan myös muiden mielenterveyden ja houkuttelee muitakin mukaan murskaamaan lopullisuuden.

Haluan houkutella ihmisiä kysymään, mikä voisi muuttua ajattelussamme, elämässämme, yhteiskunnissa. Haluaisin oppia herkemmin aavistamaan, missä on merkkejä lopulliseksi luullun muuttumisesta jälleen keskeneräiseksi ja näkemään liikkumattoman muuttumisen jälleen liikkuvaksi.

Missä tapahtuu? Tämä on minun kysymykseni... Missä tapahtuu? Mennään sinne.

Avoimeksi jättäminen

Haluan jättää avoimeksi. Joskus se vaatii sen, että jättää keskeneräiseksi. Mitä tahdon jättää keskeneräiseksi? Eikö olisi parempi saattaa loppuun, päästä selvyyteen, hävittää epävarmuus? Jos sanon jotain, en silti sano lopullista totuutta tai ehdotonta määritelmää. Avoimeksi jättäminen merkitsee sitä, että jätän mahdollisuuden muuttaa käsitystä. Esimerkiksi jos annamme ystävyydelle ehdottoman määritelmän, poissuljemme mahdollisuuden että se joskus olisi jotain muuta, erilaista. Siksi avoimeksi jättäminen ei ole vain tietynlainen varautunut, epäilevä suhde totuuksiin ja määritelmiin; se on erityinen tapa suhtautua toisiin ihmisiin.

Avoimeksi jättäminen on tilan, vapauden antamista toiselle. Se ei anna vain toiselle mahdollisuutta tehdä korjauksia, osoittaa käsitysteni virheellisyyttä, vaan antaa hänelle tilaa liikkua, tehdä toisin, olla muuta kuin mitä odotan. Ongelma ei ole se, että erehdymme. Se ei ole vakavin syy avoimeksi jättämiseen. Tarkoitus on välttää, että jokin asia, piirre ihmisessä tai todellisuuden ulottuvuus muodostuisi laiksi, lopulliseksi laiksi. Maailmalle täytyy jättää sen liikkuvuus, avoimuus, joka on avoimuutta muutokselle.

Huomioideni keskeneräisyys on ilmeistä. Niissä on selvää puutteellisuutta. En puolustele puutteellisuutta, mutta niissä on keskeneräisyyttä myös siksi, että kieltäydyn saattamasta loppuun. En voi sanoa, mikä on kenellekin hyväksi. En voi sanoa sitä, koska en tiedä. Lisäksi – vaikka aavistaisinkin mikä olisi hyvä tai paha asia – vältän sanomasta toiselle, mitä hänen pitäisi tehdä. Hänen on voitava olla vapaa.

Avoimeksi jättäminen on siis ele, joka on suunnattu asioihin, ihmisiin, maailmaan. Se on ystävällinen ele. Ei hymy eikä hyväily, vaan ele, joka avaa tilan. Se saattaa joskus olla energinen, jopa väkivaltainen ele. On työnnettävä muureja, hakattava jäätä, revittävä auki lukkoja.
Tämä ele – avoimeksi jättäminen – on oltava mukana myös suhteessa itseensä. Itselleenkin on annettava tila, mahdollisuus. Myös suhteessa itseemme me osaamme sulkea pois, sulkea ovia ja sulkeutua.

Haluan jättää avoimeksi. Joskus se edellyttää keskeneräisyyttä. Ehkä silloin ihmisessä todella voi olla se Ääretön, josta Levinas puhui. Jätän avoimeksi, jotta en olisi vanki. Kun en suunnittele tulevaisuutta, vaan jätän sen auki, voin tehdä jotain muuta. Ajattelu, joka käy työstä, tähtää siihen, että voisi ajatella toisin.

Jähmettyneitä hahmoja ja pysäytettyjä kuvia vastaan keksitään lähteminen.