Kun kysymme kysymyksiä rakkaudesta, on todettava, että se on jotain muuta kuin ennen. Rakkaus on muuttunut viime vuosina. Avioliitto ei ole enää välttämätön eikä se ole enää taloudellinen järjestely; se toteutuu tai ainakin siinä on mukana jotain joka pakenee markkinavoimia. Jotkut ajattelijat ja sosiologit ovat puhuneet rakkauden kaaoksesta. Yhä individualistisemi maailma, suurempi romanttisen rakkauden kaipuu ja arvostus.
Mitä merkitsee rakastaminen? Kysymys on muotoiltu näin, jotta emme heti alkuun sekoittuisi siihen, että yritämme määritellä rakkauden, joka on aina monimuotoista ja vaihtelevan laatuista. Kun kysyn, mitä merkitsee rakastaminen, kysyn, mitä tapahtuu, kun rakastan. Eikä tämä merkitse vain sitä, että toteaisin joitakin fysiologisia reaktioita, muutoksia, punastumisia tai sydämen lyöntitiheyden nousun.
Rakastaminen merkitse menemistä toista kohti, suhtautumista toiseen, usein hyvinkin intensiivisen tapahtuman syntymistä ihmisten välillä. Se merkitsee sitä, etten suhtaudu enää samalla tavalla; minä muutun, en ole enää sama.
Ajattelijat varsin varovaisia puhuessaan rakkaudesta. Se ei ikään kuin ole vakava aihe. Niin kuin Roland Barthes sanoo: kaikki käyttävät sanaa rakkaus ja se on kaikissa lauluissa (Barthes itse kirjoitti kirjan Rakastuneen puheen katkelmia). Aihetta ja sanaa varotaan, mutta silti se vetää puoleensa.
Emmanuel Levinasilla on jossain kaunis katkelma, jonka olen kirjoittanut muistiinpanoihini vuosia sitten. En edes muista mistä katkelma on. Mutta se on sellaisenaan mestariteos, pieni runo. Levinas, joka puhuu aina toisesta, toiseudesta, sanoo, että eros on suhde mysteeriin, tulevaan. Myös rakkauden kohde muuttuu, pakenee määrittelyä, pakenee tiedollista haltuunottoa, ja eros, hyväily, on harhailua, ei-tietämistä, aktiivisen suhteen luomista tähän aina tulevaan, ei pysyvään.
Ehkä tästä pääsee kurkistamaan johonkin, katsomaan, jopa ajattelemaan sitä, mitä olisi todellinen rakkaus. Todellista rakkautta ei voisi määritellä ilman, että määrittelemisimme sen erityisenä suhtautumisena siihen, että rakkauden kohde pakenee. Monta kertaa rakkauteen liittyy omistaminen, omistamisen halu, halu kontrolloida. Mutta onko se todellista rakkautta? Eikö tämän kurkistuksen jälkeen pitäisi sanoa, että todellinen rakkaus sallii toisen muuttua, paeta, tulla joksikin muuksi.
Mutta näin rakastaminen merkitsisi vain sallimista, sitä että antaa toisen lentää. Se on enemmänkin: se on inspiroimista, pyrkimystä antaa toiselle voimia lentää.
Tätä kautta pääsen taas eteenpäin. Mitä merkitsee rakastaminen? Inspiroimista, sitä että opimme inspiroimaan eli se ei ole sitä, että itse on inspiroitunut; se ei ole pelkästään sitä.
Brasilialainen kirjailija Clarice Lispector oli ”filosofinen” kirjailija: kirjailija, jonka tekstit ovat jonkinlaista omaperäistä meditaatiota, proosarunoa, joka ei tyydy todellisuuden kuvaukseen sanan perinteisessä merkityksessä, vaan hetken tavoittamisee. Jotain tällaista. Ei filosofinen kirjailija siinä merkityksessä, että hän ottaisi jonkun filosofisen teesin, jota sitten lähtee kuvittamaan. Hänellä rakkaus keskeinen teema, mutta ei vain juonenkulussa tärkeä, vaan nimenomaan kysymyksensä, joka muotoutuu samantapaisesti kuin mikä tänään on otettu lähtökohdaksi.
Lähtökohta on Lispectorin lyhyt teksti, jonka espanjankielinen versio on nimeltään La venganza y penosa reconciliacion. Tarinan, tekstin, kertoja kertoo kävelevänsä kadulla erikoisessa keskittyneessä tilassa. Ensin luulee olevansa hajamielinen, harhaileva, mutta huomaakin, että on keskittynyt ilman ponnistusta ja toteaa olevansa vapaa. Tämä tunne johtaa äkkiä näkemään asiat toisin. Ja tämä taas kokemaan äkillisen hellyyden seurauksena oudon tunteen niin kuin hän olisi Jumalan – tai maailman – äiti. Tämä rakkaus ei ole tavallista juhlallista rakkautta jumalaa kohtaan, vaan äidillistä, hellää tunnetta. Tunne on todellinen visio, mystinen kokemus, mutta tarina jatkuu: kertoja melkein astuu kuolleen hiiren päälle. Kertoja kokee hiiren ”lähetetyksi”, ikään kuin merkiksi, muistutukseksi. Hän on suuttunut tai ainakin hämmentynyt. Kontrasti aikaisempaa on niin suuri. Kohtuuton teko, varsinkin koska kertoja kyllä tietää ja muistaa, että maailma on lihallinen. Kertoja päättää kostaa. Miten kostaa jumalalle? Hän päättää kertoa siitä mitä jumala teki.
Minua ei nyt kiinnosta lopputulos, ja teksti jää monelta osin avoimeksi. Mutta tässä tulee monta asiaa, jota tavalliset filosofiset pohdinnat eivät tavoita. Ensinnäkin se, että rakkautta on monenlaista. Voi olla sellaisia rakkauden muotoja ja lajeja, joilla ei ole nimeä. Ja joita ei olla vielä keksitty. Kiehtova ajatus minusta. Kiehtovaa elää maailmassa, jossa on vielä jotain ennennäkemätöntä. Sitten hiiri! Monta kertaa eteemme tulee tuollainen hiiri. Ihmeellisin hetki tuhoutuu. Rakkaus tuhoutuu. Meidät kiskaistaan johonkin muuhun. Ja kuinka monesti reagoimme niin kuin kertoja/Lispector? Haluamme kostaa. Mikä kuvio ja mikä tästä avautuu eteemme? Mitä voisimme oppia?
Katkelma: ”... pelkästään koska olin tuntenut hellyyttä, luulin rakastamisen olevan helppoa. Siksi etten halunnut juhlallista rakkautta ymmärtämättä että juhlallisuus ritualisoi ymmärtämättömyyden ja muuttaa sen uhriksi.”
Lispectorin kertoja oppii jotain; hän suhteellistaa oman lähtökohtansa, tekee jonkinlaista sovintoa sekä itsensä että jumalan kanssa. Miten hyvin hän onnistuu? En tiedä. Tässä katkelmassa on olennaista se, että ihminen tajuaa, ettei rakastaminen ole välttämättä helppoa ja toisenlaistakin rakkautta voi ymmärtää.
Oppia inspiroimaan! Mikä tehtävä! Täytyy oppia rakastamaan. Mitä se vaatii? Millaista työtä minun on tehtävä, jotta olisin toisen ja vielä tarkemmin ”meidän rakkautemme” arvoinen? Millaisia asioita minun täytyy harjoitella? Jotain muutakin kuin tekniikkaa. Ainakin mitä sillä yleensä tarkoitetaan. Onko tällainen inspirioiva rakkaus välttämättä romanttinen, sellainen joka yleensä ymmärretään romanttiseksi?
