Etäisyys, läheisyys

Monet aiheet, joita olemme aikaisemmin käsitelleet, mm. yksinäisyys ja hämäryys, ovat epäsuorasti viitanneet kysymykseen läheisyydestä ja etäisyydestä. Ainakin nämä muistiinpanot vaativat lisäystä, selvennystä, jotka koskevat tätä teemaa.

Luonnostelin ideaa arvokkaasta yksinäisyydestä. Idea tällaisesta arvokkaasta ja synnyttävästä yksinäisyydestä ei merkitse, että ystävyydellä ei olisi merkitystä. Tällainen yksinäisyys saattaa olla jopa ystävyyden edellytys. Vain yksinäisyys sallii kehittää etäisyyden ja läheisyyden taidetta, kykyä etsiä oikeaa etäisyyttä, joita myös ihmisten väliset suhteet vaativat.

Hämäryydestä puhuessani totesi: ”On olemassa läheisyyttä, lähestymistä, jolla ei ole tekemistä intiimiyden tai kohtaamisen kanssa; se on sellaista läheisyyttä, jossa on kyse toisen tietämisestä, tuntemisesta, tuttuudesta. Haluttavampaa saattaa olla sellainen etäisyys ihmisten välillä, että ihmiseen ei voi tarttua tai omistaa. Ehkä silloin ihmiset voivat myös jakaa jotain.”

Mistä oikein puhun? Mitä on tämä puhe etäisyydestä, läheisyydestä ja ”etäisyyden ja läheisyyden taiteesta”? Onko joku koetinkivi sattunut liian pahasti Pasi Färmin päähän?
Mahdollisesti. Mutta en ole ainoa, joka puhuu aiheesta. H.Cicoux käyttää ilmaisua ”oikean etäisyyden taide” puhuessan rakkaudesta ja kommentoidessaan Clarice Lispectorin tekstejä. G.Deleuze puhuu oikean etäisyyden, ei hierarkisen, vaan geometrisen, luomisesta ihmisten välillä kauniissa kirjoituksessaan Pericles ja Verdi (joka on ylistys ystävälle, F. Châtelet´lle).

Uskoisin, että kyseessä on hyvin yksinkertainen, mutta vaikea asia. Etäisyys ja läheisyys ajatellaan vastakkaisiksi. Annan hyvin yksinkertaisen esimerkin kumotakseni tämän itsestään selvänä pidetyn asian. Ajatellaan joku taiteilija, esim. runoilija, joka inspiroituu toisesta runoilijasta ja jäljittelee häntä. Jäljitellessään hän voi onnistua luomaan kelvollisia tekstejä. Hän voi ”teknisesti” olla lähellä imitoinnin kohdetta, mutta vasta kun hän on oma itsensä, vasta kun hänen saamansa inspiraatio vie hänet omalle tielle, omaan suuntaan, hän on henkisesti lähellä toista runoilijaa. Vasta ero, erilaisuus, lähentää.

On niin helppoa ajatella, että läheisyys on ”kaunis” asia, etäisyys ei-toivottua. Läheisyys voi olla silti tukahduttavaa, omivaa, ja etäisyys voi olla tilan antamista. Tärkeää on löytää oikea etäisyys – niin kuin silloin, kun yritämme lähestyä maalausta. Toisia maalauksia on hyvä katsoa lähempää, toisia kauempaa. On ihmisiä, jotka on hyvä jättää omaan rauhaansa; sillä tavalla kunnioitamme heitä ja tulemme itse asiassa häntä lähemmäksi – emme siksi, että ymmärtäisimme, vaan koska antamalla rauhaa, tilaa ja aikaa me ojennamme hänelle kätemme, tervehdimme häntä, teemme rakastavan eleen.

Läheisyys, jossa ei ole mukana eroa, etäisyyttä, on vaarassa muodostua sulautumiseksi tai toisen sulauttamiseksi itseen. On olemassa kylmentävää etäisyyttä, miljoonien valovuosien etäisyyttä, joka panee meidät unohtamaan, tekee välinpitämättömäksi. Mikä on sitten oikea etäisyys? Se on jokaisessa tapauksessa, jokaisessa tilanteessa tutkiva erikseen. Jos on sääntöjä tässä taiteessa, ne ovat ylimalkaisia yleisperiaatteita. Tärkeää on tutkia, kokeilla – syleillä ja astua taaksepäin, sitten taas ojentaa kätensä, sitten kiivetä vuorelle...

Yksinkertainen asia, mutta vaikea. Vaikea siksi, että tämä taide vaatii paljon harjoittelua...

Katsokaa käsiänne

Katsokaa käsiänne. Clarice Lispector kirjoitti: "...meidän kätemme, jotka ovat töykeät ja täynnä sanoja."

Mitä merkitsee rakastaminen?

Kun kysymme kysymyksiä rakkaudesta, on todettava, että se on jotain muuta kuin ennen. Rakkaus on muuttunut viime vuosina. Avioliitto ei ole enää välttämätön eikä se ole enää taloudellinen järjestely; se toteutuu tai ainakin siinä on mukana jotain joka pakenee markkinavoimia. Jotkut ajattelijat ja sosiologit ovat puhuneet rakkauden kaaoksesta. Yhä individualistisemi maailma, suurempi romanttisen rakkauden kaipuu ja arvostus.

Mitä merkitsee rakastaminen? Kysymys on muotoiltu näin, jotta emme heti alkuun sekoittuisi siihen, että yritämme määritellä rakkauden, joka on aina monimuotoista ja vaihtelevan laatuista. Kun kysyn, mitä merkitsee rakastaminen, kysyn, mitä tapahtuu, kun rakastan. Eikä tämä merkitse vain sitä, että toteaisin joitakin fysiologisia reaktioita, muutoksia, punastumisia tai sydämen lyöntitiheyden nousun.

Rakastaminen merkitse menemistä toista kohti, suhtautumista toiseen, usein hyvinkin intensiivisen tapahtuman syntymistä ihmisten välillä. Se merkitsee sitä, etten suhtaudu enää samalla tavalla; minä muutun, en ole enää sama.

Ajattelijat varsin varovaisia puhuessaan rakkaudesta. Se ei ikään kuin ole vakava aihe. Niin kuin Roland Barthes sanoo: kaikki käyttävät sanaa rakkaus ja se on kaikissa lauluissa (Barthes itse kirjoitti kirjan Rakastuneen puheen katkelmia). Aihetta ja sanaa varotaan, mutta silti se vetää puoleensa.

Emmanuel Levinasilla on jossain kaunis katkelma, jonka olen kirjoittanut muistiinpanoihini vuosia sitten. En edes muista mistä katkelma on. Mutta se on sellaisenaan mestariteos, pieni runo. Levinas, joka puhuu aina toisesta, toiseudesta, sanoo, että eros on suhde mysteeriin, tulevaan. Myös rakkauden kohde muuttuu, pakenee määrittelyä, pakenee tiedollista haltuunottoa, ja eros, hyväily, on harhailua, ei-tietämistä, aktiivisen suhteen luomista tähän aina tulevaan, ei pysyvään.

Ehkä tästä pääsee kurkistamaan johonkin, katsomaan, jopa ajattelemaan sitä, mitä olisi todellinen rakkaus. Todellista rakkautta ei voisi määritellä ilman, että määrittelemisimme sen erityisenä suhtautumisena siihen, että rakkauden kohde pakenee. Monta kertaa rakkauteen liittyy omistaminen, omistamisen halu, halu kontrolloida. Mutta onko se todellista rakkautta? Eikö tämän kurkistuksen jälkeen pitäisi sanoa, että todellinen rakkaus sallii toisen muuttua, paeta, tulla joksikin muuksi.

Mutta näin rakastaminen merkitsisi vain sallimista, sitä että antaa toisen lentää. Se on enemmänkin: se on inspiroimista, pyrkimystä antaa toiselle voimia lentää.

Tätä kautta pääsen taas eteenpäin. Mitä merkitsee rakastaminen? Inspiroimista, sitä että opimme inspiroimaan eli se ei ole sitä, että itse on inspiroitunut; se ei ole pelkästään sitä.

Brasilialainen kirjailija Clarice Lispector oli ”filosofinen” kirjailija: kirjailija, jonka tekstit ovat jonkinlaista omaperäistä meditaatiota, proosarunoa, joka ei tyydy todellisuuden kuvaukseen sanan perinteisessä merkityksessä, vaan hetken tavoittamisee. Jotain tällaista. Ei filosofinen kirjailija siinä merkityksessä, että hän ottaisi jonkun filosofisen teesin, jota sitten lähtee kuvittamaan. Hänellä rakkaus keskeinen teema, mutta ei vain juonenkulussa tärkeä, vaan nimenomaan kysymyksensä, joka muotoutuu samantapaisesti kuin mikä tänään on otettu lähtökohdaksi.

Lähtökohta on Lispectorin lyhyt teksti, jonka espanjankielinen versio on nimeltään La venganza y penosa reconciliacion. Tarinan, tekstin, kertoja kertoo kävelevänsä kadulla erikoisessa keskittyneessä tilassa. Ensin luulee olevansa hajamielinen, harhaileva, mutta huomaakin, että on keskittynyt ilman ponnistusta ja toteaa olevansa vapaa. Tämä tunne johtaa äkkiä näkemään asiat toisin. Ja tämä taas kokemaan äkillisen hellyyden seurauksena oudon tunteen niin kuin hän olisi Jumalan – tai maailman – äiti. Tämä rakkaus ei ole tavallista juhlallista rakkautta jumalaa kohtaan, vaan äidillistä, hellää tunnetta. Tunne on todellinen visio, mystinen kokemus, mutta tarina jatkuu: kertoja melkein astuu kuolleen hiiren päälle. Kertoja kokee hiiren ”lähetetyksi”, ikään kuin merkiksi, muistutukseksi. Hän on suuttunut tai ainakin hämmentynyt. Kontrasti aikaisempaa on niin suuri. Kohtuuton teko, varsinkin koska kertoja kyllä tietää ja muistaa, että maailma on lihallinen. Kertoja päättää kostaa. Miten kostaa jumalalle? Hän päättää kertoa siitä mitä jumala teki.

Minua ei nyt kiinnosta lopputulos, ja teksti jää monelta osin avoimeksi. Mutta tässä tulee monta asiaa, jota tavalliset filosofiset pohdinnat eivät tavoita. Ensinnäkin se, että rakkautta on monenlaista. Voi olla sellaisia rakkauden muotoja ja lajeja, joilla ei ole nimeä. Ja joita ei olla vielä keksitty. Kiehtova ajatus minusta. Kiehtovaa elää maailmassa, jossa on vielä jotain ennennäkemätöntä. Sitten hiiri! Monta kertaa eteemme tulee tuollainen hiiri. Ihmeellisin hetki tuhoutuu. Rakkaus tuhoutuu. Meidät kiskaistaan johonkin muuhun. Ja kuinka monesti reagoimme niin kuin kertoja/Lispector? Haluamme kostaa. Mikä kuvio ja mikä tästä avautuu eteemme? Mitä voisimme oppia?

Katkelma: ”... pelkästään koska olin tuntenut hellyyttä, luulin rakastamisen olevan helppoa. Siksi etten halunnut juhlallista rakkautta ymmärtämättä että juhlallisuus ritualisoi ymmärtämättömyyden ja muuttaa sen uhriksi.”

Lispectorin kertoja oppii jotain; hän suhteellistaa oman lähtökohtansa, tekee jonkinlaista sovintoa sekä itsensä että jumalan kanssa. Miten hyvin hän onnistuu? En tiedä. Tässä katkelmassa on olennaista se, että ihminen tajuaa, ettei rakastaminen ole välttämättä helppoa ja toisenlaistakin rakkautta voi ymmärtää.

Oppia inspiroimaan! Mikä tehtävä! Täytyy oppia rakastamaan. Mitä se vaatii? Millaista työtä minun on tehtävä, jotta olisin toisen ja vielä tarkemmin ”meidän rakkautemme” arvoinen? Millaisia asioita minun täytyy harjoitella? Jotain muutakin kuin tekniikkaa. Ainakin mitä sillä yleensä tarkoitetaan. Onko tällainen inspirioiva rakkaus välttämättä romanttinen, sellainen joka yleensä ymmärretään romanttiseksi?