Hyvinvointi

 

 Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

(Ei enää keskiviikkoisin)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 4.joulukuuta:

Liitämme hyvinvoinnin vaurauteen ja terveyteen. Lähihistorian arvoituksellinen poliittinen pyrkimys, hyvinvointipolitiikka, oli sosiaali- ja terveyspolitiikkaa. Otto von Bismarckin johdolla Saksaan luotiin 1800-luvun lopussa sosiaalivakuutus. 1930-luvulla moniin eurooppalaisiin maihin ja Yhdysvaltoihin kehitettiin kansaneläkejärjestelmää. Nämä järjestelyt eivät ole vaikuttaneet paljon ihmisten tyytyväisyyteen tai onnellisuuteen, vaikka niiden katsotaan olevan elementtejä hyvinvoinnissa. Suomessa bruttokansantuote kasvoi kolminkertaiseksi vuosien 1966-2006 välisenä aikana. Tyytyväisyys pysyi samalla tasolla.  

Onko sana liian vaatimaton, kun siinä ei ole onnellisuuden hohdetta? Onko yhteiskunta liian vaatimaton pyrkiessään vain hyvinvointiin? Voiko todella muotoilla kysymyksen niin, että puhutaan vain hyvinvoinnista? Filosofisesta näkökulmasta katsottuna termin hyvinvointi ongelma on siinä, että se on nimenomaan määritelty erilaisissa yhteiskunnallisissa ja poliittisissa ohjelmissa; myöskään ns. hyvinvointitutkimus ei tutkaile, mitä hyvinvointi on ontologisella tasolla.

Hyvinvointi on englanniksi well-being (hyvinvointiyhteiskunnasta puhuttaessa welfare), ranskaksi bien-être, espanjaksi bienestar. Näissä sanoissa on oleminen, ja ontologia tutkii olevaista sekä olemisen ja olemassaolon käsitteitä. Martin Heideggerin mukaan länsimainen ajattelu on tosin unohtanut olemisen.

Heideggerin Dasein (täällä-oleminen) on ahdistusta. Ehkä Heideggerin näkökulmasta aito inhimillinen oleminen ei voi koskaan olla hyvinvointia. Voimme silti huvittelun vuoksi ottaa toisenlaisen lähtökohdan ja lähteä liikkeelle hypoteesista, että elävä olento pyrkii saamaan enemmän, olemaan paremmin. Oleminen (edes ihmisen, edes saksalaisen) ei näyttäydy tässä valossa olemisena kohti olematonta. Ihminen voi tiedostaa kuolevaisuutensa ja pitää sitä tarkoituksellisesti mielessä ja olla olematta ahdistunut. Olemattomuuden ja kuoleman mietiskeleminen voi olla tapa aktivoida kysymys siitä, miten elää jäljellä olevan ajan (miten elää enemmän, miten elää paremmin).

Toisen näkökulman voisi avata Emmanuel Levinasin käsite il y a (there is). Joku on nimittänyt tätä ontologian nollapisteeksi. Il y a on tosiasia, mutta sen merkitys on laajempi; se on olemassaoloa "ilman maailmaa”. Se on määrittelemätöntä olemista, persoonatonta, hämärää, mumisevaa olemista. Jotain on läsnä, mutta sillä ei ole mitään erityistä laatua tai sisältöä. Levinas sanoo: ”Se on niin kuin tyhjän tiiviys, niin kuin hiljaisuuden mumina.” Olemme jonkin sellaisen edessä ja sisällä, joka saattaa aiheuttaa ahdistusta. Levinasin kuvaukset teoksessa Totalité et Infini laajentavat kuitenkin kuvaa. Pauline von Bonsdorff huomauttaa, että tässä teoksessa se (il y a) voi merkitä myös nautintoa, onnea elämässä, hengittämisessä, näkemisessä, tuntemisessa.

Elävä olento, joka haluaa enemmän tai haluaa elää paremmin, tuntee hyvinvointia, kun saa enemmän (lämpöä, ravintoa, happea). Myös il y a (missä ei ole ole mukana haluamista, pyrkimystä parempaan tms.) saattaa merkitä nautintoa hengittämisessä (tai hengittämisestä). Molemmissa tapauksissa hyvinvointi on ennen kaikkea tunnetta, sitä että olemassaolosta nauttii. 

Voiko hyvinvointi olla näin ymmärrettynä yhteinen, poliittinen kysymys? Epäilemättä esiin nousee monia kysymyksiä. Missä ja miten elämme enemmän? Missä ja miten elämme paremmin? Meillä on lämmin paikka, jossa voimme hyvin. Meren rannalla hengitämme keuhkot täyteen hapekasta ilmaa. Näillä kokemuksilla ei tunnu välittömästi olevan mitään tekemistä harjoitetun politiikan tai hallitusohjelman kanssa. Kysymyksistä voi tulla yhteisiä, poliittisia, jos ne politisoidaan. Ehkä ne pitää politisoida, jos tahdomme toisenlaista uutta politiikkaa ja jos yhä tahdomme politiikan vaikuttavan hyvinvointiin. Ympäristön ja ravintoon liittyvien kysymysten pitäisi silloin saada toisenlainen painoarvo. Jopa esteettisten ja eettisten kysymysten pitäisi päästä läpi muurista, joka vartioi yhteisten asioiden saleja ja kabinetteja...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Emmanuel Levinas

Mielenkiintoinen

Mielenkiintoinen on mielenkiintoinen termi filosofiassa. Se liukuu epistemologiasta estetiikkaan ja takaisin. Mielenkiintoista on jokin, joka kiinnittää huomiomme ja anoo huomiotamme, panee meidät kysymään. Mielenkiintoista on odottamaton ja uusi; me emme tunne sitä emmekä tiedä mitä ajatella siitä. Siksi se panee meidät ajattelemaan, etsimään, tutkimaan. Tässä mielessä mielenkiintoinen on tieto-opillisesti merkittävää. Kaikki alkaa ihmettelystä, ja mielenkiintoinen panee meidät ihmettelemään.

Estetiikassa, erityisesti taidefilosofiassa, ollaan huomattu, ettei kauneus ole kovin mielenkiintoinen käsite. Kauneus ei ole taiteellinen kriteeri ja on paljon taidetta, joka ei ole kaunista. Sen sijaan mielenkiintoinen on mielenkiintoisempi sana: taideteos yrittää kiinnittää huomiomme, avata jotain, repiä auki otteen, joka pitää meidät tavanomaisessa, totutussa tavata nähdä ja kokea.

Myös filosofiassa tärkeää ei ole välttämättä oikean kuvan synnyttäminen, vaan uutuus, mielenkiintoisuus. Mutta en ole sanonut mitä eivät olisi jo muut – Pauline von Bonsdorff tai Deleuze – sanoneet. Minun on sanottava tämä: mielenkiintoista ajattelua tai taidetta on se mikä sallii meidän liikkua. Mahdollisuus olla olematta aina sama herättää mielenkiinnon. Se on kuin lupaus onnesta.

Kodittomuus

Kaduilla on kapinallisia ja siellä on asunnottomia. Asunnottomat eivät uudestaan vaalit voittaneen Fuengirolan pormestarin, Esperanza Oñan, mukaan ole välttämättä varattomia ihmisiä. Kokeneen poliitikon mukaan he eivät vain ”jostain syystä ole sopeutuneet kotielämään”.

Vaikka epäilisikin, että on ihan oikeasti köyhyyttä ja näkisi kaduilla asuvien silmiinpistävät terveysongelmat ja vaikka nauraisikin kokeneen kaupunginjohtajan näkemyksille, tämän muotoilun voi omia omakseen, tehdä siitä oman. Omimiseen olisi hyvät syyt, ainakin minulla. Minä nimittäin haluan nähdä ja kuulla ihmisiä, jotka eivät ole sopeutuneet kotielämään.

Kodin siunaaminen on ollut yhtä keskeinen osa länsimaista ajattelua kuin Aristoteleen logiikka. Simone Weil uskoi, että ihmissielussa on syvä tarve olla juurtunut. Martin Heideggerin ajattelussa kodilla ja paluulla kotiin on suuri, vaikeasti mitattava, arvo. Siksi hän ei koskaan ymmärtänyt Nietzschen halua kodittomuuteen, isänmaattomuuteen. On kuin ei voitaisi ajatella ihmisen olemassaoloa tai ajattelua ilman kotia.

Lopulta – onneksi – Adorno totesi, että on moraaliin kuuluvaa olla kokematta olevansa kotona kotonaan. Tietenkin Adornon huomautus on ironinen ja viittaa toisen maailmansodan Eurooppaan, pommitettuihin kaupunkeihin ja taloihin. Hänen jälkeensä on tullut muitakin, jotka ovat vaistonneet vaaran. Heitä on yhä olemassa. Pauline von Bonsdorff on yksi ajattelijoista, joka on tietoinen kodin ja siihen liittyvän kultin vaarallisuudesta (hän viittaa M. Christine Boyerin ja Richard Sennettin tutkimuksiin). Siksi hän ei käytä hienossa teoksessaan The Human Habitat sanaa home, vaan abstraktimpaa, monivivahteisempaa termiä recess.

Edward W.Said, maanpakolainen, siteerasi usein Erich Auerbachia, joka eli maapaaossa Turkissa toisen maailmansodan aikana. Said – niin kuin Auerbachinkin – lainasivat 1100-luvulla elänyttä Saxonyn munkkia, Saint Victorin Hugoa, joka kirjoitti: ”Se on täydellinen, jolle koko maailma on vieras maa.”

Tämä ajatus on räjäyttävä: kyky tehdä tutusta vieras ja tuntematon, ei niin itsestään selvä, jalostaa ihmistä, tekee hänet täydelliseksi. Jonain päivänä, täydellisempinä, emme enää kaipaa enää kotiin ja meille riittää väliaikainen sopukka, jonka me heti uskallamme jättää... Nämä katujen varjomaiset ihmiset, joiden edessä käännetään katseet pois, nämä salarikkaat likakasat, ovat siis Oñan mukaan vapaita henkiä, sopeutumattoman kulttuurin edelläkävijöitä.

Tila ja paikka

Pohjalla, taustalla, inspiraation lähteenä Pauline von Bonsdorffin The Human Habitat. Se on teos, joka kertoo ”ihmisen asuttamasta alueesta”, sen kokijoista, sen esteettisistä kokijoista lähtökohtana ennen kaikkea fenomenologinen filosofia, mm. Merleau-Ponty. Teos kasvaa tyypillisen fenomenologisen filosofian ohi pyrkimällä luomaan aksiologisia eli arvofilosofisia näkökulmia. Mutta en voi esitellä koko teosta ja pyydän, ettei kukaan syytä von Bonsdorffia ajatuksistani.

Alkuhuomautuksena todettakoon ”habitat” (alue) sanalla on latinalainen juuri ”habitar”, josta tulevat mm. sanat habitus ja englannin habit. Ainakin Heideggerin ajattelussa ihmisen oleminen, ihmisen olemisen tapa, on ”täällä olemista”, ”maailmassa olemista” ja se on jonkun paikan asuttamista. Toisin sanoen kysymys on hyvin syvällinen tai sanoisinko tässä kysymyksessä sekoittuvat kaikki: oleminen, eläminen, asuminen, tapa ja tavan kautta minuus jne. Olemme helposti vaarassa sekoittaa kaiken mahdollisen, vaikka voi olla, että olemme löytämässä merkityksellisiä yhteyksiä asioiden välille.

Pauline von Bonsdorff kuvaa ympäristön kokijan ruumiillisena olentona. Hän, kokija, on maailmassa (Heidegger) ja siis hän on ”maailmaa kohti”, mutta hän on myös maailmaa kohti tietyssä tilanteessa (tässä lähteenä Levinas). Tällainen lähtökohta tuo tutkimukseen, ajatteluun, konkreettisuutta. Kyse ei ole abstahoidusta kokijasta, vaan lihallisesta olennosta.

Kirja puhuu mm. atmosfääristä, tunnelmasta. Paikan tunnelma koetaan hyvin subjektiivisesti; tunnelma on jotain, minkä asiosta paikka muistetaan. Se on paikan henki – tai ainakin se liittyy siihen kiinteästi.

Bonsdorffin ajattelu ei silti valmistele ”paluuta kotiin” niin kuin monessa ajattelussa tehdään, sillä filosofeja riivaa usein nostalgia ja he etsivät suojapaikkaa, kotia, paikkaa missä he pääsevät ajattelun levottomuudesta. Viitaten Christine Boyerin ja Richard Sennettin tutkimuksiin B sanoo, että kodinpalvonta, kotiin liittyvä kultti (ajatus kodista ainoana mihin ihminen kuuluu) lisää maan ja kaupunkien tuhoa. Bonsdorff ajattelee, että ihmisen paikan ei tarvitse edellyttää jatkuvuutta niin kuin ajatus kodista. Siksi hän ei käytä sanaa home, vaan recess, sopukka (joka tarkoittaa myös lahdelmaa, syvennystä, onkaloa seinämässä jne). Termi on joustavampi, vaikka abstraktimpi. Ihminen tarvitsee kiinnityspaikkoja, mutta sen ei tarvitse olla paikka missä ihminen nukkuu.

Minä tekisin tämän kaiken pohjalta laihoja omia huomioitani. Etsimme paikkaa (emme ehkä samalla tavalla kuin kissa tai koira, vaikkemme myöskään niin eri tavalla), mutta koemme tilan ja paikan – ja erilaiset paikkakokemukset voivat olla hyvin mielenkiintoisia. On esimerkiksi heterotopioita (Foucault´n t termi ”eripaikka” vastakohtana utopialle, joka on ei-paikka, paikka joka ei ole olemassa): ne ovat kynnyksiä, välitiloja... On kriisi-heterotopioita (sairaalat), siirtymävaiheisiin tai initaatioon liittyviä (kasarmit), puhdistumiseen liittyviä hammamit, sauna.

Mutta sanoakseni jotain kriittistä: monet paikat määrittelevät meidät heti kun astumme niihin. On vankiloita ja on vankiloita, jotka eivät sitä virallisesti ole. Kaupat, varsinkin suuret, ovat sietämättömiä tiloja, jotka alentavat minut ja aliarvioivat älyäni. Näin koen.

Arkkitehdin pitäisi luoda tila, jossa voimme olla ilman määritelmää, aukaisee tilan jollekin mitä ei olla ennalta määritelty, määrätty tai ohjattu.

Paikka ja tila ovat kiinteästi yhteydessä meidän tapaan olla yhteydessä maailman kanssa: ne ovat medioita, väyliä, siltoja, ovia, materiaalista todellisuutta, jonka välityksellä olemme yhteydessä materiaaliseen todellisuuteen, ihmisiin, myös laajempaan todellisuuteen, siihen todellisuuteen, johon kurottaudumme.

Mitä paikkaa etsimme? Missä tilassa voimme hengittää? Nämä ovat kysymyksiä, jotka heitän nyt ilmaan, tähän tilaan. Voimme pohtia myös filosofiakahvilaa tilana, paikkana. Toisaalta on tämä annettu paikka, tila ja toisaalta se, että me luomme sitä, muokkaamme sitä toimintamme kautta. Me voimme muuttaa paikan sisäistä avaruutta.