Sisäinen ihminen

 

Filosofiakahvila7.1./8.1./9.1. Huom. Torre del Marin paikka eri 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Perinteinen paikka Massai Mara Beach Club ON KIINNI, uusi paikka (kokeilu) Restaurante COLONIA, Paseo Maritimo Poniente, vanhasta paikasta Nerjaan päin, majakan ja Massai Maran välissä, rannan puolella (entinen parkki toimii).   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Olemme tottuneet omaan syvällisyyteemme. Kuvittelemme siksi, että meissä oleva sisäinen ihminen on aina ollut ihmisessä, ainakin historian aamuhämärästä lähtien. Antiikin maailman ihminen oli kuitenkin dokumenttien perusteella ennen kaikkea julkinen ja sellaisena hyvin ulkoinen. Antiikin tutkijat ovat puhuneet toistuvasti tästä ulkoisuudesta, ihmisen täydellisestä julkisuudesta. Joku on jopa sanonut, että Platonin ideoiden maailmassa kaikki on näkyvää ja kuuluvaa. Tällainen maailma ja ihmisen julkisuus ei kadonnut yhtäkkiä – se ei kadonnut yhtä kertaa. Richard Sennettin (s.1943) tunnettu teos The Fall of Public Man kuvaa yhteiskuntia 1700- ja 1800-luvuilla (Lontoossa, Pariisissa ja New Yorkissa).

Pitkään luulin, että ensimmäinen viittaus sisäiseen ihmiseen on Augustinuksen (354-430) tekstissä De Vera religione (39,72). Hän kehottaa kääntymään pois ulkopuolesta, koska totuus asuu sisäisessä ihmisessä: “Noli foras ire, in te redi, in interiore homini habitat veritas.” Todellisuudessa Augustinus yritti siteerata vanhempaa tekstiä, Paavalin kirjettä, mutta hänen latinankielinen raamattunsa oli vähän harhaanjohtava. Paavali ei puhu totuuden löytymisestä, vaan Jumalasta. Hän käyttää termiä “sisäinen ihminen” useissa kirjeissään, mm. Kirjeessä efesolaisille (3:16). Vanhassa suomennoksessa puhutaan “sisällisestä ihmisestä”.

Filosofisen peruskoulutuksen saanut epäilee, että Augustinuksen ideassa on jotain platonistista. Koulun käynyt on oikeassa. Augustinus sai paljon vaikutteita Platonin koulukunnasta. Epäilemättä ajatuksen filosofinen merkityksellisyys ei rajoitu tähän. Idea on metodologisesti ja epistemologisesti (gnoseologisesti) mielenkiintoinen. Totuuden sanotaan asuvan sisäisessä ihmisessä. Jos haluaa tietää totuuden, pitää katsoa omaan itseen, sisäänsä.

Monet oppineet ovat kommentoineet sisäisyyden teemaa Augustinuksen ajattelussa ja puhuneet refleksiivisyydestä – siitä, että mieli katsoo itseään, ymmärrys ymmärtää itsensä. Oman näkemykseni mukaan sisäinen ihminen on jotain muutakin. Oman sielunsa sisään meneminen on muutakin kuin oikean tiedon tai totuuden etsintää.

Tiedämme, että monet itseen vaikuttamisen tekniikat muuttuivat Augustinuksen aikana ja myös hänen vaikutuksestaan. Olisi mielenkiintoista tutkia missä määrin tämä teknologia konstituoi sisäisen ihmisen. Nyt minua kiinnostaa kuitenkin kysyä, millaisia vaikutuksia sisäisen ihmisen synnyllä oli tai on ollut, on ehkä vieläkin.

Emme oikein tiedä, mikä sisäinen ihminen on, mutta sen puoleen käännymme. Tutkimme itseämme, tunteitamme, uniamme. Jos oletamme, että on olemassa sisäinen ihminen, joka on tunnettava – tai missä totuus asuu – katsomme itseämme ja toista niin kuin arvoitusta tai kirjaa. Yritämme ymmärtää.

Tällä on epistemologis-eettisiä seurauksia. Kun yritämme ymmärtää, teemme itsestämme tiedon kohdetta, emme katso itseämme muokattavana. Joissakin tapauksissa tämä mahdollistaa sen, että joku tietää meitä paremmin ja onnistuu saamaan auktoriteettiaseman suhteessa meihin. Toinen vaikutus, joka sisäisen ihmisen rakentamisella: kuvittelemme ihmisen erilliseksi, tekisi mieli sanoa irralliseksi. Ihminen on tiedon kohde, mutta objektin suhteet maailmaan, ympäristöön, jäävät tutkimuksen ulkopuolelle.

Sisäisen ihmisen yksi suuri kulttuurivaikutus näkyy siis siinä, miten puhumme itsestämme. Mutta se vaikuttaa myös siihen, miten puhumme itsellemme. Koska olen tiedon kohde ja yritän ymmärtää itseäni, kysyn, esimerkiksi: “Miksi teen näin?” En läheskään yhtä usein haasta tai kannusta itseäni, sano itselleni: “Rohkeutta, kyllä pystyt tekemään sen.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ikonoklasti

(Juan García Ponce)

(Filosofiakahvila alkaa Torre del Marissa 16.1. ja Fuengirolassa 17.1.)

Sanalla eikonoklasmos on huono kaiku kristillisessä historiassa. Katolinen ensyklopedia kertoo, että kyse oli kahdeksannen ja yhdeksännen vuosisadan kerettiläisestä liikkeestä, joka vastusti kuvainpalvontaa. Katolisen kirkon määritelmän mukaan on kyse kunnioituksesta, ei kuvainpalvonnasta. Eikonoklasmos merkitsee ”kuvainrikkomista”. Ikonoklasti on pyhien kuvien ja pyhäinjäännösten rikkoja. Sama lähde toteaa, ettei ole selvää, mikä oli liikkeen alkuperä, mutta epäillään, että se sai vaikutteita islamista.

Sanaa ikonoklasti käytetään nykyisin laajemmin. Esimerkiksi kirjailijasta tai taiteilijasta saatetaan sanoa, että hän on ikonoklasti, kun hän särkee tai turmelee yleisen käsityksen, pysyväksi muodostuneen kuvan jostakin asiasta tai ihmisestä. Nykyaikainen ikonoklasmia ei rajoitu pyhiin kuviin tai temppeleihin; se on hyökkäystä tekopyhiä, valheellisia instituutioita vastaan, idealisoitujen hahmojen likaamista, maailmankuvien kaatamista ylösalaisin.

 Kuvalla on voima. Se muuttuu helposti pysyväksi, joskus pyhäksi. Silloin sille tulee erityinen asema: se tulee ainoaksi kuvaksi. Mielikuvitus, kuvitteleminen, voitaisiin nähdä näin vastakkaiseksi liikkeeksi, kuvien pistämiseksi muutostilaan, liikkeeseen. Mielikuvitus – on se sitten hyve tai pahe – olisi näin ikonoklasmiaa, kuvainkaatamista, särkemistä.

Ihminen tekee kuvia. Hän tekee omien olettamustensa mukaisen kuvan jo tietämänsä pohjalta. Tämä kuva hänen horisonttinsa määrää ja asiat luokittelee. Richard Sennett kirjoittaa: ”Kuvat luokittelevat: on niitä, jotka kuuluvat ryhmäkuvaan ja jotka eivät.”

Miten ajattelusta voisi tulla ikonoklasmiaa? Miten ajattelija voisi enää olla ikonoklasti? Olisiko hyvä, että filosofi olisi ikonoklasti eikä vain imartelija? Kun filosofi kutsutaan jonnekin puhujaksi tai hän toimii neuvonantajana yrityksessä tai poliittisessa maailmassa, hän on vaarassa tulla taitavaksi, siis varovaiseksi. Hänen ei tarvitse edes myötäillä, jos ei sano mitään.

Ajattelijan tehtävän ei pitäisi olla tyynnyttää ja siten tehdä sopeutuvaisiksi kuulijoitaan. Filosofia ja ajattelu kesytetään ja se valjastetaan monilla tavoin. Siksi ikonoklastinen ajattelu ilmenee monesti maanalaisissa tai karnevalistisissa muodoissa. Kuinka monta ikonoklastia kutsutaan minnekään? Kuinka monta ikonoklastia nimitetään professorin virkaan? He eivät käyttäydy aina sivistyneesti. He saattavat huutaa.

Bill Hicks (1961-1994), stand up –koomikko, on mielenkiintoinen esimerkki. Hän oli ikonoklasti, joka hyökkäsi fundamentalismia, sotaa ja huumeiden vastaista sotaa vastaan. Erityisen mielenkiintoista on se, että hän yritti – joskus hyvin väkivaltaisesti, sarkastisesti ja armottomasti - tuoda esiin kuvienluojien petollisuuden: hän tahtoi murskata kuvan tiedotusvälineiden ja mainosmiesten harmittomuudesta. Hicks tahtoi herättää, saarnata ja näyttää, että kuvienluojat hallitsevat meitä; he manipuloivat ja vääristävät, pelottelevat ja myyvät, panevat unilääkkeen ja myyvät.

Kun taiteilija tai ajattelija yrittää kuvitella jotain toisenlaista, päästä irti annetusta maailmasta, hän joutuu murtautumaan olemassaolevien kuvien läpi. Tätä työtä tehdään ulkopuolella, kulttuurissa, mutta myös itsessä, sillä jokainen sielu on kuvien kaappaama.

Jotkut myös näkevät, ettei kyseessä ole taiteen, kirjallisuuden tai ajattelun sivutuote, vaan niiden ydin. Juan García Ponce sanoi: ”Kirjailijan velvollisuus on avata kokemuksen kenttä. Siksi näkemykseni ovat ikonoklastisia.”

Kodittomuus

Kaduilla on kapinallisia ja siellä on asunnottomia. Asunnottomat eivät uudestaan vaalit voittaneen Fuengirolan pormestarin, Esperanza Oñan, mukaan ole välttämättä varattomia ihmisiä. Kokeneen poliitikon mukaan he eivät vain ”jostain syystä ole sopeutuneet kotielämään”.

Vaikka epäilisikin, että on ihan oikeasti köyhyyttä ja näkisi kaduilla asuvien silmiinpistävät terveysongelmat ja vaikka nauraisikin kokeneen kaupunginjohtajan näkemyksille, tämän muotoilun voi omia omakseen, tehdä siitä oman. Omimiseen olisi hyvät syyt, ainakin minulla. Minä nimittäin haluan nähdä ja kuulla ihmisiä, jotka eivät ole sopeutuneet kotielämään.

Kodin siunaaminen on ollut yhtä keskeinen osa länsimaista ajattelua kuin Aristoteleen logiikka. Simone Weil uskoi, että ihmissielussa on syvä tarve olla juurtunut. Martin Heideggerin ajattelussa kodilla ja paluulla kotiin on suuri, vaikeasti mitattava, arvo. Siksi hän ei koskaan ymmärtänyt Nietzschen halua kodittomuuteen, isänmaattomuuteen. On kuin ei voitaisi ajatella ihmisen olemassaoloa tai ajattelua ilman kotia.

Lopulta – onneksi – Adorno totesi, että on moraaliin kuuluvaa olla kokematta olevansa kotona kotonaan. Tietenkin Adornon huomautus on ironinen ja viittaa toisen maailmansodan Eurooppaan, pommitettuihin kaupunkeihin ja taloihin. Hänen jälkeensä on tullut muitakin, jotka ovat vaistonneet vaaran. Heitä on yhä olemassa. Pauline von Bonsdorff on yksi ajattelijoista, joka on tietoinen kodin ja siihen liittyvän kultin vaarallisuudesta (hän viittaa M. Christine Boyerin ja Richard Sennettin tutkimuksiin). Siksi hän ei käytä hienossa teoksessaan The Human Habitat sanaa home, vaan abstraktimpaa, monivivahteisempaa termiä recess.

Edward W.Said, maanpakolainen, siteerasi usein Erich Auerbachia, joka eli maapaaossa Turkissa toisen maailmansodan aikana. Said – niin kuin Auerbachinkin – lainasivat 1100-luvulla elänyttä Saxonyn munkkia, Saint Victorin Hugoa, joka kirjoitti: ”Se on täydellinen, jolle koko maailma on vieras maa.”

Tämä ajatus on räjäyttävä: kyky tehdä tutusta vieras ja tuntematon, ei niin itsestään selvä, jalostaa ihmistä, tekee hänet täydelliseksi. Jonain päivänä, täydellisempinä, emme enää kaipaa enää kotiin ja meille riittää väliaikainen sopukka, jonka me heti uskallamme jättää... Nämä katujen varjomaiset ihmiset, joiden edessä käännetään katseet pois, nämä salarikkaat likakasat, ovat siis Oñan mukaan vapaita henkiä, sopeutumattoman kulttuurin edelläkävijöitä.