Hämmennys ja epävarmuus IV: Miten valmentaa itseään?

Merleau-Ponty

Espanjassa vallitsee Estado de alarma (hätätila). Tästä syystä filosofiakahvila on toistaiseksi peruttu. Toivottavasti voimme jatkaa ainakin syksyllä. Julkaisen kahvittelijoiden ja muiden iloksi tai hämmennykseksi sarjan hämmennyksestä ja epävarmuudesta. Tämä on sarjan kolmas osa.

Vaikka haluaisimmekin kultivoida epävarmuuden etiikkaa, siihen ei riitä vain halu tai päätös. On tehtävä töitä. On valmennettava itseään. On kysyttävä, miten valmentaa itseään.

Kysyminen. Olemme jo saaneet vihjeitä. Täytyy kysyä, kysyä jatkuvasti, avata sen avulla horisonttia. Olemme saaneet vihjeen myös kysymisen tavasta. Ei tarvitse etsiä olemusta, kysyä ”mikä on (se ja se)”. Hedelmällisempää voi olla kysyä, missä ja miten eli etsiä olosuhteita tai etsiä mahdollisuutta muuttaa tilannetta.

Joku tahtoo nousta omille jaloilleen ja rakentaa elämäänsä. Täytyy nähdä vaiva, täytyy nousta ja uskaltaa. Silloin ei ole hyvä kysyä, mikä kauhea katastrofi odottaa kulman takana. On hyvä analysoida konkreettista tilannetta ja katsoa mikä siinä estää rakentamasta elämää, katsoa mikä siinä lukitsee mahdollisuuksia.

Jos ymmärrämme kysymisen merkityksen, se tarkoittaa, että myönnämme tiedon ja ymmärryksen merkityksen. Jos meidän tarvitsee kuunnella muita, etsiä toisten sanoista tukea ja välineitä ymmärryksen tueksi, kysymme, ketä kannattaa kuunnella. Vastatessamme tähän kysymykseen emme tee eroa vain tietävän ja ei-tietävän välillä. Katsomme kuka valehtelee. Monet puhujat pelottelevat tarkoituksenaan petkuttaa. Poliittinen johtaja tai intellektuelli sanoo: ”Tämä maa on francolainen diktatuuri.” Kuulijan pitää kuulla petos näissä sanoissa.

Todellisten ja konkreettisten tilanteiden todellinen kauhistattavuus kuulostaa erilaiselta ja ymmärrämme, että puhujalla ei ole säkkiä, jonne työntää rahaa tai pallia, jolle istua. Jos maa olisi francolainen diktatuuri, ihmiset eivät eläisi tiedostamatta sitä, tuntematta sitä. Todellinen vaara, jonka puhuja tuo esiin, kauhistuttaa toisella tavalla. Naiset jotka osoittavat mieltään kadulla, heidän iskulause: ”En halua olla rohkea, haluan olla vapaa.” Tällainen lause tekee rauhattomammaksi, koska sen tietää olevan totta. Sanoja ei petkuta.

Itselle puhuminen. Toinen keino, jonka avulla voi valmentaa itseään on itselleen puhuminen, josta mainitsin stoalaista Epiktetosta lainatessani. Miten puhua itselleen niin että se on hedelmällistä? Ei esimerkiksi ole välttämättä erityisen hedelmällistä moittia itseään, toistaa itselleen omista virheistään, ruokkia omaa syyllisyyttään. Oman rajoittuneisuuden, kyvyttömyyden, sanominen passivoi. On hyödyllisempää muistuttaa itseään siitä, mihin pystyy.

Ei ole silti myöskään hyvä asia tuudittaa itseään uneen tai valheelliseen hyvään omaantuntoon – hyvään omaantuntoon, joka kollektiivinen ja sokea. Moraalista ja moralisoivaa kieltä käyttääkseni tällainen hyvä omatunto voi olla turmiollinen. Emme näe – emme halua nähdä – missä olemme osallisena. Itselleen puhuminen ei valmenna, jos se vain rauhoittaa ja tyynnyttää. Täytyy häiritä itseään.

Meditaatio. Puhuin stoalaisten yhteydessä myös meditaatiosta, yhdestä erityisestä harjoituksesta. Roomalaiset käänsivät kreikan sanan melete käyttäen sanaa meditatio, joka on meille tuttu, vaikka käytämme sitä toisella tavalla. Meditaatio oli harjoitus, jossa ihminen keskustelee itsensä kanssa ja ennakoi ajatuksissaan tulevan, todellisen tilanteen. Itsensä harjoittaja kuvittelee itsensä johonkin tilanteeseen ja tutkii, millaisia olisivat hänen reaktionsa, sanansa tai tekonsa, tuossa tilanteessa.

Meditaatio on siis valmentautumista ja valmistautumista, esimerkillinen esimerkki siitä. Siihen liittyy selvästi vanha, ikivanha, koettelemisen idea. Kuvittelen itseni johonkin tilanteeseen ja yritän mitata missä määrin reaktioni, vastaukseni, on se minkä sen haluavan olevan. Voin haluta, että sen tiettyjen periaatteiden mukainen. Tästä syystä meditaatio palautuu takaisin ensimmäiseen harjoitukseen, itselleen puhumiseen: On muistutettava itseään periaatteista.

Minkälaisista periaatteista on siis hyvä itseään muistuttaa, jos tahtoo rakentaa itsestään epävarmuuden etiikan ruumiillistumaa? Muistamme vanhat ateenalaiset. ”Särje mielipiteen varmuus”, he sanoivat. Maurice Merleau-Pontyn 1950-luvulla kirjoittamia sanoja mukaillen: ”On syytä olla suostumatta mukavuuteen, olla olematta mukavasti omien olettamustensa kanssa.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tila ja paikka

Pohjalla, taustalla, inspiraation lähteenä Pauline von Bonsdorffin The Human Habitat. Se on teos, joka kertoo ”ihmisen asuttamasta alueesta”, sen kokijoista, sen esteettisistä kokijoista lähtökohtana ennen kaikkea fenomenologinen filosofia, mm. Merleau-Ponty. Teos kasvaa tyypillisen fenomenologisen filosofian ohi pyrkimällä luomaan aksiologisia eli arvofilosofisia näkökulmia. Mutta en voi esitellä koko teosta ja pyydän, ettei kukaan syytä von Bonsdorffia ajatuksistani.

Alkuhuomautuksena todettakoon ”habitat” (alue) sanalla on latinalainen juuri ”habitar”, josta tulevat mm. sanat habitus ja englannin habit. Ainakin Heideggerin ajattelussa ihmisen oleminen, ihmisen olemisen tapa, on ”täällä olemista”, ”maailmassa olemista” ja se on jonkun paikan asuttamista. Toisin sanoen kysymys on hyvin syvällinen tai sanoisinko tässä kysymyksessä sekoittuvat kaikki: oleminen, eläminen, asuminen, tapa ja tavan kautta minuus jne. Olemme helposti vaarassa sekoittaa kaiken mahdollisen, vaikka voi olla, että olemme löytämässä merkityksellisiä yhteyksiä asioiden välille.

Pauline von Bonsdorff kuvaa ympäristön kokijan ruumiillisena olentona. Hän, kokija, on maailmassa (Heidegger) ja siis hän on ”maailmaa kohti”, mutta hän on myös maailmaa kohti tietyssä tilanteessa (tässä lähteenä Levinas). Tällainen lähtökohta tuo tutkimukseen, ajatteluun, konkreettisuutta. Kyse ei ole abstahoidusta kokijasta, vaan lihallisesta olennosta.

Kirja puhuu mm. atmosfääristä, tunnelmasta. Paikan tunnelma koetaan hyvin subjektiivisesti; tunnelma on jotain, minkä asiosta paikka muistetaan. Se on paikan henki – tai ainakin se liittyy siihen kiinteästi.

Bonsdorffin ajattelu ei silti valmistele ”paluuta kotiin” niin kuin monessa ajattelussa tehdään, sillä filosofeja riivaa usein nostalgia ja he etsivät suojapaikkaa, kotia, paikkaa missä he pääsevät ajattelun levottomuudesta. Viitaten Christine Boyerin ja Richard Sennettin tutkimuksiin B sanoo, että kodinpalvonta, kotiin liittyvä kultti (ajatus kodista ainoana mihin ihminen kuuluu) lisää maan ja kaupunkien tuhoa. Bonsdorff ajattelee, että ihmisen paikan ei tarvitse edellyttää jatkuvuutta niin kuin ajatus kodista. Siksi hän ei käytä sanaa home, vaan recess, sopukka (joka tarkoittaa myös lahdelmaa, syvennystä, onkaloa seinämässä jne). Termi on joustavampi, vaikka abstraktimpi. Ihminen tarvitsee kiinnityspaikkoja, mutta sen ei tarvitse olla paikka missä ihminen nukkuu.

Minä tekisin tämän kaiken pohjalta laihoja omia huomioitani. Etsimme paikkaa (emme ehkä samalla tavalla kuin kissa tai koira, vaikkemme myöskään niin eri tavalla), mutta koemme tilan ja paikan – ja erilaiset paikkakokemukset voivat olla hyvin mielenkiintoisia. On esimerkiksi heterotopioita (Foucault´n t termi ”eripaikka” vastakohtana utopialle, joka on ei-paikka, paikka joka ei ole olemassa): ne ovat kynnyksiä, välitiloja... On kriisi-heterotopioita (sairaalat), siirtymävaiheisiin tai initaatioon liittyviä (kasarmit), puhdistumiseen liittyviä hammamit, sauna.

Mutta sanoakseni jotain kriittistä: monet paikat määrittelevät meidät heti kun astumme niihin. On vankiloita ja on vankiloita, jotka eivät sitä virallisesti ole. Kaupat, varsinkin suuret, ovat sietämättömiä tiloja, jotka alentavat minut ja aliarvioivat älyäni. Näin koen.

Arkkitehdin pitäisi luoda tila, jossa voimme olla ilman määritelmää, aukaisee tilan jollekin mitä ei olla ennalta määritelty, määrätty tai ohjattu.

Paikka ja tila ovat kiinteästi yhteydessä meidän tapaan olla yhteydessä maailman kanssa: ne ovat medioita, väyliä, siltoja, ovia, materiaalista todellisuutta, jonka välityksellä olemme yhteydessä materiaaliseen todellisuuteen, ihmisiin, myös laajempaan todellisuuteen, siihen todellisuuteen, johon kurottaudumme.

Mitä paikkaa etsimme? Missä tilassa voimme hengittää? Nämä ovat kysymyksiä, jotka heitän nyt ilmaan, tähän tilaan. Voimme pohtia myös filosofiakahvilaa tilana, paikkana. Toisaalta on tämä annettu paikka, tila ja toisaalta se, että me luomme sitä, muokkaamme sitä toimintamme kautta. Me voimme muuttaa paikan sisäistä avaruutta.