https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
Joku kysyy:
”Miten minun (meidän) pitäisi elää?” Ei ole merkityksetöntä, miten muotoilee
kysymyksensä. Tämä kysymys, jota jotkut pitävät jollakin tavalla
”alkuperäisenä” filosofisena kysymyksenä, ei ole sama kuin joidenkin toistama:
”Miten minun pitäisi toimia?” Etsintä on eri suunnassa, kuljetut polut erilaisia.
On
mielenkiintoista kiinnittää huomiota sanaan ”miten”. Etsinnän tai keksinnän kohde ei ole jokin
esine, vaan modus, tapa. Tämä ”miten”
ei ole olennainen vain tällaisissa ikivanhoissa eettisissä pohdinnoissa. Joskus
kysytään ”miksi”, sillä monet kaipaavat selityksiä, mutta ”miten” saattaa olla
strategisesti mielenkiintoisempi kysymys, sillä kun tiedämme miten jokin asia
on tehty, tiedämme paremmin, miten se voidaan purkaa.
Monta
kertaa filosofit ovat kysyneet, mitä on kauneus tai mitä on oikeudenmukaisuus.
Kun muotoilu on tällainen, halutaan etsiä olemusta, jotakin ikuista. Tässä on
mukana kovin paljon oletuksia, erityisellä tavalla metafyysisiä oletuksia:
halutaan ajatella, että on jotakin pysyvää olemista, olemuksia, identiteettejä.
Jos esimerkiksi kysymys alkaa sanoilla ”missä” tai ”milloin” kiinnitetään
huomiota enemmän olosuhteisiin, tapahtumiin, prosesseihin – tai niin kuin
filosofit saattaisivat sanoa tulemiseen...
Joku kysyy:
”Miten minun (meidän) pitäisi elää?” Voimme kiinnittää huomiomme myös sanaan
”pitää” ja pohtia, onko se kaikissa tapauksissa oikea sana, onko se mahdollinen
sana. Se että joku tuntee, että täytyy (pitää) tehdä jotain, on
mielenkiintoista. Sellainen tunne on tunne välttämättömyydestä. Kuitenkin
etiikka on mahdollista vain vapaudessa.
Se joka
kysyy, miten pitäisi elää, on maailmassa, keskellä kaikkea, yhteydessä
kaikkeen. Epäilemättä hän tuntee välillä, ettei kysymyksellä ole väliä, sillä
hän elää niin kuin voi. Näinä epäilyksen ja tuskan hetkinä hän saattaa kysyä
myös: ”Miten voisin elää?” Tämä saattaa olla parempi kysymys, tärkeämpi:
kysymys mahdollisuudesta ja mahdollistamisesta.
Ei ole
merkityksetöntä, miten muotoilee kysymyksensä. Kysymys vie meitä paikkoihin ja
mihin se vie, on seurausta siitä miten on muotoillut kysymyksensä. On siis
syytä tarkistaa, miten kysyy, miten muotoilee kysymyksensä. Se vaikuttaa
siihen, missä olemme, minne joudumme. On myös niin, että joitakin kysymyksiä
voi esittää vain tietynlaiset ihmiset, tietyllä tavalla olevat olennot. Siksi
voi kysyä ja on syytä kysyä: ”Kuka kysyy?”
Ideoista,
ajatusrakennelmista ja teorioista keskusteltaessa kiinnitetään yleensä huomiota
sisältöön. Tämä on sekä ymmärrettävää että tarpeellista, mutta silloin
keskustelu muotoutuu usein opilliseksi ja poleemiseksi. Huolen aihe on se, onko
teoriassa joku ristiriitaisuus tai onko joku opin kannattaja oikeaoppinen. Kyse
on sodasta ja kuulustelusta. ”Oletko sinä oikea marxilainen?” kysytään.
Todellinen arvo ja merkitys ideasta tulee esiin kuitenkin vasta, kun tulee
esiin modus, tapa. Merkityksellistä
ei ole marxilaisuus tai kantilaisuus sinänsä, vaan se, miten on marxilainen
tai kantilainen.
Filosofien
pakkomielle on totuus. Totuus tai idea, joka on hyvä, ristiriidaton ja kaunis,
ei sinänsä takaa mitään. Olennaista on se, millainen on suhteemme totuuteen. On
mahdollista, että teemme totuudesta jotain, joka kiinnittää ja jämähdyttää
maailman tai voi olla, että teemme totuudesta voiman, joka muuttaa meitä. Jos
joku kysyy, miten hänen pitäisi elää, hän luo samalla suhdetta totuuteen. Se
mitä hän tietää todeksi, vaikuttaa siihen, miten hän ajattelee oikeasta
elämästä. Filosofien pakkomielle on siis oikeutettu. Mutta on tutkittava,
millaisen muodon pakkomielle saa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti