Näkökulma arvoihin

 

Wittgenstein

Filosofiakahvila 10.2./11.2./12.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Niin sanotusti metodisista syistä en puhu usein arvoista. En pelkästään siksi, että käsite on hankala ja monimerkityksellinen. Monesti minusta tuntuu, että arvoista ei kannata puhua myöskään käsitteen epäilyttävyyden takia.  Jokin määrätty instituutio määrittelee omat päämääränsä, arvonsa.  Erittäin todennäköisesti tämä mainittu arvo ei toteudu tai ole instituution päämäärä lainkaan. Vankila on hyvä esimerkki.

Kun olen joutunut puhumaan arvoista, olen viitannut Wittgensteiniin. Ludvig Wittgenstein toteaa tunnetussa luennossaan etiikasta, että etiikka ja estetiikka käsittelevät samaa ongelmaa. Molemmat kysyvät samaa: Mikä tekee elämästä elämisen arvoisen? Wittgenstein toteaa siis arvojen (sekä eettisten että esteettisten) tekevän elämän elämisen arvoiseksi.

Tämän ajatuksen merkitys on siinä, että ne nähdään elämään liittyvinä; niitä ei viedä omaan erilliseen sfääriin eikä niitä hahmoteta liian abstraktisti. Wittgenstein kehitteli ajatusta ajatellen arvojen kuitenkin olevan jotakin transendentaalista. Puuttumatta tämän kehittelyn ongelmallisuuteen olen pitänyt kiinni tästä ideasta, koska olen ajatellut sen olevan hedelmällinen.

Meille voi syntyä mielikuva, että arvot tekevät elämästä jotenkin miellyttävän tai nautinnollisen. Kreikkalaiset ajattelivat – jos yksinkertaistetaan- että hyve tekee onnelliseksi. Voi kysyä, tarkoittaako elämisen arvoinen elämä aina mukavuutta. Usein olen siteerannut Jan Patočkaa, joka sanoi kerran: “Tänään ihmiset oppivat taas, että on asioita, jotka ovat kärsimyksen arvoisia ja että asiat, joiden takia kärsii, ovat niitä, joiden ansiosta elämä on elämisen arvoista.” Tässäkin puhutaan elämisen arvoisesta elämästä, mutta sitä ei ymmärretä välttämättä mukavana tai miellyttävänä.

Patočka näki Saksan miehityksen ja myöhemmin kommunistisen järjestelmän, joka sekin kielsi häneltä yhdessä vaiheessa opetuksen antamisen. Nämä järjestelmät pistivät hänet kärsimään, mutta hänen lausuntonsa ei merkitse, että ne olivat tehneet hänen elämänsä elämisen arvoiseksi. Pikemminkin lausunto viittaa taisteluun näitä järjestelmiä vastaan, ihmisen puolesta. Vastarinta oli monesti epätoivoista ja siksi tuskaista, mutta hän jatkoi kaikesta huolimatta.

Patočkan lausunnon mielenkiintoisuus minulle on siinä, että se antaa näkökulman arvoihin; se ilmaisee ja osoittaa kriteerin, jonka avulla tunnistamme arvokkaan asian. Vaikka se aiheuttaisi tuskaa tai olisi vaivalloista, se on silti sen arvoista. Vaikka joku saa hyvää palkkaa työstä, se ehkä riitä. Jos työntekijä kokee, että työ on jollakin tavalla mielekästä, arvokasta, hän jaksaa, vaikka se vaatisi omistautumista tai uhrauksia.

Prahalainen filosofi piti maanalaista seminaaria, vaikka häneltä oli viety opetuslupa. Seminaari oli yritys ajatella tilannetta, jossa kansalaiset elivät. Patočka koki, että jo tilanteen ajatteleminen, tietoisuuden lisääminen, on tilanteen muuttamista. Eläminen vain elämisen vuoksi ei ole mitään; silloin ei olla vielä tajuttu mitä elämä on, mikä sen tekee elämisen arvoiseksi. Tässä vaikeassa tilanteessa – ja tätä tilannetta varten – Patočka loi erityisen solidaarisuuden käsitteen: hän puhui vapisevien, järkyttyneiden tai järkytettyjen solidaarisuudesta (englanninkielinen termi on solidarity of shaken).

Patočka ajatteli ihmisten tilannetta ja halusi muuttaa sitä. Hän sanoi:  ”Tilanne on aivan erilainen riippuen, luovuttaako ihminen vai ei. Toivottomassa tilanteessa voi toimia hyvin erilaisilla tavoilla.” Tässä yksinkertaisessa huomautuksessa on ilmaistu asenne, jossa on enemmän arvofilosofiaa kuin monet tuhatsivuiset systemaattiset opukset sisältävät...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Estetiikka ja elämä

 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvilaa Fuengirolassa ei enää tänä keväänä! 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 5.4. ja 6.4. 

Estetiikka on filosofian osa-alue. Perinteisesti on ajateltu, että se on taidefilosofiaa ja kauneuden filosofiaa. Taidefilosofiassa kysytään esimerkiksi, mikä on taideteos tai mitä on taide. Kauneuden filosofia pohtii – ainakin perinteellisesti – kauneuden olemusta. Harvoin kukaan pysähtyy kysymään, mikä näitä kahta erilaista kysymysrypästä yhdistää. Toisin sanoen harva estetiikan tutkija miettii, mistä estetiikassa on kyse.

Estetiikassa – niin kuin muissakin filosofian osa-alueissa – on taipumus eristää kysymykset, siirtää ne omaan hermeettiseen tilaan. Ontologisia kysymyksiä pohtiva ei puutu eettisiin kysymyksiin, vaikka mielenkiintoisia asioita tulee usein esiin vasta sitten, kun näitä pohditaan yhdessä. Saatamme esimerkiksi ajatella etiikkaa ja estetiikkaa erillisinä, toisistaan etäisinä pohdinnan aiheina. Näin siitä huolimatta, että joku filosofi niin kuin Wittgenstein muistutti niiden käsittelevän samaa asiaa, sitä mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi.

Wittgensteinin väite tuo esiin tosiasian, että on syytä tehdä toinenkin luonteeltaan metodologinen huomautus. Kysymys estetiikasta eristetään muustakin kuin toisenlaisista filosofisista kysymyksistä; se eristetään elämästä. Taidefilosofi voi esittää kysymyksiä huumorista. Hän voi todeta, että teos – kirjallinen tai muunlainen – on parempi, onnistuneempi, koska siinä on huumoria. Tämä arvo, huumori, ei kuitenkaan ole vain taiteellinen arvo eikä se tule merkitykselliseksi vain artefaktisen komposition sisällä.

Kirjailija Milan Kundera totesi, että esteettiset arvot kuten kauneus tai huumori ovat eksistentiaalisia. Toteamuksen voi sivuuttaa, mutta jokaisen esteetikon pitäisi ottaa se vakavasti ja pohtia, millaisia seurauksia sillä on. Muotoilisin idean näin: Esteettisillä arvoilla on merkitystä elämässä.

Nämä luonteeltaan metodologiset huomiot johtavat suuremman kysymyksen äärelle. Suurempi kysymys koskee esteettisen filosofian tehtävää, joka on aina suurempi kuin se, joka annetaan virallisissa selittelyissä ja oikeutuksissa omalle olemassaololle. Uskoakseni estetiikan tehtävä on lähentää taidetta ja elämää, tuoda ne yhteen. Taidekaan ei saisi olla pelkkää juhlakalustoa tai koristetta. Sen pitäisi olla stimulanssia, kiihoketta elämälle niin kuin Nietzsche, todellinen taiteen ja elämän yhdistäjä, sanoi.

Kaksi (minulle henkilökohtaisesti merkityksellistä) oivallusta liittyy tämänsuuntaisiin estetiikan alan kysymyksiin. Taide voi toimia harjoituksena siinä mitä teemme elämässä. Toinen häkellyttävä ja kauaskantoinen oivallus on, että moraalinen elämä ei ole vain säännön seuraamista tai normin mukaista toimintaa, vaan se voi olla tyylin luomista. Kyse ei ole vain siitä, mitä teemme. Olennaista on myös se, miten teemme.

Kuvitelkaamme siis, että otamme tosissaan esteettisen filosofian tehtävän ja haluamme lähentää taiteen ja elämän, tuoda ne yhteen. Haluamme tuoda esteettiset arvot sinne missä ne saavat todellisen merkityksensä – olemassaoloon, elämään, josta kreikkalaiset käyttivät sanaa bios. Se oli elämää, jota ihminen muokkaa niin kuin kuvanveistäjä käsillä olevaa materiaalia. Bios oli esteettisesti muokattua elämää. Emme voi elää niin kuin kreikkalaiset. Voimme silti kysyä, voimmeko elää yhtä paljon...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Kuka puhuu?

 

Heidegger

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 16. huhtikuuta:

Arvokeskustelu on sana, joka ilmaantui varoittamatta ennen kuin kukaan ehti pohtia, mitä arvot ovat ja miten niistä voi keskustella. Sana on oire. Olemme eksyksissä ja ilman suuntaa.

Sana saattaa olla ansa. Arvon voi ymmärtää siksi, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi. Voin sanoa, että ystävyys ja huumori ovat arvojani. Kai minä voin keskustella niistä, mutta on kysyttävä, missä keskustelusta tulee mielekästä. Arvo on käsitteenä pahapäinen, koska todellisuudessa se sotii toisia arvoja vastaan, luo raja-aitoja ja hierarkioita.  Arvot tulevat usein esiin sloganeina, ja sloganit eivät keskustele. Jos meillä on raja-aidat valmiina, emme voi tehdä keskustelusta seikkailua, jonka päätepistettä emme tunne. Silloin arvoista keskusteleminen vain vahvistaa valmista käsitystä ja pahimmassa tapauksessa lisää vastakkainasettelua.

Vaikka olisimme kaukana jostain ajattelijasta (jokin meissä sotisi häntä vastaan) ja vaikka pitäisimme häntä vaarallisena, voimme ehkä löytää jotain käyttökelposta hänen sanastostaan, välineistään. Minulle on tarttunut mukaan esimerkiksi pari Heideggerin käsitettä, vaikka tuskin kukaan voisi minua kehua tai haukkua heideggerilaiseksi. Yksi on juttelu tai lörpöttely, Das Gerede.  

Todellisen keskustelun sijalla on puhe, keskustelu, jossa on jo lähtökohtaisesti kadotettu jotain olennaista; se on rituaalipuhetta. Lörpöttelyssä lauseet eivät merkitse mitään tai ne eivät tuo esiin mitään merkityksellistä. Jos ja kun sillä on oma roolinsa ja paikkansa maailmassa, puheen kuulija ylistää sanojan sanomaa. Puhetta ei arvioida eikä testata. Kuulija teeskentelee ymmärrystä niin kuin puhujakin. Lörpöttelun tai juttelun vaikutus syntyy varkain. Äkkiä jokin asia, esimerkiksi arvot ovat esillä ja koko aihetta leimaa erityinen logiikka: asiat ovat niin kuin ovat, koska niin sanotaan.

Lörpöttelyyn liittyy saksalaisajattelijan toinen mielenkiintoinen  termi Stimmung, vire tai virittyneisyys. Vire on ”mieliala”, joka vaikuttaa siihen, miten ihminen tulkitsee ympäristöä ja tapahtumia. Yksi Heideggerin analysoimista esimerkeistän pelko. Koska juttelu, huhu, juoru – lörpöttely – voi synnyttää tällaista virittyneisyyttä, meillä ei ehkä ole oikeutta suhtautua välinpitämättömästi ja huolettomasti siihen.

On kysyttävä, onko tämä tai tuo käynnistynyt keskustelu jutustelua. On kysyttävä, mitä esitetyssä puheessa levitetään ja mihin se suostuttelee. Jotta keskusteleminen olisi mahdollista, kysymisen on avattava tila, tehtävä aloite. Olisi analysoitava, ovatko arvot annettuja ja perittyjä vai ovatko ne omia, luotuja. Uskallettava pohtia, kykenemmekö arvoihimme ja mitä meidän pitäisi tehdä itsemme kanssa, jotta olisimme kyvykkäitä. Kaiken tämän edellytyksenä olisi, että  osallistujat vedettäisiin henkilökohtaiseen vastuuseen.

Jos huutelemme iskulauseita emmekä kysele tai kuuntele, teemme sen ryhmän tai yhteisön edustajana. Vetoamme meidän arvoihin., tukeudumme johonkin takanamme. Emme ota itse vastuuta.

Puheet arvokeskusteluista ovat juhlallisia. Juhlallisuus on jotain mitä on syytä vastustaa. Käytännössä se tarkoittaa myös, että meitä ei ole kutsuttu osallistumaan. Aina puuttuu titteleitä, emme koskaa täytä pukuetikettiä. Kun jäämme ulkopuolelle, seuratkaamme sitä avoimin mielin, mutta myös valppaina. Kysykäämme kunkin keskustelijan kohdalla, kuka puhuja on. Onko hän athuroglossos, ihminen jolla ei ole suussa porttia vai onko hänellä hyve myös sydämessä, ei vain suussa?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mikä on ihailtavaa?

Lichtenberg

TIISTAIN RYHMÄ(T) EIVÄT KOKOONNU (ainakaan toistaiseksi)
Filosofiakahvila  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

On ihmisiä, jotka eivät osaa ihailla. He näkevät kaikessa syytä valittaa, surkutella, sääliä tai halveksia. Lisäksi se mitä osataan ihailla, mahtuu kapeaan alaan. Emme keksi uusia ihailtavia asioita. Emme siis keksi uusia arvoja; osaamme ihailla vain yhtä ja toista näkyvää taitoa tai tietoa.

Kykyämme ihailla rajoittaa kaksi harhauttavaa tai vääristävää näkökulmaa. Katsomme mainostetun suuruuden näkökulmasta, ts. huomiotaherättävän sankarillisuuden mittaa käyttäen. Espanjalaiset palomiehet lähtivät pelastamaan hukkuvia pakolaisia, kaiken uhalla. Tästä näkökulmasta monet teot näyttävät pieniltä ja mitäänsanomattomilta. Toisaalta meillä on oman navan näkökulma. Se mitä olemme itse halunneet ja arvostaneet – ja jonka ylpeinä toteamme saavuttaneemme – peittää näkyvistä toisenlaiset eleet, teot, tavat. Oman navan näkökulman yksi vaikutus on se, että erilaisuutta vieroksutaan ja halveksitaan – jos sitä edes huomataan.

Yksi arvojen lähes huomaamaton – tekisi mieli sanoa salattu – ominaisuus on, että ne sulkevat toisiaan pois. Ottakaamme yksinkertainen esimerkki. Miksi ystävyyttä arvostetaan niin vähän? Koska menestys on niin tärkeää, arvokasta ei ole sen kannalta hyödytön yhdessäolo, jakaminen, hellyys. Ystävyys on vain ystävyyttä, kun asiaa katsoo niin suunnattoman arvokkaan parisuhteen (tai romanttisen rakkauden) näkökulmasta.

Voimme vastustaa arvoja, arvostuksia. Minä esimerkiksi olen tehnyt vastarintaa sosiaalisuuden vaatimusta vastaan. Tällainen vastustus saattaa tehdä sokeaksi. Georg Christoph Lichtenberg (1742-1799) auttoi minut näkemään toisin. Hänelle hyvä dietetiikka ymmärryksen lisäämiseksi on huomion kiinnittäminen todellisiin ja konkreettisiin asioihin. Lukenut mies suhtautui aika skeptisesti lukemiseen; hän piti parempana havainnointia, näkemistä. Kun näkee paljon, se tekee ihmisistä ”viisaita, sosiaalisia ja hyödyllisiä”.

Erityisen huomionarvoista Lichtenbergin ajatuksessa on, että hän liittää tämän sosiaalisuuden ja hyödyllisyyden ideaan maailmankansalaisuudesta. 1700-luvulla, valistusajalla, monet nostivat esiin tämän enemmän tai vähemmän jalon  idean kosmopoliittisuudesta, mutta harvat antoivat sille näin jokapäiväiseltä tuntuvaa sisältöä. Lichtenbergin maailmankansalainen ei katso vain rajojen yli, kansallisen näkökulman ohi, vaan on ennen kaikkea tämän maailman kansalainen: ihminen toisten kanssa.

Kaikki nämä huomiot johtavat minun monien kysymysten eteen. Miten opimme arvostamaan tai ihailemaan jotain? Olisi helppo sanoa, että kokemukset opettavat. Kun koen ystävän tuen tai iloitsemme yhdessä jostain, opin ehkä arvostamaan tukea tai iloa, ystävän anteliaisuutta. Vaikka tämä vastaus tuntuu uskottavalta, siinä ei ole koko totuus. On nimittäin niin, etten koe tuen arvoa tai ystävän anteliaisuutta, jos en jo arvosta niitä. Kysymys pitää muotoilla toisin. Miten jokin kokemus on mahdollinen? Miten voisin kokea ystävän hyväntahtoisuuden ja anteliaisuuden, jos tähtään vain menestykseen?

Miten voisin nähdä? Sekä taide että filosofia yrittävät auttaa näkemään. Kun taideteosta tai filosofista kirjoitusta arvioi ja katsoo ulkopuolelta ja oudoksuen, huomaa, että ne rikkovat totuttuja tapoja katsoa asioita. Jotta tämä rikkominen ja uusi katse olisivat mahdollisia, on osattava hävittää, pyyhkiä pois kliseitä. Taiteilijan täytyy taistella, jotta kangas olisi tyhjä ennen maalaamista. Filosofeilla on aina mukanaan yksi sana, joka liittyy tähän taisteluun: epäily.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Etiikka runossa, runous moraalissa

(Gaston Bachelard)

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 31.10. klo 13.30. PAIKKA: Ravintola Kukko,saunan terassi, Avenida de los Boliches 4. AIHE: Pakkopalautuksista 

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Gaston Bachelard puhui mielikuvituksesta eettisten ja muiden arvojen lähteenä. Runo voi synnyttää hurmion tai ekstaasin. Silloin kokee ajan toisin, elää sen toisin. Bachelardin mukaan silloin ihmisen ”arvot joko nousevat tai laskevat”. Kuvittelen, että tämä tarkoittaa suunnilleen samaa kuin se mitä sanoi Nietzsche: taide vahvistaa tai heikentää arvoja. Bachelard käyttää kuitenkin toisenlaista kuvaa, koska hän korostaa toisenlaista ajan kokemista, hetken kokemista, ajan muuttumista vertikaaliseksi. Hän analysoi esimerkiksi sellaisia runokuvia kuin puu ja vuori; ne ovat vertikaalisuuteen, ilmaan, liittyviä kuvia, joiden merkitys on erityisesti eettinen. Olla on olla enemmän, mahdollisesti parempi. ”Vertikaalisuuden kuvat vievät meidän arvojen maailmaan”, Bachelard kirjoitti.

Bachelardia lukiessa voi ajatella, että jossakin konkreettisessa runossa on mukana eettinen ajattelu, vaikkei siinä olisi sanan tavanomaisessa mielessä moraalia, opetusta ja dogmia. Voi myös ajatella, melkein nähdä, että moraalissa – jonkun konkreettisen ihmisen käytöksessä – on mukana runous, runollinen mielikuvitus. Tässä on jotain antikantilaista; Kant ajatteli, että moraalisessa toiminnassa käytetään ennen kaikkea järkeä, ei mielikuvitusta. Bachelardin ajattelussa ne liittyvät yhteen, koska mielikuvitus ja tahto kytkeytyvät toisiinsa: ”Kuka tahansa joka osaa kuvitella, osaa tahtoa. Mielikuvitus joka elähdyttää tahtoamme on yhdistynyt tahtoon kuvitella, tahtoon elää se mitä on kuviteltu.”

Kosketus runolliseen kuvaan voi muuttaa arvoja. Bachelard puhuu tulen kuvasta Novaliksen fragmentissa. Kuvassa on jotain, joka ”kohottaa”. Elämä ikään kuin kurottautuu itsensä yli. Hän käyttää jopa ilmaisua élan vital, vaikka Bachelard oli tunnetusti aika vähän uskollinen Bergsonin opeille. Runollinen kuva antaa siis energiaa, myös moraalista energiaa. Se ei anna ohjetta eikä lakia; se inspiroi.

Ajattelen Miguel Hernándezin runoutta.

Lihaasyövä veitsi

jolla on makea ja murhaava siipi,

lentää ja sädehtii

elämäni ympärillä.

Peruskuva ovat veitsi, joka leikkaa lihaa. Tällaista on elämä Hernándezin runoissa. Se on todellista, kivuliasta elämää, lihallista ja konkreettista. Sellaisena sitä myös rakastetaan. Hernándezin runoudessa ja hänen tavassaan nähdä runous on jotain lihallista, ruumiillista. Monesti hänen teksteissään toistuu kuva vartalosta, silmistä, käsistä, jotka annetaan elämän ja vapauden palvelukseen. Keho on kuin puu ja hedelmät; ne ovat läheisessä yhteydessä ja sukulaisuudessa maahan, myös taivaankappaleisiin: kuuhun, aurinkoon. Hänen runoissaan on elämää ja elävyyttä, eläviä, liikkuvia, kasvavia elementtejä. Kuolema on läsnä, tietenkin; se on siinä sisällä. Maailma on kokonainen. Siitä ei ole otettu osia pois täydellisemmän, harmonisemman kuvan luomiseksi ja näin runoilija luo täydellisemmän, kirkkaamman kuvan – ottaen mukaan myös rosoisen ja karhean.

Etiikka runossa ei ole siis sen opetuksessa, vaan kuvassa, joka antaa energiaa. Entä sitten runous moraalissa, ihmisen toiminnassa? Bachelardin ajattelua seuraten voi sanoa, että arvottaessamme päätämme mitä elämä ja olemassaolo on, ja mielikuvitus kytkeytyy tähän prosessiin. Kun esimerkiksi kaksi ihmistä kohtaavat (lähtökohtaisesti tilanne, jossa moraali toimii ja vaikuttaa), mitään ei ole päätetty etukäteen, ja molemmat ovat alttiina jollekin radikaalisti uudelle. Runous, poiesis (tekeminen, valmistaminen) ovat siinä mukana, ja moraalissa on siis runoutta, ei vain säännönseuraamista.

En tiedä, riittääkö Bachelardin mielikuvitusta käsittelevät kirjoitukset selventämään tätä asiaa, auttavatko ne tuomaan tyhjentävää vastausta kysymykseen moraalin ja runouden suhteesta. Epäilen, että tarvittaisiin toisenlaista kuvausta tai esimerkkiä: esimerkiksi sellaista esimerkkiä, jossa nähtäisiin, että moraalisen toimijan tai eettisen subjektin toiminnassa olisi mukana jokin esteettinen arvo, esimerkiksi eleganssi.

Epäilemättä Bachelardin ajattelu tuo uuden valotuksen kysymykseen arvoista. Ensimmäinen syy tähän on, että hän näkee mielikuvituksen arvojen lähteenä. Toinen syy on hänen näkemyksensä runon mahdollisuudesta vaikuttaa arvoihimme. Kolmas syy on siinä, että meidän on nyt mahdollista ajatella moraalista toimintaa jonakin, jota teemme, luomme; se ei enää näyttäydy valmiiden kaavojen sisäistämisenä eikä valmiin vastauksen soveltamisena.

Runous – varsinkin moderni – on usein metarunoutta: se puhuu runoudesta. On yksi Eeva-Liisa Mannerin runo, joka sanoo enemmän kuin minä ikinä pystyn tästä aiheesta:

Teen elämästäni runon, runosta elämän,/runo on tapa elää ja ainoa tapa kuolla/haltioituneen välinpitämättömästi...

Toinen kohta samasta runosta paljastaa, mitä siihen tarvitaan:

tunnustaa yhtä uskontoa: Uteliaisuutta

(Miguel Hernández)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Väsymys

(Henri Michaux)

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 24.10. klo 13.30. PAIKKA: Ravintola Kukko,saunan terassi, Avenida de los Boliches 4. AIHE: Mikä on poliittinen vanki/ Espanjan tilanteen päivitys 

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

On monenlaista väsymystä. Hakattuani kasan halkoja ja käytyäni saunassa olen väsynyt. Se on hyvää väsymystä; olo on hyvä. Minulla on mielessäni huono ja ikävä väsymys. Inspiraation lähteeni on Henri Michaux´n proosaruno Väsymys.

Tekstin alussa joku kulkee hitaasti, on levoton. Hän on levoton siksi, että hänellä on mukana kolme neljännestä sielustaan. Runo siirtyy pois tästä kulkijasta, alkaa puhua monista ihmisistä täysihoitolassa. Nämä ihmiset herättää kellonsoitto, heidät pakotetaan peseytymään ja pukeutumaan. He ovat väsyneitä, osa heidän sieluistaan jatkaa kiertokulkuaan avainten ja muiden rautaesineiden keskellä. Ensimmäisen vuosineljänneksen jälkeen heissä on jäljellä niin vähän sielua, ettei se riitä edes imbesillin tekemiseen.

Ensimmäinen havainto on se, että väsymys samastuu hajoamiseen: ihminen ei ole enää kokonainen, vain osa ”sielusta” on mukana. Tekstin toinen osa siirtyy pois yksinäisestä hahmosta, menee kokonaisen kollektiivin pariin, laitokseen. Laitos nimetään täysihoitolaksi, mutta se voisi olla myös yritys. Kysymys väsymyksestä tulee kollektiiviseksi, sosiaaliseksi, yhteiskunnalliseksi. Tekstin voi lukea kriittisenä, siinä on mukana huuto: ”Sillä ei ole liikaa olla aivan kokonainen, kun on kasvotusten elämän sattumusten kanssa.”

Minulla on sellainen tunne, että Michaux´n proosaruno on aivofysiologisesti oikeaanosuva. Väsymys kuluttaa, rasittaa aivoja, tekee imbesilliksi. Se myös näyttää, että väsymys on seurausta tietynlaisista järjestelyistä, käytännöistä. Ihmiset herätetään kesken levon, heidät pakotetaan johonkin, heidän elämänsä ohjelmoidaan ulkopuolelta.

Tämän tekstin kauhistuttavan uskottavuuden, tunnistettavan maailman edessä, haluan nostaa esiin kysymyksen väsymyksestä. Kuka määrää tahdin, rytmin, aikataulun? Mitä siitä seuraa? Ihminen hajotetaan väsymyksessä. Miten hän siis voisi pyrkiä parempaan elämään? Miten hän pystyisi rakentaa sitä mikä tekee elämästä elämisen arvoisen? Väsymys on jotain, joka erottaa ihmisen kyvykkyydestä potentiaaliseen onneen ja kauneuteen. Ilkeältä tuntuu huomata, että tämä potentiaalinen onni ei ole koskaan ollut ihmisen omissa käsissä. Ulkopuolelta määräytynyt järjestys, normit, ovat alusta lähtien tehneet esteitä.

Sanomme väsyneelle: ”Lepää.” Entä jos ei anneta levätä? Entä jos itse estämme itseämme, hajotamme itseämme? Michaux kirjoittaa: ”Nuo lapset, jotka joka yö paloittelevat itseään...” Miten paeta tai miten kapinoida?

Mikä siis lääkkeeksi? Unilääke? Vastaus ei ole valmiina eikä ole vain yhtä vastausta. Jokainen yksilö on omassa tilanteessaan, taistelee siinä, keksii välineitä omasta ympäristöstään ja kykyjä itsestään. Jos tahdomme tehdä tai luoda jotain, tartumme omasta kulttuuristamme, omasta ympäristössämme löytämiimme asioihin ja rakennamme sen pohjalle.

Jos ymmärrämme arvon joksikin joka tekee elämän elämisen arvoiseksi, ei riitä, että uskomme siihen tai pidämme sen mielessä. Meidän on tehtävä töitä itsemme kanssa, jotta voisimme elää tuon arvon mukaan, jotta voisimme toteuttaa sen. Kuvitelkaamme, että tuo arvo olisi kauneus. Jos olemme väsyneitä, me vain kaipaamme sitä, emme luo sitä, emme tuo sitä maailmaan. Arvot tarvitsevat kapinaamme.

Michaux´n tekstissä on yksi arvoituksellinen ja mielenkiintoinen vihje. ”Sillä ei ole liikaa olla aivan kokonainen, kun on kasvotusten elämän sattumusten kanssa.” Tulla kokonaiseksi, jollain lailla ehjäksi, saattaa olla kapinaa. Mutta mitä se on? Mitä on olla kokonainen?

Sam Sandqvist luennoi aiheesta TILASTO: TARUA VAI TOTTA? Con Corazonmari, Torre del Mar. 28.10. Klo 16.30.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Johdantoa kysymykseen arvoista

(Mirkka Rekola)
Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina kiinni. Löydämme toisen paikan. Jos ihan läheltä ei ferian takia löydy, yksi mahdollisuus on Jazzy Bar, Av. Nuestro Padre Jesús Cautivo 49.

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Entä jos arvoja tarkasteltaisiin kytkeytyneinä prosesseihin, tapahtumiin, toimijan vuorovaikutukseen ympäristön kanssa? Arvot eivät ainakaan näyttäytyisi patsaina. Tästä näkökulmasta voisi olla hyötyä. Näkisimme ne toisin. Arvot eivät enää seisoisi. Ne eivät olisi falloksia; ne olisivat antimaskuliinisia; pelkää virtausta, prosesseja.

1.Aksiologia, arvoteoria, on filosofian osa-alue, joka tutkailee arvojen luonnetta, niiden olemassaoloa, niiden tuntemiseen liittyviä kysymyksiä ja arvottamista. En ole siis asettumassa minkään perinteen ulkopuolelle. Teen vain muutamia huomautuksia tätä pohdintaa, kysymystä, varten. Ollaan puhuttu muun muassa välinearvosta tai itsearvosta, norminmukaisuudesta tai objektiivisesta arvosta. Yritän käyttää toisenlaista kieltä saadakseni esiin jotain muuta.

2.Mitä jos arvoja katsottaisiin ”funktionaalisesta” näkökulmasta? Näyttäisikö se jotain arvoista prosesseina? Arvot toimivat toisaalta toimintaa ohjaavina, toisaalta ne toimivat myös kriteereinä, joiden avulla tuomitaan. Joskus niistä tehdään oikeutus jonkin keinon käyttämiseen.

Esimerkiksi oikea usko ohjaa räjäyttämään pommin, se auttaa tuomitsemaan vääräuskoisen ja se oikeuttaa ihmisen räjäyttämisen. Esimerkki viettelee meitä väittämään, että täytyy voida olla oikeita arvoja ja vääriä arvoja. Astukaamme silti askel taaksepäin, olkaamme vähän kylmempiä. Ennen kuin puhumme oikeista tai vääristä arvoista voimme todeta, että arvot selvästikin toimivat monella tavalla. On siis kysyttävä, millaisilla tavoilla ne toimivat.

3.Miten arvot ja toiminta kytkeytyvät yhteen? Ei riitä sanoa, että ne ohjaavat toimintaa. Se olisi epätarkkaa. Ne ovat jo sinällään toimintaa. Aksiologian harjoittavat tietävät tämän hyvin; he puhuvat arvottamisesta. Sen voi määritellä toiminnaksi, jossa jollekin (esimerkiksi esineelle) annetaan tai myönnetään kielteinen tai myönteinen arvo. Arvottavaa lausetta – tai muuta ilmaisua – nimitetään arvoarvostelmaksi. Arvot eivät siis vain ohjaa toimintaa; ne ovat toimintaa arvottamisen kautta.

4.Lopuksi: Arvoihin liittyy suuri nihilismin ongelma, joka on yksi tapahtuma länsimaisessa ajattelussa 1800-luvulta lähtien. Nihilisti on (usein) joku, joka sanoo: ”Millään ei ole mitään arvoa.” Kirjoitin vuosia sitten: ”Nihilismi on tunne, että kaikki on samanarvoista ja tyhjää. Se on käsitys ja inhottava varmuus, että millään ei ole merkitystä. Nihilismi on toivottomuutta ja kyvyttömyyttä, monta kertaa suoranaista lamaannusta.” 

Siteeraan itseäni todetakseni, että osun melkein maaliin: kyse on lamaannuksesta, kyvyttömyydestä. Tämä kyvyttömyys arvoihin, osaamattomuus elää omien arvojensa mukaan on se tapa, jonka näen yleistyvän. Joskus se tuntuu ilmenevän melkein paradoksaalisella tavalla. Ihmiset puolustavat arvojaan – mutta puolustavat niitä sellaisella tavalla, että ne tulevat tyhjiksi.

Arvojen maailma on paradoksaalinen. Toinen siteeraus itseltäni vuodelta 2012:

Mirkka Rekola sanoi eräässä haastattelussa kärsimyksestä: ”Se kaappaa ihmisen, jos siitä tekee arvon.” Tämä pätee muihinkin asioihin. Mielenkiintoista on, että kaikkein affirmatiivisin, myöntävin, runoilija tekee näin tilaa negaatiolle, kieltämiselle. Jaotteluiden yli menevä Rekola näkee, että arvon – esimerkiksi kärsimyksen arvon – kieltäminen voi olla myönteisyyttä, tie ulos nihilismistä.

SAM SANDQVIST LUENNOI TORRE DEL MARISSA 10.10. KLO 11.00. PAIKKA TUTTU CON CORAZONMARI. AIHE: MATEMATIIKKA - KAUNIS PETO.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ruoska, puhdistaja

Ensi syksynä yksi keskeinen teema on arvot. Se ei ole sama kuin sanoa, että aihe olisi arvofilosofia. Näkökulmani on varmasti oudompi kuin mihin ollaan totuttu arvofilosofiaa, etiikkaa ja moraalifilosofiaa käsittelevissä perusteoksissa. Olen outo ja kunnioitan omaa outouttani. Jos minulla on vain voimia, en toimi niin kuin oikeat ja hyvät opettajat, herrat ja rouvat professorit.

Aina puhutaan relativismista ja siitä miten huono asia se on, paitsi jos se on omien arvojen puolustamisen kannalta hyödyllistä. Vähemmän puhutaan universalisoinnin vaarasta. Sitä on harjoitettu muun muassa kolonialismissa - afrikkalaisen korjaamisessa ja oikaisemisessa.

Olli Löytyn kirjassa Maltillinen hutu ja muita kirjoituksia kulttuurien kohtaamisesta (Teos, 2008) on yksi virke, joka on kuin pieni, julma proosaruno kolonialismista:

"Parkitsemattomasta virtahevonnahasta tehty, puumaisen kova, korkkiruuviksi kiertynyt, veitsenterävä piiska sai jo muutaman kunnon iskun jälkeen veren valumaan saatanan selästä."

Tekisi mieli tehdä tuosta motto syksyä varten. Mutta ehkä minut ymmärrettäisiin väärin...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofiakahvilan aiheet syksyllä 2017

Filosofiakahvilan aiheita syksyllä 2017. Pidätän itselleni oikeuden muuttaa suunnitelmaa tai muuttaa otsikoita. Pistin varmuuden vuoksi 11 aihetta. Koska Torre del Marissa aloitetaan ennen lokakuuta, aiheita saattaa olla 2-3 enemmän.

1.Humen giljotiini ja Pasin skalpelli

2.Johdantoa kysymykseen arvoista

3.Stirnernin paluu

4.Väsymys

5.Etiikka runossa, runous moraalissa

6.Filosofiaa kuoleville

7.Naiset, kapinan sydän

8.Normaalin käsite ja kulttuurin köyhyys

9.Taivas: ihminen ilman sukupuolta

10.Hyvä poliitikko: Perikles

11.Kukkulan takana voi olla mitä vaan

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Mitä uutinen söi?

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. Tämä on tiistain aiheena 13.12. TIISTAINA MYÖS AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA. AIKA: 13.30. PAIKKA: LA LEONA.

Mitä uutinen on syönyt, mitä se söi ja mitä purematta nielimme, kun sen luimme? Alkuperäinen idea oli kai, että kerrottaisiin, mitä maailmassa tapahtuu. Nykyisin, kun uutisia tuotetaan enemmän kuin koskaan, maailmasta jää monta paikkaa varjoon. Uutisia tosiaan tuotetaan, niitä keksitään. Vaikutelma on, että niitä keksitään, jotta emme tietäisi mitä tapahtuu. Siinä ei ole silti mitään salaliittoa. Jos sukeltaisimme uutistoimituksiin, huomaisimme, että tilanteen sotkemiseen ei tarvita salaperäistä seuraa, varjoista hallitsevaa pimeää voimaa.

Asiat sotketaan muun muassa rahan takia. Uutisia ei voida eikä osata kirjoittaa niin kuin ennen, koska ei ole aikaa: ketään ei lähetetä paikalle, aina ei edes ehditä tarkistaa tiedon alkuperäistä lähdettä, puhumattakaan että tarkistettaisiin tiedon pitävyys. Rahan takia voi olla myös tärkeää uutisoida jotain, esimerkiksi rauhoittaa markkinoita. Uutiset ovat usein pelottavia, mutta melkein yhtä monta kertaa rauhoittavia: ”Ei ole mitään hätää.” Tiedotusvälineet ovat jonkun omistuksessa. Kun Berlusconi oli espanjalaisen Telecincon omistaja, ei kyseinen televiokanava paljon kertonut häneen kohdistuvista epäilyistä. Tiedotusvälineet saavat rahaa mainoksista. Ei ole ehkä syytä tuoda jonkun yrityksen rikoksia esiin, jos se mainostaa lehdessäsi. Mitä uutinen on syönyt? Se on syönyt mitä se on voinut niissä valtasuhdetilanteissa ja taloudellisissa olosuhteissa, joissa se on tuotettu.

Kun kysymme, mitä purematta nielimme, kun uutisen luimme, joudumme vielä epämiellyttävämmän kysymyksen eteen. Joudumme kysymään, olemmeko olleet kritiikittömiä. Joudumme vastaamaan: Monta kertaa. Olemme passiivisia, nopeita, pysähtymättömiä. Filosofisuus, kriittisyys, vaatii toisenlaista asennetta. Tällainen asenne vaatii suoranaista metodisuutta tai analyysiä.

Journalismin omat periaatteet vaativat, että journalismi tuottaa ja levittää oikeaa ja relevanttia tietoa. Oikean, totuudenmukaisen tiedon arvioiminen on monella tavalla vaikeaa, kun luemme uutista. Kaikkein yksinkertaisimmassakin tapauksessa, esimerkiksi silloin, kun uutisen kirjoittaja on siteerannut haastattelemaansa poliitikkoa, meidän on oltava varovaisia. Emme voi olla täysin varmoja, onko haastateltu sanonut näin, onko lausunto irrotettu kontekstista, millä tavalla sitä on ”editoitu”. Kun kuulemme, että siellä tai täällä tehdyssä autopommi-iskujen sarjassa on kuollut x määrä ihmisiä, emme voi olla varmoja. Eri tietolähdeet ilmoittavat eri lukuja. Monesti eri luvut ovat arviointeja. Meidän on siis osattava kysyä itseltämme, millaisiin lähteisiin luotamme, millaisiin todisteisiin tyydymme ja tyydyttävä monta kertaa pikemminkin todennäköisyyksiin kuin varmuuteen tiedon oikeellisuudesta.

Kun kysymme, onko levitetty tietoa relevanttia, emme ole pelkästään epistemologisten ongelmien edessä. Olemme filosofian toisenlaisessa lajissa, aksiologiassa, arvo-opissa. Me emme arvioi vain todisteiden riittävyyttä, vaan tiedon merkityksellisyyttä ja arvoa. Joskus tämä on vielä vaikeampaa. Se ei vaadi vain sitä, että osaamme sanoa, mitä on meidän omat arvomme, vaan myös mitä yhteiskunnassa ja joissakin tilanteissa arvostetaan. Me kuulemme uutisen pörssiromahduksesta. Se ei välttämättä ole relevanttia meille, koska meillä ei ole osakkeita. Se saattaa silti olla tärkeää joillekin muille.  Se on relevantti, asiaan kuuluva ja vaikuttava tieto, vaikkei se liikuta meitä henkilökohtaisesti.

Tiedon relevanttisuutta arvioidessa tullaan usein takaisin tieto-opillisiin ongelmiin, sillä uutisessa saatetaan esittää selitys, tulkinta siitä miksi pörssi romahti tai miksi joku pommitti. Se mitä joskus sanotaan selitykseksi, ei sitä ole ollenkaan. Joskus pörssiromahdukseen liitetään syitä – syystä tai toisesta – joilla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Filosofisemmassa ja analyyttisemmassa luennassa pitäisi kiinnittää huomiota myös johonkin, jota nimittäisin diskurssin tuottamiseksi. Julkaistaan uutinen, jossa sanotaan: Miljonäärin epäillään olleen sukupuolisuhteessa alaikäisen kanssa. Voimme epäillä tai luottaa tietoon, mutta olemme ohjautuneet ajattelemaan sitä, onko herra Miljonääri syyllinen tai syytön. Me emme ole keksineet vaihtoehtoja, joita meille tarjotaan. Tämä saattaa olla vielä vaarallisempaa, kun puhutaan poliittisista ratkaisuista, vaihtoehdoista. Näin ohjautuneina, diskurssin sisään joutuneina, me muodostamme mielipiteen: ”Sininen on parempi kuin valkoinen.” Näin siitä huolimatta, että ongelma voi olla toinen ja vaihtoehtoja on enemmän.

Ottakaamme esimerkkejä...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Arvot

(Ryöstetty Europa)

Aiheena Helsingissä 8.6.

Kuvitelkaa, että joku kysyy itseltään: ”Miten minun pitäisi elää?” Sellaista sattuu. Tämä ei välttämättä ole huono kysymys, mutta monet vastaukset ovat huonoja. Joskus kysymykset ovat ihan hyviä, mutta vastaukset niihin kohtalokkaan huonoja – varsinkin jos vastauksen ajatellaan olevan lopullinen. Olisi syytä estää vastauksen tukahduttavuus.

Ennen kuin vastaa, kannattaa ajatella, mitä on kysymässä ja mitä vastaaminen implikoi, siis millaisia päätöksiä, valintoja vastaus sisältää. Sillä vastaaminen tähän kysymykseen pitää sisällään päätöksen; siinä ei ole kyse vain tiedosta. Jos kysyy, miten pitäisi elää, kysyy aivan toisenlaista asiaa kuin jos kysyy: ”Mitä on neljä  jaettuna kahdella?” Ennen kuin on edes vastannut kysymykseen, on ihminen joutunut pulaan, vienyt itsensä tilanteeseen, jossa joutuu elämään kysymyksen kanssa.

Jos kokee, että eläminen kysymyksen kanssa on sietämätöntä, voi sen heittää syrjään, sen unohtaa. Sellainenkin voi olla päätös eikä se välttämättä ole kohtalokas, mutta silloin laiminlyö mahdollisuuden; elämä otetaan annettuna.

Kyse ei ole vain tiedosta, vaan arvoista. Tietokin on pelissä mukana. Se on aina. Mitä ovat arvot? Ne ovat jotain, jonka ansiosta elämä on elämisen arvoista. Jos sanoo näin, jos määrittelee näin, se on merkityksellisesti eri asia kuin sanoa, että arvot ovat toiminnan päämäärä. Arvo voi olla joskus toiminnan päämäärä, mutta on muutakin, enemmän: on jotain joka syntyy teoissa ja toiminnassa. Ystävyys voi olla päämäärä, mutta se on myös jotain, joka syntyy ihmisten välillä, jotain joka luodaan.

Arvot tekevät elämän elämisen arvoiseksi. Siksi estetiikka ja etiikka ovat yhtä; molemmissa on kyse siitä, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi. Esteettisetkin arvot ovat eksistentialisia niin kuin sanoi Milan Kundera. Kauneus ei ole vain jonkun esineen ominaisuus; se parantaa elämän. Huumori ei tee vain arvokkaaksi jotain teosta, sillä se pelastaa elämässä. Arvot ovat jotain, jotka syntyvät toiminnassa. Arvot luodaan. Myös tällä on omat seurauksensa. Nyt näemme, etteivät ne ole pudonneet taivaasta. Ne eivät ole ikuisia. Ne eivät ole aina olleet.

Myös arvot kuolevat ja monesti ne tapetaan. Usein ne tapetaan, joskus syystäkin. Ne osaavat tehdä myös itsemurhan niin kuin eurooppalaisuus tekee itsemurhaa. Nykypäivän hämmennys, yleinen suunnan puute, lisääntyvä vihan kylväminen. Mistä siinä on kyse? Onko kyse arvojen kuolemasta? Ehkä osittain, mutta myös pelkuruudesta ja laiskuudesta, jotka tekevät kyvyttömäksi omiin arvoihin.

Jos heittää kysymyksen syrjään, ottaa elämän annettuna ja silloin arvot ovat niitä, jotka on vastaanottanut, ympäristöstään imenyt, kasvatuksessa sisäistänyt. Kysyminen, ajattelu, filosofia tekevät elämästä jotain muuta, seikkailun – siinä niiden merkitys ja arvo. Filosofit ovat monesti ihmetelleet, miten lähestyä arvoja: on puhuttu siitä mitkä ovat välinearvoja ja mitkä itseisarvoja, on puhuttu niiden ehdottomuudesta tai suhteellisuudesta.  Silti merkityksellisempi, elämän näkökulmasta hedelmällisempi huomio voisi olla se minkä esitti Nietzsche:  ”Kaikki arvioinnit ovat... joko omia tai saatuja.”

Nyt palaan alkuun ja kysyn taas: ”Miten minun pitäisi elää?” Moraalifilosofit ovat pistäneet painon sanalle pitää. Se on vaarallinen painotus, sillä se on vaarallinen sana. Minun näkökulmani, painotukseni, ehdotukseni on tämä: Pistetään vaikka hetkeksi paino sanalle miten. Silloin kysymys ei merkitse vain sitä, että kysyisin mitä minun pitää tehdä. Ongelma ei ole se, teenkö sitä tai tätä, vaan se teenkö noin tai näin. Kiinnostuksen kohde on tapa. Silloin etiikan kiinnostuksen kohteena ei ole yksinkertaisesti normi, sääntö ja sen sisältö, vaan myös suhde tuohon sääntöön ja tapa miten toimii, tyyli. Etiikka tunnustaa jälleen estetiikan, ei aja sitä luotaan.

Minulle etiikkani, siis vapauden ajateltu käyttö, ei ole vain kylmää analyysiä eikä sitä voi palauttaa kysymykseksi sääntöjen seuraamisesta. Tässä ajattelussa ei ole vain tiedollisen vastauksen etsimistä; siinä on mukana inspiroituminen.

https://www.google.es/maps/place/Kymintie+51,+00560+Helsinki,+Finlandia/@60.2094265,24.9582811,15.67z/data=!4m5!3m4!1s0x469209a2464e0edf:0x1e50a7d000ab0b8b!8m2!3d60.2090795!4d24.9620189?hl=es

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofiakahvila Helsinki 2016

(Kuva viime kesältä Helsingistä, kun Pasi Färm kilparatsasti)

Filosofiakahvila Helsinki 2016

Ajat: 8.kesäkuuta klo 14.00 ja 

17.kesäkuuta klo 14.00

Paikka: Kymintie 51 (Kumpula, Helsinki) – Jantuset (Martti, Kirsti)

Ohje: Bussi nro 55 lähtee Rautatientorilta. Jäädään pois Intiakadun pysäkillä, maauimalan kohdalla. (Luonnollisestikin kukin saa tulla omin päin, omilla keinoillaan. Ei ole mitään sääntöjä.)

Aiheet: 8.kesäkuuta: Arvot

17.kesäkuuta: Oikeat ainekset, oikeat määrät

Jos tarvitsee lisätietoja tai JOS TIETÄÄ TULEVANSA, ilmoita sähköpostiosoitteeseen

pasifarm@yahoo.es

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

https://www.google.es/maps/place/Kymintie+51,+00560+Helsinki,+Finlandia/@60.2094265,24.9582811,15.67z/data=!4m5!3m4!1s0x469209a2464e0edf:0x1e50a7d000ab0b8b!8m2!3d60.2090795!4d24.9620189?hl=es

Mielikuvitus ja arvojen luominen

(Gustave Doré. Rabelais´n Gargantuan ja Pantagruelin kuvitusta.)

Arvot ovat luotuja – silloinkin kun ne ovat perittyjä. Ne eivät ole pudonneet taivaasta, ne eivät olleet valmiina odottamassa ihmisen ilmestymistä maan kamaralle. Joku synnytti ne. Ne ilmaantuivat erityisenlaisissa olosuhteissa, eivät silti välttämättä kadonneet, vaikka olosuhteet muuttuivat, mutta muuttuivat toisenlaisiksi, joskus puolikuolleiksi.

Arvo on jotain jonka ajattelemme tekevän elämän elämisen arvoiseksi. Se voi olla jotain mitä tavoittelemme tai jonka haluamme säilyttää. Ihmisten välisisissä suhteissa – ystävien tai puolisoiden – voidaan nähdä arvona uskollisuus. En näe silti mitään syytä pitää uskollisuuttakaan itsestään selvänä arvona. Ainakaan intellektuaalisessa mielessä ei ole hyvä olla monogaaminen. Tietenkin se voi suojella suhdetta, tuoda siihen intensiteettiä, tehdä yhteydestä tiiviimmän. Uskollisuus on sekin arvo, joka luodaan; se synnytetään, tehdään.

Monta kertaa osaamme olla vain realisteja, nähdä vain sen mikä on; emme osaa nähdä mahdollisuuksia. Tarvittaisiin mielikuvitusta. Mielikuvitusta ollaan pidetty pidetty illuusion ja erehdyksen lähteenä, mutta se voi olla muuta kuin pakoa todellisuudesta, sillä se voi lähentää meitä todellisuuteen, vapauden todellisuuteen. Silloin voi nähdä enemmän.  

On vaikea kuvitella, koska olemme kuvan vankeja, kiinnittyneet kuvaan. Täytyisi osata tyhjentää kangas; vasta sitten kuvat lähtevät liikkeelle ja kuvittelemme toisin. Kuvitteleminen on liike ja liikkeellepaneva voima. Se pistää kuvat virtaamaan, lakkauttaa fiksoitumisen. Kuvitteleminen ylittää annetun, käsilläolevan ja kurkottautuu yli ja ohi. Se saattaa mahdollisestaa hypyn uuteen elämään (käyttääkseni Bachelardin sanoja).

Kun poliittista ajattelua ja sen synnyttämää pilveä hallitsee esim. Karl Marx tai Adam Smith (ja Smithin seuraajat), poliittinen mielikuvitus köyhtyy. Molemmissa tapauksissa politiikan kenttää hallitsee talous, kysymys työläisten asemasta tai markkinoista. Uusien kysymyksien tuleminen yhteisiksi, siis poliittisiksi, on hidasta; ne marginalisoituvat ellei niihin ala liittyä jokin taloudellinen kysymys. Toinen esimerkki poliittisen mielikuvituksen köyhyydestä: ajatteleminen oikeuksien kautta. Kansalaisella ajatellaan olevan oikeuksia, hän on niin sanotusti oikeussubjekti, ei eettinen subjekti. Tästä syystä kansalaisella – tai poliitikolla – on vaikea kuvitella olevan moraalia. Nämä esimerkit osoittavat, miten käsitteet ohjaavat kuvittelua, suuntaavat sitä ja sulkevat pois todellisuuden alueita.

Mielikuvituksettomuus näkyy myös siinä, millaiseksi hahmotetaan hyvä elämä niin yhteiskunnallisella kuin henkilökohtaisella tasolla. Elämä on hyvä, kun on hyvinvointia, siis voidaan kuluttaa, mieluummin merkkituotteita; se on ostamista ostoskeskuksessa. Tämä on tietenkin poliittisen ajattelun, poliittisen ohjauksen ja markkinoinnin tulosta.

Kun kuvittelu kurkottautuu yli ja ohi, minne se vie meidät? Mielikuvitus menee jo tiedetyn, valmiiksi tiedetyn, yli. Kun ajattelemme, emme vain tutki todellisuutta, vaan myös mahdollisuutta panna asioita liikkeeseen, muuttaa todellisuutta, keksiä uusia mahdollisuuksia. Luominen on muuttamista ja se merkitsee, että se on myös tuhoavaa. Arvojen luominen on myös vanhojen arvojen tuhoamista.

Toisenlaisen kuvitteleminen on vaikeaa, koska meille opetetaan kaavoja. Elämme kaavoja päissämme. Monta kertaa olen huomannut, että mielikuvituksen panee liikkeelle esimerkki – se että yksi lentää yli käenpesän. Esimerkkejä, inspiroijia, mielikuvituksen käyttäjiä, rohkeita, on kaikesta huolimatta ollut: François Rabelais, William Blake, Henry David Thoreau, Lenny Bruce...

Väärät arvot

Väärät arvot voi puhkaista. Se on helppoa, sillä ne ovat kuplia eivätkä kovin kestäviä. Mitä ovat sivilisaation arvot tänään? Esimerkiksi maine, raha, menestys. Mikään niistä ei takaa mitään.

Mutta emme voi kietoutua ylpeinä filosofian viittaan. Mitä tämän päivän filosofit seuraavat muuta kuin mainetta, rahaa ja menestystä? Todellinen filosofi – jos sellaisia enää on – häpeää filosofina olemista.

Silti hänellä on mahdollisuus muuhunkin kuin häpeään: kuvainkaatajan ylpeyteen ja arvojen puhkaisijan iloon...